It's hard to breathe

 some days

i fell i'd 

make a

good sunset.

some days

i just don't wanna

give up yet.

----------------------

Olenko joku päivä vapaa ahdistuksesta?

Voinko joku päivä syödä niin, että ei tarvi katua?

Onko olemassa paikkaa, jossa mun olis helpompi olla?

Mä en enää tiedä, että miten helpotan mun oloa. Mä oon yrittänyt jo vaikka ja mitä. Olen kuunnellut musiikkia, käynyt kylmässä suihkussa, halannut pehmolelua, silittänyt kissaa. Lista on loputon. Mä en haluais viiltää tai oksentaa, koska tiedän itsekin, että ne on oikeesti huonoja keinoja. Mutta mitä jos mulla ei ole enää muita keinoja jäljellä?

Viime viikolla oksensin useamman kerran ruuan jälkeen. En vaan pystynyt pitämään sitä sisällä, koska koin niin vahvaa syyllisyyttä syömisestä. En ole ansainnut ruokaa. Olen ansainnut kaiken sen pahan ja tuskan, mitä mun elämässä tällä hetkellä on. 

Helpointa olis, jos en söis mitään. Silloin ei ainakaan ruoka ahdistaisi. 

Mun elämä pyörii tällä hetkellä ruuan ympärillä. Koko ajan mietin, että mitä syön ja miten saisin syötyä mahdollisimman vähän. Mä oon kohta menossa vanhemmille syömään. En haluais ja aion ehdottaa äitille, että jos saisin ruuat jatkossa taas mun kotiin, niin silloin mun ei tarvis syödä niin usein ja niin paljoa. 

Meidän piti lähteä Lappiin lomalle, mutta mun onneksi ei lähdetty. Säästyin monilta vaikeilta hetkiltä ja liialta syömiseltä. Mä pelkäsin sitä reissua niin paljon. Ensin 12h autossa ja matkalla oltaisiin syöty huoltoasemilla epäterveellistä ruokaa ja perillä oltaisiin käyty sukulaisilla kylässä. Luvassa olisi siis ollut kasoittain kahvupöytä herkkuja ja ei taatusti mitään sokeritonta pepsi maxia. Joten, onneksi ei lähdetty.

Mä oon miettinyt usein, että tällästäkö tää mun elämä tulee sitten aina olemaan? Tää on mulle se tutuin ja turvallisin. Se mihin mä aina palaan, halusin tai en. En oikeastaan osaa elää mulla tavalla. Silti tää tapa ahdistaa ja tuo paljon rajoituksia mun elämään. Joku voisi sanoa, että tää on kidutusta. Mulle tää on vaan turvallinen, toki ahdistava ja rajoittava, mutta en mä osaa muutakaan. Oon aatellu, että ehkä mun kuuluu elää näin. Ei tää kivaa ole, mutta onko mulla vaihtoehtoja?

Musta tuntuu, että ei ole. 

Mä haluaisin vaan itkeä peiton alla koko päivän, mutta tuntuu, etten pysty edes itkemään. Mä vaan makaan paikallaan ja tuntuu, etten ole tässä hetkessä. Mä olen jossain muualla. En pysty itkemään, enkä huutamaan. Mua ahdistaa, mutta ainut mitä voin tehdä on maata paikallaan ja toivoa, että kohta helpottaa. 

Joskus siihen menee hetki, joskus tuntia jos toinenkin. Ikinä ei voi tietää, koska helpottaa. Mua silti lohduttaa ajatus siitä, että tää ei voi kestää ikuisesti. Se on kuitenkin vain tunne, tosin erittäin voimakas ja tunteilla on tapana mennä ja tulla. Tää tunne vaan on sellainen, joka tulee useamman kerran päivässä ja viipyy vähän pidempään. Mutta tunne ei tapa. Se on se, mitä sä teet. Tähän asti mä oon onnistunut olemaan tekemättä mitään peruuttamatonta. Ja yritän tästä eteenpäikin.

----------------

silence is a girl's 

loudest cry.

if she is 

speechless, her heart

 is too tired

for words.

Jos nukun sata vuotta

 pysytkö mun luona

siihen asti

kunnes herään?

——————————-

Mulla ei mene kovin hyvin.

Itseasiassa ei ollenkaan hyvin.

Ahdistaa koko ajan, vaikka olenkin sairaslomalla lukiosta. Jotenkin tuntuu siltä, että paha olo ei helpottanut yhtään, vaikka koulu taakka lähti pois harteilta. 

Joten tässä sitä ollaan. Vuodatetaan kyyneliä ja kirjoitellaan jotakin sekavaa tänne. Tää blogi on ollut mulle henkireikä ja turvapaikka jo monen vuoden ajan. Vaikka en olekaan julkaissut itsestäni kuvaa, enkä ole nähnyt teistä ketään koskaan, tuntuu että täällä olen turvassa. Tiedän, että joku lukee ajatukseni ja ehkä voi samaistua näihin kirjoituksiin. Luin yksi ilta vanhoja tekstejäni ja vertailin silloista tilannetta tähän nykyiseen. Ei minulla niin huonosti mene, kuin silloin kun aloitin tämän blogin. Mutta menee kuitenkin huonommin kuin talvella. 

Ehkä yksi iso syy tähän huonoon oloon on Tintti. Mulla on niin kova ikävä häntä. En vieläkään ole päässyt yli meidän hoitosuhteen päättymisestä. En ole pystynyt poistamaan hänen numeroaan puhelimestani. Tai käymään hänen luonaan moikkaamassa. On vaan niin kova ikävä. Usein iltaisin kun menen nukkumaan ajattelen, että kunpa ei olisi ikinä tarvinnut edes tavata. Olisiko jonkiun toisen hoitajan kanssa eroaminen ollut helpompaa? Olisiko pitänyt olla kiintymättä niin lujasti?

Nykyisen uuden omahoitajan kanssa alku on melko hankala. Mietin koko ajan vaan Tinttiä. En meinaa millään pystyä luottamaan häneen. Se tietysti johtuu lukuisista luottamukseni pettämisistä. Niitä on mahtunut elämääni monia. Viimeisimpänä minulle hyvin tärkeä ystäväni ilmoitti yksi päivä, että ei enää halua olla ystäväni. (Tästä voin puhua myöhemmin, jos jaksan ja muistan). Toivon, että voin luottaa uuteen omahoitajaani ja toivoisen sen tapahtuvan pian, sillä mieltäni painaa niin moni asia. Yritän puhua niistä ensi kerralla, ennen kuin jään näiden painavien laatikoiden alle. (Jotkut ehkä muistaa puheeni laatikko pinosta aiemmista postauksistani)

Nykyään voisin nukkua loputtomiin. Tänäänkin heräsin 13:00. Sellaiset 13 tunnin yö unet. Mun unirytmi on hassu. Joka toinen ilta nukahdan viim 0:00 ja joka toinen menee sinne 03:00-04:00... En ymmärrä. Niinä iltoina kun nukahtaminen menee myöhään, minun on vaikea nousta sängystä. Noh, onneksi on LOHILOa, niin saan energiaa edes jostakin. (Vaikka vatsani ei meinaa liiallista Lohilon käyttöä kestää :(..)

Ehkä tää tästä. Joku päivä?

Nähdään taas täällä

x - thislightinthedark - x

—————————————-

''Happy'' Birthday to me

Syntymäpäivä.

Yleensä silloin pitäisi olla hauskaa.

No, mulla ei ole.

--------------

Herään aamulla puhelimen soimiseen. 

Pappa soittaa ja toivottaa hyvää syntymäpäivää.

Mä melkein itken. En ilosta, vaan ahdistuksesta.

Taas yksi vuosi on mennyt ja mun ei enää pitänyt olla täällä.

Vuonna 2013 tein itselleni lupauksen, että en enää näe 14 v synttäreitä. Lupasin itselleni, että tapan itseni ennen kuin täytän 14. Kesä lähestyi ja yritin itsemurhaa osastolla, mutta hoitaja ehti pelastaa minut. Petyin siitä suuresti. Sitten täytin 14. Päivä oli kamalin kaikista. Muut iloitsivat ja toivat lahjoja. Mä vaan mietin, että jos olisin kuollut 2 viikkoa sitten, nämä olis varmaan mun hautajaiset. 

Siitä lähtien joka vuosi tänä päivänä, en voi olla miettimättä sitä lupausta, jonka tein itselleni. 

''Mun ei kuuluisi enää olla täällä''

Joka vuosi tuon 14 v synttäreiden jälkeen mä lasken vuosia, kuinka monta on tullut ''ylimääräistä'' aikaa. Joka vuosi mä mietin, että nyt olisi jo aika lähteä. 

Sen takia olen yleensä ollut kesät osastolla. En ole uskaltanut olla kotona. Tämä on toinen kesä on kun olen kotona. Ja samalla toinen kesä kun olen yksin syntymäpäivänäni. Eikä tämä ole yhtään sen helpompaa. 

Ahdistuin niin paljon, heti aamusta saamistani synttäri toivotuksista, että haluaisin vaan peiton alle. 

Ihmiset eivät ymmärrä, enkä minä jaksa selittää jokaiselle. Enkä edes haluaisi.

No,

''Hyvää'' Syntympäivää, Minä.

-------------

This year I wished I was dead

And they all clapped

without knowing.