Pilkka hintaan

Tulkaa hakemaan, nyt pilkka hintaan,

sydämeni alelaarista.

-------

Mä oon ollut nyt Niuvassa vähän yli  6kk. Ja musta tuntuu, että mun hoidossa ei oo tapahtunut mitään muutosta mihinkään suuntaan. Ihan kuin oisin lähtöruudussa jumissa. Päivät etenee, viikot vierii, kuukaudet kuluu ja mä istun vaan sängyn laidalla pidättäen itkua. Hoitaja vieressä pitää mua kädestä, etten lyö itseäni. 

Taas tää meni tähän. Taas äänet huutaa mulle ja käskee satuttaa itseäni. On vaikeaa taistella niitä vastaan. Haluaisin puhua niistä hoitajille enemmän, mutta ne ovat kieltäneet mua puhumasta. Mä haluaisin puhua niistä hoitajille, mutta en pysty. Mä en tiedä mitä mun pitäis tehdä, että vointi lähtisi paranemaan? Mulla on ollut käytössä Kuntoutuspassi, mutta sekin on jäänyt, kun niitä palkintoja on jäänyt toteuttamatta. 

Tällä hetkellä, mun pitäis päästä käymään lähikaupassa ja Matkuksessa hoitajan kanssa, mutta en ole vieläkään päässyt. Osittain syy on se, kun mulla on epilepsian takia EEG-tutkimuksen edelleen kesken. Ne olis ollut muuten valmiit jo, mutta se laite, mikä mittas mun aivosähkökäyrää, oli rikki. Eli nyt jouduttiin aloittaa koko tutkimus uudestaan. Ärsyttävää.

10 päivän päästä mulla on synttärit ja täytän 26 vuotta. Äiti ja mun ystävä K tulee käymään täällä Niuvassa. Meidän olisi tarkoitus syödä Pancho Villan burgerit ja pelata Skpo.boa. Mun mielestä on vähän harmillista, että vierailu aika on vaan 1 tunti, mutta onneksi se ei enää ole valvottu, eli saan olla omaisten kanssa ilman hoitajaa. Mulla on myös ikävä muksuja ja harmittaa, että ne eivät pääse mukaan tällä kertaa. Mutta äiti lupasi tuoda toisen heistä Heinäkuun aikana täällä käymään. Ihana juttu!

Tää päivä kun on juhannus, niin meidän osastolla on suunnitelmassa grillausta ja ulkoilupihalla musiikin kuuntelua ja yhdessä oloa. Ihan kivaa vaihtelua tähän sängyllä istumiseen. 

------------

Tulkaa hakemaan, edes hetkeksi vaan,

tänään saatte minut omistaa.

 

 

Heipsan piiitkästä aikaa

She's standng

on a line between

giving up and 

seeing how much

more she can

take.

--------

Heipä hei, pitkästä aikaa.

Siitä tosiaan on pitkä aika, kun viimeksi tänne olen mitään kirjoittanut. Paljon on näihin vuosiin mahtunut. Iloja ja suruja. Aloitetaan vaikka isoimmasta muutoksesta;

Mä en asu enää kotona, vaan nykyään asun Niuvanniemen psykiatrisella osastolla. Tulin tänne Lahdesta, psykiatrian osastolta ja oon täällä ollut nyt jo puoli vuotta. Syy miksi tänne tulin oli vaikea hoitoisuus ja itsetuhoinen käytös. Viime vuosi oli todella rankka ja oli 10 kertaa hoidossa psykan osastoilla ennen kuin mulle haettiin paikkaa Niuvasta. Oon täällä viihtynyt ihan ok alku järkytyksen jälkeen. Kuvittelin jo Lahdessa, että mun elämä on todella rajattua, mutta kun tänne tulin, niin nyt se vasta rajattua onkin. 

Mulla ei saa olla yöllä muuta vaatetta kuin ''repijänmekko'' ja erkka peitto ja tyyny. Tämän mekon alla ei saa olla yhtään mitään. Yöksi multa otetaan pois puhelin, kello ja silmälasit sekä pehmolelut. Nukun huoneen ovi auki ja vierihoitaja istuu käytävällä. 

Mulla on ollut vierihoito nyt jo melkein vuoden ajan, jos lasketaan jo Lahdessa olo aikana ollut vierihoito mukaan. Aluksi oli outoa kun vessaankaan ei saa mennä yksin, eikä myöskään suihkuun. Nykyään se ei enää oo niin ahdistavaa, kun siihen on tottunut. 

Täällä on ihan mukavia potilaita ja hoitajia. Toki aina on niitä, jotka vittuilee ja käyttäytyy muita kohtaan väärin. Mutta pääasiassa kaikki on mukavia. Osaston ylilääkäri taas on asia erikseen.. Oon ihan varma, että hän viha mua, sillä hän on käyttäytynyt tosi ikävästi mua kohtaan sen jälkeen, kun tein hänestä virkavirhe ilmoituksen 

Mun vointi on mennyt jo pitkään huonosti. Väliin on kyllä mahtunut iloisia hetkiä, mutta ne on vähän niin kuin yksi pisara meressä. Viime vuonna mm. yritin itsemurhaa yhteensä 6 kertaa, siinä onnistumatta. Pari kertaa olin tosi lähellä, mutta kuin ihmeen kaupalla selvisin. Kohta ollaan jo heinäkuussa, ja on mun synttärit tulossa. Sitten on tämäkin vuosi jo puoli välissä. Vuosi, jota mun ei enää olis ollut tarkoitus elää. En tiiä, mut en vaan saa sitä mielestä, että mun täytyy kuolla ennen kuin täytän 30 vuotta. 

Syömishäiriö on kanssa läsnä edelleen. Ja viime vuonna olin 2 kk nenämahaletkussa sen takia. Tänä vuonna teen paremmin ja yritän olla ilman sitä. Ei ole kivaa olla 3 syntymäpäivää peräkkäin letkussa osastolla. Tällä hetkellä syön ruuat joko omassa huoneessa tai ruokasalissa, ihan miltä itsestä tuntuu helpoimmalle. Ahdistaa tosi paljon toiset potilaat, jotka ei syö. Tietty tiedän, että ei saisi verrata itseään muihin, mutta en vaan voi sille mitään.

Nyt on seuraavana tiedossa juhannus juhlat. Niitä vietetään tän viikon lauantaina meidän osaston porukan kanssa. Todennäköisesti grillataan, juodaan pepe makea ja syödään sipsejä. 

Olipa kiva kirjoitella taas pitkästä aikaa. 

Voisin tulla välillä päivittelemään kuulumisia? Mitä mieltä ootte?

----------------

It's hard to breathe

 some days

i fell i'd 

make a

good sunset.

some days

i just don't wanna

give up yet.

----------------------

Olenko joku päivä vapaa ahdistuksesta?

Voinko joku päivä syödä niin, että ei tarvi katua?

Onko olemassa paikkaa, jossa mun olis helpompi olla?

Mä en enää tiedä, että miten helpotan mun oloa. Mä oon yrittänyt jo vaikka ja mitä. Olen kuunnellut musiikkia, käynyt kylmässä suihkussa, halannut pehmolelua, silittänyt kissaa. Lista on loputon. Mä en haluais viiltää tai oksentaa, koska tiedän itsekin, että ne on oikeesti huonoja keinoja. Mutta mitä jos mulla ei ole enää muita keinoja jäljellä?

Viime viikolla oksensin useamman kerran ruuan jälkeen. En vaan pystynyt pitämään sitä sisällä, koska koin niin vahvaa syyllisyyttä syömisestä. En ole ansainnut ruokaa. Olen ansainnut kaiken sen pahan ja tuskan, mitä mun elämässä tällä hetkellä on. 

Helpointa olis, jos en söis mitään. Silloin ei ainakaan ruoka ahdistaisi. 

Mun elämä pyörii tällä hetkellä ruuan ympärillä. Koko ajan mietin, että mitä syön ja miten saisin syötyä mahdollisimman vähän. Mä oon kohta menossa vanhemmille syömään. En haluais ja aion ehdottaa äitille, että jos saisin ruuat jatkossa taas mun kotiin, niin silloin mun ei tarvis syödä niin usein ja niin paljoa. 

Meidän piti lähteä Lappiin lomalle, mutta mun onneksi ei lähdetty. Säästyin monilta vaikeilta hetkiltä ja liialta syömiseltä. Mä pelkäsin sitä reissua niin paljon. Ensin 12h autossa ja matkalla oltaisiin syöty huoltoasemilla epäterveellistä ruokaa ja perillä oltaisiin käyty sukulaisilla kylässä. Luvassa olisi siis ollut kasoittain kahvupöytä herkkuja ja ei taatusti mitään sokeritonta pepsi maxia. Joten, onneksi ei lähdetty.

Mä oon miettinyt usein, että tällästäkö tää mun elämä tulee sitten aina olemaan? Tää on mulle se tutuin ja turvallisin. Se mihin mä aina palaan, halusin tai en. En oikeastaan osaa elää mulla tavalla. Silti tää tapa ahdistaa ja tuo paljon rajoituksia mun elämään. Joku voisi sanoa, että tää on kidutusta. Mulle tää on vaan turvallinen, toki ahdistava ja rajoittava, mutta en mä osaa muutakaan. Oon aatellu, että ehkä mun kuuluu elää näin. Ei tää kivaa ole, mutta onko mulla vaihtoehtoja?

Musta tuntuu, että ei ole. 

Mä haluaisin vaan itkeä peiton alla koko päivän, mutta tuntuu, etten pysty edes itkemään. Mä vaan makaan paikallaan ja tuntuu, etten ole tässä hetkessä. Mä olen jossain muualla. En pysty itkemään, enkä huutamaan. Mua ahdistaa, mutta ainut mitä voin tehdä on maata paikallaan ja toivoa, että kohta helpottaa. 

Joskus siihen menee hetki, joskus tuntia jos toinenkin. Ikinä ei voi tietää, koska helpottaa. Mua silti lohduttaa ajatus siitä, että tää ei voi kestää ikuisesti. Se on kuitenkin vain tunne, tosin erittäin voimakas ja tunteilla on tapana mennä ja tulla. Tää tunne vaan on sellainen, joka tulee useamman kerran päivässä ja viipyy vähän pidempään. Mutta tunne ei tapa. Se on se, mitä sä teet. Tähän asti mä oon onnistunut olemaan tekemättä mitään peruuttamatonta. Ja yritän tästä eteenpäikin.

----------------

silence is a girl's 

loudest cry.

if she is 

speechless, her heart

 is too tired

for words.

some days

some days

 i try 

my best

to seem happy.

some days

this place seems

better off without

me.

—————————-

Jos ulkopuoliselta kysyisi, niin mulla menisi hyvin.

Mä yritän kaikkeni, jotta mun paha olo ei näkyisi ulospäin. En halua näyttää heikolta. Haluan näyttää normaalilta 22 vuotiaalta, joka opiskelee ja tapaa ystäviä. Ainoa, joka oikeesti tietää, mitä mulle kuuluu on T. Hänelle ei ollut helppo kertoa, mutta en kadu, että kerroin totuuden. 

Mä olen monesti pohtinut, että millaista mun elämä olisi, jos en olisi sairastunut syömishäiriöön. Pohdin, että olisiko mulla vielä yhtä paljon ystäviä, kuin ennen kuin sairastuin?  Mietin myös usein, että jos en olisi syömishäiriön vuoksi joutunut osastolle, olisiko mua kiusattu koulussa? Näihin kysymyksiin tuskin koskaan saan vastausta ja yleensä sanotaankin, että jossittelu on turhaan. Tehty mikä tehty.

Tuleva kesä jännittää ja ahdistaa paljon. 

Joudunko osastolle?

Miten saan syötyä mahdollisimman vähän?

Mä lupasin itselleni tän vuoden alussa, että tästä tulee vuosi, jolloin en joudu osastolle. Olen siis siellä ollut viimeisen 10 vuoden aikana melkein joka kesä. Tai no, on ollut vain 1 kesä kun en ole siellä ollut. Tiedän, että on asioita joihin en voi vaikuttaa. Kuten esim. siihen, että kuinka nopeasti vointi huononee, kun olen ilman lääkettä. Mutta yritän kaikkeni, että osastolle en joudu! Mutta toisaalta omapahan oli valintani olla ilman lääkettä. 

Ja mitä syömisiin tulee, niin ne nyt menee vähän niin ja näin. Ainoa, joka tietää miten ne oikeasti menee on T. Äidille en ole pystynyt kertomaan, että suurin osa ruuasta, minkä hän tekee joutuu roskiin. Tämä häiritsee myös itseänikin, sillä en haluaisi heittää ruokaa pois. Nyt kuitenkin on sellainen tilanne, että joko syön ja lihon tai heitän ruuan pois ja laihdun. Ei varmaan ole vaikea arvata, kumman vaihtoehdon valitsen?

Olen lähdössä perheen kanssa Lappiin viikon päästä. Ja sekin yllätys yllätys ahdistaa. Ja voitte varmaan jo arvata, että ahdistavin tekijä on ruoka. Todennäköisesti matka sisältää paljon hotelli aampaloja, noutoruokaa ja kaikkea sellaista, mitä en normaalisti syö. Ja kiva, kun auotssakin tulee istuttua se 12 tuntia, niin matkaevääksi pakataan kuitenkin sipsiä ja karkkia. Miten mä pystyn pitämään mun ruoka tottumuksista kiinni, kun koko ajan on syötävä kaikkea mitä ei saa. Pizzaa, hampurilaisia ja niin edelleen. Ja joo, voin aina valitan sen vähä kalorisen vaihtoehdon, mutta kyllä äitikin varman ihmettelee, jos joka paikassa otan salaattia. 

Mutta matkan jälkeen on aika kiristää tahtia. Mulla on tavoite paino, jossa on oltava heinäkuun loppuun mennessä. Mä todella toivon, että yksi viikko ei pilaa mun hyvin mennyttä matkaa kohti pienempää vaa'an lukemaa. Toinen tavoite, ja se niin sanotusti ''maali'' on vuoden lopussa. Sitten mä toivottavasti saan sen, mitä olen jo monet vuodet halunnut saada, olla pieni. 

------------

maybe I

won't feel

 this way

some day?