I am afraid of

 I pretend

I'm not hurt

I walk about the world

like I'm having

fun.

------------------

Hei taas, pitkästä aikaa.

Mulla ei ole juurikaan ollut tarvetta kirjoittaa tänne, mutta nyt paha olo on niin voimakas ja keinot sen hallintaan vähissä, joten ajattelin jos kirjoittaminen auttaisi.

Huomenna on koulupäivä. Taas uusi viikko, joka pitäisi jaksaa kahlata läpi. Mutta en tiedä jaksanko. Mulla on ihan hirveästi tekemättömiä tehtäviä ja vaikka koko syysloman niitä teinkin, en saanut kaikkia valmiiksi. Se ahdistaa paljon. Mielessäni pyörii opettajat ja se, kuinka olen pettänyt heidät, kun en saanutkaan tehtäviä tehdyksi, vaikka mulla oli koko viikko aikaa. Ne nauraa mulle, koska olen saamaton paskakasa. Ne ei edes halua mua tunneilleen, koska en osaa mitään.

Mulle tulee koulussa jonkinlaisia poissaolo kohtauksia. En tarkkaan tiedä mitä ne on, mutta niiden takia mun on vaikea keskittyä opetukseen. Psykan tunnit on pahimpia, kun siellä pitäisi pystyä hiljaa kuuntelemaan opettajaa, eikä siellä tarvi vastata mihinkään. Yhtäkkiä huomaan, että tunnista on mennyt osa ohi ja en. tiedä missä olen ollut. Opettaja myös pomppii aiheesta toiseen, joten perässä pysyminen on haastavaa. Kaiken huipuksi jokaisesta tunnista pitäisi viikon loppuessa palauttaa oppimispäiväkirja ja mä en todellakaan tiedä mitä mun siihen pitäisi laittaa. Kaikki tunnilla käydyt asiat unohtuu kun pääsee kotiin. Tunnilla tekemäni muistiinpanot on yhtä sekaisin, kuin pääni kun tulen koulusta kotiin. 

Kohtaukset ovat pelottavia. Pelkään niitä. 

''Joskus tulee tunne, että jalat puutuu ja näen lattian aaltoilevan tai kimaltavan. Tai ilma väreilee oudosti. Sitten yhtäkkiä huomaan seisovani eripuolella luokkaa ja katson itseäni luokan perältä. Istun siis omalla paikallani, kun katson itseäni, mutta näytän jotenkin oudolta. Ympärillä on melua, josta en saa selvää. Ilma on oudon usvainen. Yritän liikkua, mutta kaikki raajani ovat puutuneet. Ihan kuin nukkuisin ja näkisin unta itsestäni istumassa huoneessa, joka on kuin luokkahuone, mutta jokin on pielessä. Ympärilläni on kasa ihmisiä, joita en tunnista. Yhtäkkiä kuulen jonkun kovan äänen. Ja havahdun. 

Istun taas luokassa ja minulla on kylmä. Päätä särkee ja se tuntuu oudolta. ''

Mitähän täällä on tapahtunut? 

''kirjoitettu koulupäivän päätteeksi, psykan tunnin jälkeen''

---------------

Minulla on edelleen tapana käyttää kasautuneesta pahasta olosta laatikko vertauskuvaa, josta olen ennenkin puhunut. Laatikko pino on nyt seuraavanlainen:

pohjalla isoin:

- aikuislukio/koulu

sitten:

-ruoka/syöminen/siihen liittyvä ahdistus/syömättömyys

sitten:

- nukkumattomuus/uni ongelmat

sitten:

- Tintti, ikävä on edelleen kova

päällimmäisenä:

- huono itsetunto, kaikki mahdollinen ahdistus edellä mainituista laatikoista, stressi

Tällä hetkellä huojuvan korkeassa pinossa on 5 laatikkoa, joita en ole syystä tai toisesta saanut purettua ja käsiteltyä. Tiedän, mun pitäisi, mutta en pysty. Ei vain yksinkertaisesta jaksa. Pelkään, että laatikko pino kasvaa pian liian suureksi ja se romahtaa ja jään sen alle. Koulu tuo laatikkoonsa jatkuvasti lisää täytettä ja en ihmettele, vaikka se repeäsi liitoksistaan, ennen kuin ehdin tehdä mitään. 

Tämä nyt oli hieman sekalainen postaus vähän joka asiasta, mutta nyt en jaksanut järkevästi asioita lajitella tähän, joten saatte nyt vähän kaikkea tällä kertaa. 

-------

When you are dreaming

with a broken heart

the waking up

 is the hardest

part.

Jos nukun sata vuotta

 pysytkö mun luona

siihen asti

kunnes herään?

——————————-

Mulla ei mene kovin hyvin.

Itseasiassa ei ollenkaan hyvin.

Ahdistaa koko ajan, vaikka olenkin sairaslomalla lukiosta. Jotenkin tuntuu siltä, että paha olo ei helpottanut yhtään, vaikka koulu taakka lähti pois harteilta. 

Joten tässä sitä ollaan. Vuodatetaan kyyneliä ja kirjoitellaan jotakin sekavaa tänne. Tää blogi on ollut mulle henkireikä ja turvapaikka jo monen vuoden ajan. Vaikka en olekaan julkaissut itsestäni kuvaa, enkä ole nähnyt teistä ketään koskaan, tuntuu että täällä olen turvassa. Tiedän, että joku lukee ajatukseni ja ehkä voi samaistua näihin kirjoituksiin. Luin yksi ilta vanhoja tekstejäni ja vertailin silloista tilannetta tähän nykyiseen. Ei minulla niin huonosti mene, kuin silloin kun aloitin tämän blogin. Mutta menee kuitenkin huonommin kuin talvella. 

Ehkä yksi iso syy tähän huonoon oloon on Tintti. Mulla on niin kova ikävä häntä. En vieläkään ole päässyt yli meidän hoitosuhteen päättymisestä. En ole pystynyt poistamaan hänen numeroaan puhelimestani. Tai käymään hänen luonaan moikkaamassa. On vaan niin kova ikävä. Usein iltaisin kun menen nukkumaan ajattelen, että kunpa ei olisi ikinä tarvinnut edes tavata. Olisiko jonkiun toisen hoitajan kanssa eroaminen ollut helpompaa? Olisiko pitänyt olla kiintymättä niin lujasti?

Nykyisen uuden omahoitajan kanssa alku on melko hankala. Mietin koko ajan vaan Tinttiä. En meinaa millään pystyä luottamaan häneen. Se tietysti johtuu lukuisista luottamukseni pettämisistä. Niitä on mahtunut elämääni monia. Viimeisimpänä minulle hyvin tärkeä ystäväni ilmoitti yksi päivä, että ei enää halua olla ystäväni. (Tästä voin puhua myöhemmin, jos jaksan ja muistan). Toivon, että voin luottaa uuteen omahoitajaani ja toivoisen sen tapahtuvan pian, sillä mieltäni painaa niin moni asia. Yritän puhua niistä ensi kerralla, ennen kuin jään näiden painavien laatikoiden alle. (Jotkut ehkä muistaa puheeni laatikko pinosta aiemmista postauksistani)

Nykyään voisin nukkua loputtomiin. Tänäänkin heräsin 13:00. Sellaiset 13 tunnin yö unet. Mun unirytmi on hassu. Joka toinen ilta nukahdan viim 0:00 ja joka toinen menee sinne 03:00-04:00... En ymmärrä. Niinä iltoina kun nukahtaminen menee myöhään, minun on vaikea nousta sängystä. Noh, onneksi on LOHILOa, niin saan energiaa edes jostakin. (Vaikka vatsani ei meinaa liiallista Lohilon käyttöä kestää :(..)

Ehkä tää tästä. Joku päivä?

Nähdään taas täällä

x - thislightinthedark - x

—————————————-

Kiitos, Tintti

Kun muut ei katso mua silmiin

Eikä käännä päätä kuulemaan

Kuulet mut vaik en lausuis sanaakaan

Kun tanssin surujen tahtiin

Ja ne mutkalle mut taivuttaa

Sinä saat mun joka solmun aukeemaan

Ei, vahva mä en oo

Mutta ehkä minusta vahvan saat

Kun täällä tuulessa horjun

Pidät maailmani paikoillaan

Ja jos hetkeksi murrun

Rakennat mut ylös uudestaan

Sä sanoit meistä vahvimmatkin joskus

Kyynelillä pesty on

Ne minut uneksi huuhtoo kunnes oon

Taipumaton.

- Kaija Koo, Taipumaton -

————————————

Kiitos Tintti näistä yhteisistä vuosista. Mä en mitenkään voi kuvailla sitä, kuinka kiitollinen mä olen, kun sain käydä sun luona juttelemassa. Sä olit aina valmis kuuntelemaan ja tukemaan mua. Ratkaistiin vaikeat asiat yhdessä. Sä et ikinä vähätellyt mua. Alun vaikeuksien jälkeen meistä tuli mahtava tiimi. Ja sä olet mun mielestä paras omahoitaja, mikä mulla on koskaan ollut. Harmillisesti vaan, kaikki hyvä loppuu aikanaan. Ja nyt oli meidän vuoro. Mun täytyy oppia luottamaan uuteen omahoitajaan. Helpolla mä en pääse, sä tiesit kuinka vaikea mun on luottaa vieraisiin ihmisiin. 

Mä pyysin sua tekemään jotain, mikä sais mut vihaamaan sua, jotta hyvästit olis helpommat. Noh, sä jätit tulematta mun uuden omahoitajan tapaamisille, vaikka sä lupasit. Sä sanoit, että olet mukana niin kauan kuin tarvitsen, mutta sä kävit vaan kerran ja jätit mut yksin. Ihan niin kuin sä olisit heittänyt mut ulos edelliseltä polilta ja sanonut: ’’Moikka, pärjäile :)’’ Se sattui, en kiellä. Mutta silti, mä en vois vihata sua. Sä olit mulle niin tärkeä! 

Kiitos, Tintti. Ihan kaikesta.

(ja nyt poistamme Tintin vasemmasta sivupalkista...)

Mitä mulle kuuluu nyt?

 Hei pitkästä aikaa!

Mitä mulle kuuluu?

En ole tosiaan vähään aikaan mitään tänne laittanutkaan, kun en ole muistanut. Tänään tuli sellainen olo, että tänne pitää jotain kirjoittaa. Ei siksi, että menisi huonosti, vaan nyt uskallan jo sen sanoa: Mulla menee hyvin! Ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen mä pystyn sanomaan, että mulle kuuluu hyvää. 

Olen samaan aikaan iloinen ja peloissani. Entä, jos nyt alkaakin alamäki? Entä, jos mä en enää ensi viikolla voikaan hyvin? Olen sanonut itselleni (ja sanon nyt uudestaan), että elämän ei kuulu olla pelkkää ruusuilla tanssimista. Välillä kuuluu mennä huonosti. Ja se on ok! Huonoista päivistä selvitään ja niistä opitaan. Hyvinä päivinä nautitaan elämästä. Mä uskon siihen, että mun elämässä alkaa vihdoin hyvä voittaa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, mä uskallan iloita niistä arjen pienistä, hyvistä hetkistä. Ja uskallan sanoa myös ääneen, että elämä on ihan kivaa. 

Mä käyn nykyään aikuislukiota, ja olen päässyt siinä hyvään vauhtiin. Jos mietin vaikka kahden vuoden takaista minääni, ei minusta olisi ollut tähän. Tsemppauksella ja vahvalla omalla tahdolla, mä oon päässyt lukiossa näin pitkälle ja vieläpä ihan hyvillä arvosanoillakin. Jos mietitään mun  peruskoulun aikaista päättätökaria, niin siellä monet numerot näytti 5 ja 6. Nyt esimerkiksi kemiasta sain 9! Voitteke kuvitella? Niin paljon niihin numeroihin vaikuttaa oma halu oppia, oppiympäristö ja opettajat. Mä oon pikku hiljaa pääsemässä takaisin sille tasolle, mistä lähdin 7 luokalla, ennen kuin asiat alkoivat mennä huonosti. 

Toki, ei tämä elämä ole ollut pelkkää onnistumista. Mukaan on mahtunut myös surua ja pahaa oloa. Meidän koira, jouduttiin lopettamaan tämän vuoden maaliskuussa ja se on ollut mulle tosi kova paikka. Nyt olen pikku hiljaa päässyt siinä siihen vaiheeseen, että ei ihan joka asia muistuta minua hänestä. Ja pari kuukautta sitten sanottiin hyvästit yhdelle meidän kissoista. Haettiin hänet pari viikkoa sitten tuhkauksesta ja kohta olisi hautaus. En tiedä miksi, mutta eläinten poismenot on ollut mulle tosi raskaita. Tiedostan kyllä, että joskus mun täytyy luopua mun omasta rakkaasta kissasta. Se tulee olemaan todella haastavaa... 

Lisäksi ''kirsikkana kakun päällä'', Tintti. Meidän yhteinen matka tulee päättymään tammikuussa 2021. Ja se, jos mikä tuntuu kamalalle. Olen käynyt 3 vuotta Tintin luona purkamassa pahaa oloa ja nyt on meidän aika erota. Valehtelisin, jos väittäisin, että se ei satu. Mä oon alkanut viime kesän aikana luottamaan häneen 100% ja nyt mun täytyy uskaltaa päästää irti. Yksin mun ei tarvitse selvitä, vaan siirryn toisen psyk.polin asiakkaaksi. Mulle on jo valittu sieltä hoitaja. En ollut kovin tyytyväinen, kun kuulin uuden hoitajan nimen... Sanon nyt suoraan: en tunne ketään alle 50 kymppistä sen nimistä henkilöä. Nimestä tuli myös mieleen, että hän on opiskellut alaa joku 30 vuotta sitten ja lukenut kaiken jostain paksusta pölyisestä kirjasta ja on niin kaavoihin ja tiettyyn ajatus malliin kangistunut, että ei hyvää päivää. Jos rehellisiä ollaan, en todellakaan hyppinyt riemusta. Tulee niin ikävä Tinttiä.. Luultavasti meidän viimeinen yhteinen kerta tulee olemaan pelkkää itkua mun osalta. Hyvästit on aina hankalia. Varsinkin kun et itse haluasi luopua ollenkaan, mutta tiedät että on pakko. Jotkut ihmiset eivät voi pysyä elämässämme kovin kauaa, mutta sydämessä he ovat aina. - tähän minä haluan luottaa.

Kiitos, että luit tänne asti! Tintistä tulossa vielä erillinen postaus, kun on meidän aika hyvästellä. Tsemppiä sinulle ja virtuaali hali x

Syömishäiriöpelle

Your worst battle 

is between

 what you know 

and 

what you feel.

---------------------

Tää teksti kertoo syömisestä ja syömättömyydestä.

Ja huonosta suhteesta ruokaan.

Mä en oikeesti enää ymmärrä, mitä teen väärin. Syön - lihon. En syö - paino ei tipu.

Mun keho on täysin sekaisin. 

Välillä näännytän sitä useita päiviä, toisinaan syön. Liikaakin. Sitten oksennan.

Mä haluan laihtua. Useita kymmeniä kiloja.

Haluan kuulla ne sanat;

''Oletko laihtunut?''

Haluan näännyttää itseäni.

Haluan olla kaikista pienin.

Mulla on ollut jo kauan tarve syödä kaikista vähiten. Esim. jos olen sukulaisten luona kylässä, mun täytyy olla se joka syö vähiten. Se jolle jää vielä nälkä kun poistutaan pöydästä. Mun täytyy syödä niin vähän, että multa kysytään jäikö mulle nälkä. En silti halua, että muut huomaa, kuinka vähän syön. Mutta silti saan jollain oudolla tavalla mielihyvää siitä, kun joku kysyy.

Ihan niin kuin saan mielihyvää sittä, kun katselen muiden syövän. Samalla, mun itse kiellän itseäni koskemasta pöydän antimiin.

Toinen asia, mistä nautin on se, kun leivon esim. juustokakun ja kutsun kotiini vieraita syömään ja en itse maista kakkua ollenkaan. Näen vain kun muut syövät.

Öisin näen unta ruuasta. Yleensä siitä, kuinka olen päätynyt ahmimaan ja oksentamaan. Näen kuinka tunnen itseeni kaikkea mahdollista, kuivista makarooneista jäätelöön. Hetken päästä huomaankin olevani vessassa oksentamassa. Uni voi vaihtua painajaiseksi siinä kohtaa, kun mitään ei tulekaan ylös. Yleensä herään täyden olon tunteeseen. 

Joskus näen unta siitä, että olen sairaalassa, koska olen alipainoinen. Nekin unet ovat ahdistavia, sillä yleensä unessa päädyn lepositeisiin, sillä en ollut suostunut letkuruokintaan. 

Pelkään että nämä unet kertovat tulevaisuudesta. 

Entä jos reilu vuoden päästä päädyn valtavaan ahmimis ja oksentamis kierteeseen? Tai päädyn sairaalaan pakkoruokintaan? Toisaalta nämä pelottavat minua, mutta toisaalta en voi jatkaa näinkään.

Tällä hetkellä en ole mitään muuta kuin syömishäiriöpelle. 

En osaa enää laihduttaa, en osaa rajoittaa syömisiä tarpeeksi, jotta laihtuisin. En osaa liikkua niin paljon, että paino tippuisi. En osaa enää mitään.

En tiedä miten kehtaan mennä Tintin luo puhumaan syömishäiriöstä, kun en pysty edes laihtumaan.

Tuntuu, ettei minulla ole oikeutta puhua syömishäiriöstä, kun olen tämän kokoinen. Tuntuu etten ole uskottava syömishäiriöinen kun en ole alipainoinen. Tuntuu että olen kävelevä vitsi. Häpeä itselleni ja kaikille muille. Minun pitää joko laihtua tai kuolla.

En halua enää olla syömishäiriöpelle.

---------------

Wanna get skinny?

Then shut your trap

and starve bitch

starve.

New year, new ....

Heippa!

Ja hyvää tätä vuotta. 

Toivottavasti sinulla on alkanut vuosi hyvin!

 Itsestäni en valitettavasti voi samaa sanoa..

-----------------

Aloitetaan vaikka siitä, että lopetin kaikki lääkkeeni 20.12.

Päätös oli täysin omani. En kokenut lääkkeistä olevan mitään hyötyä. Mulla meni siis Solian (400mg aamulla ja 400mg illalla), Ketipinor (350mg illalla) ja Levomepromazine (50mg illalla). 

Kerroin lopettamisesta Tintille vasta tämän vuoden puolella, sillä pelkäsin hänen reaktiotaan. Hän otti asian yllättävän hyvin. Hän toi ilmi huolensa ja pyysi heti kertomaan jos tilanne huononee. 

Tintti sanoi myös, että hänen täytyy infota lääkäriä.

Tässä kohtaa ajattelin, että osasto-kortti heilahtaa ja vietän alku vuoden osastolla. 

Toistaiseksi olen vielä kotona.

------------

Eilen oli tapaaminen Tintin kanssa.

Aloitettiin juttelemalla univaikeuksista. 

Kerroin valvoneeni kaksi yötä putkeen. Kysyin jälleen kerran, että eikö lääkäri voisi määrätä mulle mitään tehokkaampaa unilääkettä, kuin ketipinor ja levomepromazine. Tintti lupasi kysyä lääkäriltä. Arvaan, kyllä, että vastaus on taas ei.

Ihmettelen kyllä miksi. Eikö hän halua, että nukun? Vai mitä hän ajaa takaa. Olisi ihan mukava tietää perustelut.

Mulla on nyt siis 2 kuukauden ajan ollut nukkumisvaikeuksia. Nukun yleensä alle 5h tai en ollenkaan. Toki satunnaisesti muutaman kokonaan valvotun yön jälkeen saatan nukkua yli 12h. 

Mulla jostain syystä väsymys katoaa kellon lähestyesää 22. Ja mitä pidemmällä yötä mennään, energiat lisääntyy. Aamuisin taas väsyttää todella paljon.

Usein miten illata/yöt menee näin:

21.00 - iltapala

22.00 iltapesut

23.00 sänkyyn lukemaan kirjaa

23.30. valot pois, yritän nukkua

01.00 nousen ensimmäisen kerran juomaan vettä

02.00 alkaa ahdistaa, kun ei väsytä 

03.30 - vittuunnun totaalisesti valvomiseen ja avaan netflixin.

05.30 - jatkan netflixin tuijottamista ja päätän luovuttaa nukkumisen suhteen. Valvotaan sitten taas tämäkin yö...

07.00 - nousen ylös

Syy siihen, miksi avaan netflixin:

- Se on loppujen lopuksi aivan sama, viettääkö sen yön pyörien ahdistuneena sängyssä vai käyttääkö loppu yön johonkin, mikä vähentää ahdistusta. + aika kuluu nopeammin. 

Olen Tintin kanssa monesti käynyt tuon kaavan läpi. Hän ihmettelee miten jaksan näin. Minä ihmettelen ihan samaa.. En tiedä, mistä saan voiman jaksaa taas läpi yhden päivän. Ehkä se, että elätän toivetta yllä ''ensi yönä saan unta'' Ja vitut. Olisi mukava jos joku kertoisi, koska sellainen yö tulee vastaan. Olen kyllästynyt odotteluun. 

Tintin sanoin 

   ''Tätä menoa menet niin huonoon kuntoon, että löydät itsesi osastolta''

Ja kyllä, tiedostan tuon itsekin. Ja ihmettelen, sitäkö se lääkäri haluaa, kun ei suostu antamaan lääkettä nukahtamiseen. Edes vähäksi aikaa, että saisin levätä..

-------------

What is sleep?

I'm a mess

Thought I wasn't enough 

and I wasn't so tough.

 Laying on the bathroom floor. 

Couldn't take it anymore.

---------------

Taas tapahtuu paljon lyhyessä ajassa.

Tuntuu, etten pysy perässä.

Tintin loma.

Hän jää lomalle ensi viikolla ja on kuukauden poissa. Ensimmäiset kysymykset on:

Mitä mä teen?

Kuinka mä selviän?

Tintti on ollut mulle se turvallinen ja luotettava henkilö, jolle olen uskaltanut puhua todella vaikeista asioista. Nyt kun tapaamisiimme tulee kuukauden tauko, en tiedä kuinka pärjään. Mun pitäis pitää kaikki hyvät ja pahat olot sisälläni. Ei ole ketään kenen kanssa niitä jakaa. Varsinkaan niitä huonoja. Pelkään että en kestä sitä pahaa oloa, joka kasaantuu sisälleni. Varsinkin nyt, kun on monta ahdistavaa asiaa tulossa. 

Niistä ensimmäinen:

Tuleva läheisen ihmisen pois meno.

Muistatte varmaan, kun joskus talvella kirjoitin tänne tekstin rakkaasta läheisestäni, joka on sairastunut vakavasti. Siitä on jo aikaa, kun sen kirjoitin. Silloin tilanne näytti jo siltä, että hän ei tule selviämään kovin pitkälle. Tämä oli yllätys kaikille, että hän on vieläkin elossa. Mutta nyt aika on loppumassa. On kyse enää päivistä, ehkä jopa tunneista. En tiedä, nyt kun menen nukkumaan, että onko hän täällä enää aamulla. Voi ollakin tai sitten ei. Varaudun siihen, että ei. 

Jos hän kuolee Tintin loman aikana, en tiedä mitä teen. Miten minulle käy. 

Toinen:

Muutto.

Muutan 1.8 toiseen kaupunkiin yksin. Muutosta on erittäin ristiriitaiset ajatukset. Odotan innolla, että pääsen sisustamaan omaa kämppää, ostamaan kaikkea uutta ja ihanaa isoon yksiööni, kokemaan sen vapauden ja nauttimaan elämästä ilman sen suurempia rajoja. Mutta pelkään suunnattomasti arkea. Miten selviän kauppareissuista? Miten selviän yksinäisyyden tunteesta iltaisin mennessä nukkumaan? Miten ''osaan'' ja pystyn valmistamaan itselleni ruokaa, kun syöminen ei nytkään suju? Miten mä pärjään siellä yksin? Mitä jos mulle tulee ahdistunut olo ja itsetuhoiset ajatukset täyttävät pään? Monta kysymystä vailla vastauksia. Luulisin, että kysyn keltä vaan, vastaus on; kokeile. Ja totta se on. En voi tietää, jos en kokeile.

Kolmas:

Syntymäpäiväni.

Ainainen ahdistus syntymäpäivästä. Joka vuosi mietin, että minun ei pitänyt nähdä enää näitä juhlia. Minun ei enää pitänyt täyttää näin ja näin montaa vuotta. 

Minun piti olla kuollut.

Vuonna 2013 tein päätöksen. Tulen kuolemaan ennen kuin täytän 18. Olin suunnitellut aivan kaiken. Todella tarkasti. Mikään ei voisi mennä pieleen. Niin no, täällä sitä edelleen ollaan. En tiedä pystynkö vielä sanomaan, että olen kiitollinen siitä, että olen vielä täällä. 

Neljäs:

J.

Kuulin yhdeltä ystävältäni, että J jäisi pois ravitsemusterapeutin tehtävistä. Tieto on ihan luotettava, sillä ystäväni oli tarkoitus aloittaa hänen luonaan käyminen, mutta J oli sanonut, että jää pois. Ensimmäinen reaktioni oli:

Mitä helvettiä! Ei näin voi käydä.

Luulin vuosi sitten, kun tapasin J:n, että tästä tulisi jotain pysyvää. Että saisin käydä hänen luonaan vielä niin kauan kuin tarve on. Ettei tarvitse enää vaihtaa työntekijää. Minulla kun on huonoja kokemuksia ravitsemusterapeuteista. Mutta nyt jos J lähtee, olen pulassa. Löydänkö ketään yhtä luotettavaa henkilöä, jolle kertoa syömiseen liittyvistä ongelmista. J on ollut aivan ihana. Vaikka olen ollut todella hankala aika ajoin ja väittänyt vastaan monet kerrat, J on pysynyt lujana. Hän ei milloinkaan ole antanut sellaista kuvaa, ettei välittäisi. Olen hänelle kiitollinen niin monesta asiasta. 

Kaikki tämä tulee tapahtumaan muutamien kuukausien sisällä. Ehkä jopa nopeammin. En tiedä olenko valmis. Ja pahinta on, että joudun näistä selviämään ihan yksin. 

------------------

*type something random here*

Perfection

You're losing at this sluggish pace. 

You idiotic waste of space. 

Your guilt and hunger I'll erase. 

You're winning in this brittle race.

-----------

Istun mun sängyllä. Mulla on nälkä, mutten saa syödä.

Tän viikon tiistaina mulla oli tapaaminen Tintin ja J:n kanssa. Ei mennyt mun osalta hyvin. Ei ollenkaan.

Tuntuu, että kerroin heille liikaa. Aivan liikaa. Nyt kaduttaa, ahdistaa ja stressaa kaikki se mitä kerroin. Ei, ei ja ei. En olisi saanut, anteeksi.

J kysyi tapaamisen alussa, mistä haluaisin että puhuisimme. Sanoin, ettei mulla ollut mitään tiettyä aihetta, puhutaan yleisesti jostain (eli ruuasta). J aloitti kysymällä nykytilanteesta. Vastasin, että olin laskenut kalorirajaa 600 kaloriin per päivä ja pohdin oliko se vieläkin liikaa. Tunnen, että pärjään pienemmälläkin määrällä. Todellisuudessahan syön reilusti alle 600 kaloria päivässä, koska jätän itselleni reilun ''vahinko varan''. Eli jos esim. äiti tarjoaa jotain ekstraa (jota en ole ajatellut päivän ruoka suunnitelmaan) pystyn sen syömään tämän vahinko rajan avulla. Päivä kohtaiset ylitetyt kalorit kulutetaan tai vaihtoehtoisesti oksennetaan. Siksi olen hyvin tarkka päivä kohtaisen kalorirajan kanssa, en halua ylittää sitä, sillä en halua joutua oksentamaan. 

Juttelimme siis mm. tästä.

Tintti kysyi seuraanko painoani säännöllisesti ja tähän vastasin, että yritän. Jatkokysymyksenä oli mitä tarkoitan ja tähän vastasin, että yritän käydä vaa'alla kerran viikossa joskus lipsun ja käyn useammin. Tintti kysyi milloin viimeksi kävin ja ehdotti, että kävisin nyt. Kieltäydyin tästä perustellen, että tänään on tiistai ja vasta huomenna saan käydä vaa'alla. (Arvatkaa kuka ''uhonti'' käydä aamulla vaa'alla...) 

Tästä heräsi tunne/ajatus... 

''En voi käydä vaa'alla, olen liian iso (kokoinen) siihen''

''En voi käydä vaa'alla, ennen kuin olen tarpeeksi pieni''

''Olen liian läski näyttääkseni painolukemaa muille''

Joten täytyy keksiä suunnitelma, kuinka välttelen vaakaa seuraavat (ainakin) 2kk. 

Olen varma, että Tintti ehdottaa sitä taas joskus... 

Tapaaminen olisi ollut katastrofi, jollei J olisi ollut paikalla. Hän sai Tintin pidettyä ''aisoissa'', eikä keskustelu karannut liikaa siihen kuinka sairas olin. Uskon, että Tintti olisi jäänyt pidemmäksikin aikaa jauhamaan siitä, kuinka ristiriidassa tunteeni syömisen suhteen ovat. Mutta J pelasti tilanteen lähes joka kerta, kun Tintti jäi jumiin tiettyyn aiheeseen.

Mutta silti. Kerroin heille aivan liikaa. Paljastin myös viime kuun ahmimis ja oksentamis kohtaukset., jotka hävettävät minua vieäläkin. Suuri syyllisyyden ja häpeän aalto vyöryi lävitseni, kun kerroin heille mitä kaikkea olin mättänyt suuhuni ja oksentanut. Täytyy sanoa, että ei kummankaan ilme ollut kovin kiva. Se sai ahdistuksen ja häpeän tunteen kasvamaan entisestään. Mietin kertomis hetkellä mielessäni, että kuinka voin olla niin surkea, että menetän kontrollin sillä tavalla. Minullahan pitäisi olla kaikki narut tiukasti käsissäni. Kuinka olin päästänyt ne löystymään?

Joka tapauksessa sovimme seuraavan ajan elokuulle. Sekin on yhteistapaaminen. Siihen asti joudun kestämään Tinttiä yksin. Tosin on meillä puheen aiheita muitakin, mm. muuttoni, joka on edistynyt siihen vaiheeseen, että saan muuttaa, kunhan löydän asunnon. Yritän pitää keskustelut ja Tintin ajatukset siinä. Yritän ainakin parhaani.

-------------

---------------

You'll win. Just keep going honey.

Siipien suojaan

Niin pieni ja hauras sen sydän on. 

Sen lempeyttä mahdoton kuvata on. 

Niin iloinen päältä sen kuori on. 

Mut sisältä musta ja kelvoton. 

Silmät niin kauniit ja hymyilevät. 

Mut niiden takana kyyneliä.

--------------

Mitä mulle kuuluu nyt?

Itseasiassa en ole varma. 

Musta ei oo kuulunut blogin puolella hetkeen mitään. 

Oon miettinyt asioita, järjestellyt asioita ja noh, en tiedä.

Mulla on ollut nyt vaikeaa. Niin vaikeaa, että sitä on ollut mahdotonta pukea sanoiksi. Sitä on ollut myös mahdotonta näyttää. Ainut mitä olen onnistunut tekemään on feikki hymy. Olen sen turvin uskaltanut mennä päivästä toiseen. Viikosta toiseen.

Olen saanut Tintin uskomaan, että mulla menee tosi hyvin. Se on tyytyväinen kun olen innoissani kertonut muutto suunnitelmista ja halusta opiskella. Olen saanut Tintin jättämään syömisistäni jauhamiset pois. 

Nyt voin rauhassa jatkaa siitä mihin jäin. Painoa on vielä vaikka muille jakaa. Mutta mä teen sen. Musta tulee pieni ja siro. Kaunis ja hento. Nyt kun Tintti on pois tieltä mä voin jatkaa. Äiti ei osaa epäillä mitään, sillä en ole sen nähden mitään tavallisesta poikkeavaa tehnyt. Ja olen kiitollinen, että Tintti ei ole omia epäilyjään tilanteestani kertonut. 

Tänään onnistuin paastoamaan 20 tuntia. Jonka jälkeen söin kaksi broilerinakkia ja vähän mozzarella salaattia. Niiden lisäksi join teetä. Olen jokseenkin tyytyväinen tähän päivään. Sain illan lihaskunto liikkeetkin tehtyä suht nopeasti ja nyt pitäisi mennä nukkumaan. 

Mulla on seuraava Tintin aika keskiviikkona. Jännittää. Mitä jos en olekaan saanut vakuutettua sitä siitä, että kaikki olisi hyvin. Mitä jos se on nähnyt mun tekohymyn lävitse? 

Olen kyllä harjoitellut jo vuosia tekohymyä ja onnistunut siinä mielestäni hyvin. Miltein kaikki läheiseni uskovat tällä hetkellä, että olen menossa parempaan suuntaan. Kaikki ovat niin innoissaan muutto kuvioista ja muusta, etteivät huomaa mun pahaa oloa. Siksi mun on helppo nostaa pää pystyyn, kuivata kyyneleet ja laittaa suun hymyyn. Ei kukaan aavista. Ei nää. 

Mutta niinä hetkinä kun oonn yksin ajatusten kanssa, mä toivoisin, että joku istuis mun vieressä ja pitäis mua kädestä. Sanois, että kaikki järjestyy. Mutta ei, mä pärjään yksin. Mun on pakko. 

Mä en saa pettää Anaa. Mun täytyy jatkaa. Ja niin mä jatkankin. Kunnes mä saan sen mitä mä haluan. Mä oon luvannu Analle, että mennään loppuun asti. Yhdessä.

---------------

--------------

Siipien suojassa,

mun on parempi olla.

Vie mut kotiin

Tule ostamaan, mä myynnissä oon. 

Monta hyvää rakkautta, rikottuina taskussa,

 kaupan päälle saat. 

Tule hakemaan, mä valmiina oon.

 Muistot muovikasseissa, sydän matkalaukussa. 

Valmis muuttamaan. 

Vie mut kotiin.

-----------------------------

Oon tässä miettinyt kuluneiden kuukausien aikana paljon omilleen muuttamista. 

Asun siis vielä vanhemmillani, mutta halu muuttaa omaan kotiin on kova. Mä olen selaillat asuntoja netistä, tehnyt suunnitelmia mm. siitä, mitä kaikkea mä tarvitsen jos muutan. Laskenut asumistukia ja sitä rataa. Ainoa este tälle kaikelle on mun hoitotaho, Tintti, Tepoli ja ehkä jopa J.

Mä en tiedä kuinka saisin ne vakuuttuneeks siitä, että mä pärjään yksin. Että mä oon valmis muuttamaan yksin.

Mä oon jo useamman vuoden puhunut vanhemmilleni, kuinka haluaisin, että me muutettaisiin pois tästä kaupungista. Täällä on tapahtunut mulle niin paljon pahaa.

Mua on kiusattu peruskoulusta asti, mulle on huudeltu kaduilla kiusaajien toimesta ja ehkä painavin syy, mut on raiskattu tässä kaupungissa. 

Se on asia, josta olen halunnut vaieta, en ole halunnut siitä puhua. En tiedä onko se hyvä vai huono, mutta mä olen vaan yrittänyt unohtaa. Vaikeinta tässä on, että mä en siihen vieläkään vuosien jälkeen ole pystynyt. Takaumia tulee aina kun mä liikun tässä kaupungissä yksin pimeällä. Se tapahtuma tulee mun uniin monta kertaa kuussa. En mä pääse sitä pakoon, vaikka kuinka haluaisin.

Nyt viimeisen vuoden aikana olen alkanut miettimään, että voisinhan mä muuttaa täältä yksinkin. Ajattelin muuttaa lähemmäs Tintin vastaanottoa, jotta ei tarvis mennä bussilla tai pyytää vanhempia viemään mua. Mä kun pelkään busseja kuollakseni. Jos asuisin vastaanoton lähellä, ei tarvitsisi ajaa, eikä käyttää bussia.

Olen katsellut tosiaan niitä asuntoja ja olen valinnutkin sieltä kolme hyvää vaihtoehtoa. Vuokrakaan ei ole ollut mikään mahdoton ja kuukaudessa jäisi ihan hyvin rahaa elämiseen. 

Mä myös oon haaveillut, että ostaisin itselleni kissan. Mulla on jo hamsteri, mutta siitä kun ei päivisin ole juurikaan seuraa, se vaan nukkuu kaiket päivät. Siksi haluaisin kissan. Olen mietiskellyt jo ihania nimiä pienelle kissalle. Miltä kuulostaisi Sumu?

Jokatapauksessa vanhempien mielestä en voi muuttaa, ellei Tintti, Tepoli ja J suostu. Jos oikein ymmärsin, niin päällimmäiset syyt muutolleni ovat:

- Kuinka osaan mennä nukkumaan ajoissa.

- Kuinka jaksan siivota

- Kuinka jaksan tehdä ruokaa

- Kuinka saan itseni ulos asunnosta 

Tuo viimeinen tarkoittaa varmaankin lähinnä hoitokäyntien ulkopuolista elämää. He pelkäävät, että jämähdän neljän seinän sisälle ja käyn vaan pakolliset jutut. 

En yhtään vähättele heidän huoltaan, kyllä muakin hieman jännittää yksin asuminen. Mutta aion näyttää heille, että pärjään. Kyllä mä osaan ja pystyn. Mulla on niin paljon tekemistä viikolla ja viikonloppuisin ajattelin tulla silloin tällöin käymään vanhemmillani. 

Huomisessa Tepoli & Tintti tapaamisessa aion ottaa asian puheeksi. Aion saada heidtä vakuuttuneeksi  siitä, että tämä on hyvä juttu. En voi muutakaan, tähän kaupunkiin en voi jäädä. On päästävä pois. 

-------------------------

with you, i am home.

Jätä mut rauhaan

Jos sä haluut auttaa, 

anna mun nyt jatkaa. 

Älä holhoa mua noin,

 niin ku vauvaa. 

Tai jätä mut rauhaan. 

----------------

Tänään oli J:n ja Tintin kanssa yhteistapaaminen. 

Niin, noh mitä siitä ajattelen. 

Mun osalta tapaaminen meni aika hiljaisissa merkeissä. En vastannut lähes mihinkään. Yritin tällä hiljaisuudella välttää päin naamaa valehtelun. En ollut hiljaa ilkeyttäni. Halusin vain suojella heitä mieleni ilkeiltä valheilta. 

Oli hetkiä kun mun olis tehny mieli kertoa kaikki. Ihan alusta asti, aivan kaikki. Mutta jokin osa minussa pidättäytyi, eikä suostunut paljastamaan mitään. Näin jälkeenpäin jollain sairaalla tavalla olen tyytyväinen, etten kertonut kaikkea. Kyllä mä silti aika lahjakkaasti paljastin pari viikkoa sitten tapahtuneen viiltely episodin. Ei mun pitänyt, anteeksi.

Noh, nyt he tietävät kuinka paljon syöminen mua ahdistaa. Se ahdistaa niin paljon, että olen valmis satuttamaan itseäni puolittaakseni ahdistusta. 

Juttelimme paljon myös siitä, mihin tämä laihdutusmatkani päättyisi. Se päättyy Tintin mukaan osastolle. Ja todennäköisesti pakkoruokinnan kautta psykiatrian osastolle. Tässä kohtaa hieman naurahdin. En siksi, että olisin nauranut kyseiselle vaihtoehdolle, vaan nauroin sille, etten usko tämän minun kohdallani päättyvän niin. Uskon, että kun olen saavuttanut tavoite painoni, jatkan syömistä niin, että paino myös pysyy siinä, mihin sen olen saanut. En aio pudottaa painoani alipainon puolelle. En missään nimessä.

Olen niin kyllästynyt ainaisiin kommentteihin kehostani ja painostani.

Joka kerta kun näen kummitätiäni hän kommentoi painoani. 

Viimeksi kun tulimme siskoni kanssa shoppailemasta ja siskoni esitti uutta paitaansa, joka oli selästä avonainen, kummitätini tokaisi, 

''Onneksi sinä et ostanut samanlaista, selkäpuolelta olisi kyllä läskit vilkkuneet.''

Ja tämäkään ei ollut ensimmäinen kerta, kun saan kuulla koostani häneltä. Näitä kertoja on monia, melkein voisi sanoa, että aina kun näemme. Viimeksi hän lopetti kun painoin 57 kiloa. Ilmeisesti olin silloin hyvä. Nyt aion olla vielä parempi. Ainahan on parantamisen varaa?

Nyt se olisi sitä paitsi helpompaan, kun itsekuri on kasvanut huomattavasti ja nälkäkään ei enää vaivaa. 

Seuraava J:n aika meni kesäkuun alkuun, juuri ennen Katy Perryn keikkaa. Toisaalta harmi, sillä hän on mukava ja hänen kanssaan on kiva jutella. Nyt jään yli kuukaudeksi Tintin kanssa kahdestaan. Toivon, että emme juttelisi syömisestä joka kerta, sillä se ahdistaa. Enkä aina jaksaisi kuunnella teorioita pakkoruokinnasta ja osastosta. 

Mun täytyy saada ne uskomaan, että mulla on kaikki hyvin. Mutta onnistuuko se enää? Saanko enää muutettua heidän mielipiteitään? 

He ovat päättäneet, että olen sairas. 

Mä en voi enää kauaa salailla Anan ja mun tekemisiä, pian kaikki huomaa meidät. Mun täytyy tehdä jotain. En saa jäädä kiinni. En voi jäädä kiinni, en ole vielä tarpeeksi pieni.

---------------

-----------------

she tries her hardest to look good.

but she still feels ugly.

Valehtelija

Aika ei kulu ja pian se juokseekin mun ohitse 

ja särkyny sydän on ainoo elämisen todiste. 

Oon ollu rikki mut en ikinä näin pahasti. 

Ihan ku oisin tyhjä kuori ja sielu olis alasti.

-----------

Tiedän, tähän aikaan pitäisi jo nukkua. 

Mun vaan oli pakko purkaa tätä oloa jonnekin. 

Mulla oli Tintin kanssa tapaaminen keskiviikkona. 

Juteltiin itsetunnosta, kiusaamisesta ja syömisestä. Niin, ''suosikki'' aiheestani, ruuasta.

Musta tuntu tosi pahalle valehdella Tintille. Hän on yksi niistä ihmisistä jolle en halua valehdella, ikinä. Niin vaan Ana päätti puolestani. Veti pidemmän narun, voitti.

Tintti kysyi olenko syönyt vielä mitään. Todellisuudessa en ollut syönyt mitään 18 tuntiin. Vastasin kuitenkin, että söin ennen kuin lähdin. Onneksi hän ei kysynyt mitä söin, sillä en olisi ollut varma mitä vastata. 

Puhuttiin syömiseen liittyvistä tunteista. Kerroin hänelle siitä, kuinka nautin nälän tunteesta. Sanoin, että koen onnistuneeni jossakin kun on nälkä. Sanoin, etten tiedä mitään parempaa, kuin nälkäisenä nukkumaan. Tähän Tintti kommentoi, että se johtuisi siitä, että yritän hakea hallinnan tunnetta elämästäni. Ja kun en tällä hetkellä tunne hallitsevani omaa elämääni, yritän sitä nälän tunteen kautta. Totta toisaalta.

Eniten mua tässä ahdistaa valehtelu. Miten olen voinut valehdella niinkin hyvälle ja tärkeälle ihmiselle kuin Tintti on? Yritän aina sanoa itselleni, että hän ei halua mitään pahaa. Mutta Ana määrää toisin. Hän uskottelee minulle, että Tintti valehtelee. Ana sanoo, että Tintti ei halua että laihdun. Eikö Tintti usko, että pystyn siihen? Luuleeko hän, että epäonnistun? En tiedä mitä ajatella. Minun on kuitenkin käytävä Tintin luona, vaikka se tulee olemaan vaikeaa. Ehkä joskus voin selittää hänelle, miksi valehtelin? 

Toinen asia, joka painaa mieltäni on J. Hän ja Tintti pitää yhteis tapaamisen minulle, jossa puhumme vain syömisestä, ruuasta, pakkoliikunnasta ja kaikesta siihen liittyvästä. Mua ahdistaa jo nyt. J ja Tintti yhdessä. Mitähän siitäkin seuraa... Kaksi tärkeää ihmistä, joille en halua valehdella. Mutta nyt musta tuntuu, että mun on vaan pakko. En aio päästää Anasta irti. En ole luovuttaja. Olen luvannut Analle mennä loppuun asti. En saa jänistää nyt. Pyydän heiltä anteeksi, kun hetki on sopiva. Lupaan sen.

------------

--------------

Sä oot voittaja niin kauan kun sä hengität.

I'm afraid that I might drown

Stop the world from spinning around. 

Feels like the sky is falling down. 

Can't breathe in, I can't breathe out. 

I'm afraid that I might drown.

-------------

Tasan viikko sitten tähän aikaan mä makasin tyhjässä huoneessa, yksin. Mä olin joutunut osastolle M1-lähetteellä. Mun piti silloin mennä Tintin ajan jälkeen äidin kanssa syömään ja sitten yhteen ryhmätapaamiseen. Sen sijaan, istuin Tintin huoneessa ja odotin ambulanssia. Miten mä sitten jouduin tähän tilanteeseen?

No, ennen tätä päivää, mä en tiennyt. Olis ollu hieman tyhmää kirjoittaa lyhyestä osasto -jaksostani tänne, kun en itse sitä edes muistanut. Nyt kuitenkin tiedän, kiitos Tintille. Vieläkään ei tosin varmasti osata sanoa, oliko tämän kertainen osasto-jakso ''turha''. 

Oli siis viime viikon tiistai. Olin normaaliin tapaan menossa Tintin luo. Mulla oli ollut todella vaikea yö takana, en ollut nukkunut kuin vajaat 3 tuntia. (Tässä kohtaa oma muisti katkeaa, enkä muista kuin lyhyitä hetkiä sieltä täältä. Tästä eteenpäin pääosin Tintin kertomaa...) Aloitettiin juttelemalla niitä näitä. Aloimme keskustella hahmosta ja epätodellisesta olosta. Kerroin hänelle, etten välillä tunnista itseäni tai muita ihmisiä. Kerroin suunnilleen samat jutut, kuin mitä tänne kirjoitin viime tekstiin. Näistä kertomistani jutuista Tintillä oli noussut huoli ja hän mietti, pärjäänkö nykyisellä lääkityksellä. Tintti ehdotti, että kysyttäisiin lääkärin mielipidettä ja mahdollisesti nostettaisiin lääkeannosta. Menin odottamaan polin olohuoneeseen, jossa olin pelannut muiden hoitajien kanssa jazzya. Lähdettiin kysymään lääkärin mielipidettä ja lääkäri olikin halunnut jutella kanssani. Mentiin juttelemaan ja kun lääkäri oli tuonut esille huolensa voinnistani ja kertoi osastohoidon olevan ajankohtainen, olin mennyt pois kontaktista. Sain siinä samalla paniikkikohtauksen ja jalkani olivat menneet tunnottomiksi, enkä pystynyt seisomaan. Tämä meni ohi noin puoli 5 aikoihin ja hetken päästä ambulanssi tulikin minua hakemaan. Ambulanssissa olin ollut ihan normaali. He kysyivät perus kysymyksiä esim. päivämäärää ja paikkaa. He myös ihmettelivät M1-lähetettäni, jossa luki, että olin psykoottinen ja katatonisessa tilassa. Samaa ihmetteli myös osaston päivystävä psykiatri. 

Olin osastolla yhden yön, sillä siellä ei nähty tarpeelliseksi pitää minua kauempaa. Tintti ja lääkärini hieman ihmettelivät niinkin lyhyttä osastojaksoani. Itse asiassa itsekin sitä hieman ihmettelin. Olen tottunut viettämään osastolla vähintään kuukauden ja nyt selvisin yhdellä yöllä. 

En tiedä johtuiko tämä osastojakso siitä, että minulla on niin paljon käsittelemättömiä asioita tornissa ja nyt se vain yksin kertaisesti romahti, mutta sain sen nopeasti kerättyä taas kasaan. Vai sainko ''vain'' paniikkikohtauksen, joka tulkittiin väärin? Mutta joka tapauksessa, nyt on taas hieman helpompi hengittää. Ei tämä vielä tähän lopu, mutta nyt taas jaksaa jonkin aikaa. Mutta kauan? Sitä en osaa sanoa... 

--------------

--------------

It is so much safer not to feel,

not to let the world touch me.

Messy Mind

She would not show that she was afraid, 

but being and feeling alone was too much to face. 

Though everyone said that she was so strong. 

What they didn't know is that she could barely carry on.

-----------------

Makaan huoneeni lattialla, katse kohti kattoa. Oonko mä tässä? Oonko mä oikeesti olemassa? Ihan kuin katsoisin itseäni sivusta. Minusta ei tunnu siltä, kuin makaisin. En tunne lattiaa selkäni alla, en mitään. Olen tyhjä. 

Miltä oikeastaan tuntuu, kun ei enää tunne mitään? 

Kyyneleet valuvat pitkin poskiani ja yhtäkkiä pelko valtaa kehoni. Kuka minä olen, jos en ole minä? Missä olen, jos en ole tässä?

Jo pitkän aikaa minulla on ollut tunne, että katsoisin elämääni sivusta. Ihan kuin tämä olisi vain elokuvaa. Jos se on niin, milloin tulee loppu ja millainen se olisi? Kamalinta tässä on se, että tämä tunne voi tulla milloin vaan. Keskellä kirkasta päivää. Mä pelkään, että jossain vaiheessa, tää tunne muuttuu pysyväksi. 

Mulla on paljon tapaamisia ja keskusteluja pitkin viikkoa. Mutta silti, mä en saa sanottua mitään. Me puhutaan lähes aina jostain kivasta asiasta. Jos keskustelu ''eksyy'' synkempiin ja vaikeampiin aiheisiin, hiljenen. Jos saan jotain sanottua, sen on yleensä vain ''pintaraapaisu'' jostain vaikeasta aiheesta. Esimerkiksi syömisistäni en ole sanonut mitään vähään aikaan. En ole pystynyt. Aina on ajatus taustalla, ''mitä jos?''.  Pelkään seurauksia, jos kerron heille miten esim. syömiseni oikeasti menee. 

Mä lupasin Tintille kaksi viikkoa sitten, etten satuta itseäni. Ahdistaa kertoa, etten pystynyt lupaustani pitämään. Mä muistin taas, kuinka mun ei kannattais luvata mitään. Yleensä jos lupaan jotain esim. tämä tai ''en osta tässä kuussa mitään'' -tyylisiä lupauksia, en pysty niitä pitämään. Joskus nuorempana, kun mun teki mieli satuttaa itseäni, piirsin käteeni perhosen. Joku teistä on ehkä kuullutkin Butterfly-projektista. 

-----------------------------------------------------------

BUTTERFLY PROJECT

- piirrä esim. käteesi perhonen 

- nimeä perhonen jonkun sinulle 

rakkaan/tärkeän ihmisen mukaan

- Anna perhosen kulua pois rauhassa 

(älä raavi tai pese sitä pois)

- Jos satutat itseäsi, perhonen kuolee

- Jos olet piirtänyt useamman perhosen, 

kaikki kuolevat kerralla, jos satutat itseäsi

-------------------------------------------------------------

Ehkä mun täytyy vaan odottaa seuraavaa Tintin aikaa (joka on 2.1.), jos silloin saisin taas purettua ahdistusta. Sitä valtavaa tornia, joka vaan jatkaa kasvamistaan. Vaikka, me saatiinkin viime kerralla madallettua sitä hieman, se ei silti kadonnut. Vielä on laatikoita avaamatta. 

----------------------

----------------------

I'm afraid to tell you how bad it is.

--------------------

Loppuuko tää koskaan?

Sanoja vailla, tähän jään. 

Sanoja vailla, ei niistä riitä yksikäään. 

Sanoja vailla, ikävää. 

Mä toivon, et vielä hymysi mä nään.

-----------

Alkuun: Kirjoitan tätä tekstiä muodossa ''tänään'' jolla tarkoitin päivää 7.12, mikä oli oikeasti eilen, sillä onnistuin taas aloittamaan tämän kirjoituksen 2 aikaan yöllä, joten päivä on jo vaihtunut. Älkää antako sen häiritä, kun tekstin julkaisi päivämääränä lukee 8.12 ja puhun eilisin tapahtumista sanalla tänään :).

Ja teksti tulee olemaan p i t k ä

----------

Tänään oli se pitkään odotettu Tintin tapaaminen. Myönnän, että tarkistin puhelintani jatkuvasti pelkäen, että tapaamisemme on peruttu. Todettiin yhdessä, että edellisen ja tämän tapaamisen välissä on ollut aivan liian pitkä aika. Aloitettiin ihan perus smalltalk:illa (as always), joka vaihtui molempien päässeen omalle paikalleen siihen varsinaiseen terapia keskusteluun.

Ihan aluksi sanoin, että isoja asioita on käyntimme välissä tapahtunut, eikä 50 min tule millään riittämään. Heitin, että varmaan oikeasti menisi kokonainen päivä aamusta iltaan, jos putkeen kaikki kertoisin. Mainitsin, että on ollut hyviä ja huonoja asioita ja haluaisin aloittaa huonoista. 

Ensimmäinen ja painavin asia koski rakasta läheistäni, josta tänne kirjoitinkin ajatuksia muutama teksti taaemmas. Olin varautunut,  että tapaamisesta en tule selviämään, ilman nenäliinoja ja poskille valunutta ripsiväriä.

Aloitin puhumisen kertomalla taustoja, sillä en ollut kertonut mitään läheiseni tilanteesta. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes tuli aika kertoa nykytilanteesta ja ''tuomiosta''. Kerroin nykytilanteen ja pääsin sanomaan, että 1.12 oli ollut lääkäri aika, jonka uutiset eivät olleet hyviä. Siinä vaiheessa huomasin, kuinka käteni tärisivät ja hajoaminen oli enää silmän räpäyksen päässä. Käänsin katseeni kattoon, jolloin ensimmäinen kyynel kohosi silmänurkkaan. Hautasin kasvoni käsiini ja sanoin, ''ei helvetti, taas''. Sitten peli olikin pelattu. Tintti kysyi hetken päästä, minkälaisia uutisia olimme saaneet. En sanonut mitään, en kyennyt puhumaan. Käänsin vain katseeni Tintin silmiin ja näin hänen ilmeestään, että hän ymmärsi. Hän painoi päänsä alas ja sanoi, että ymmärtää täysin. Kun vihdoin pystyin puhumaan, sanoin tärisevällä äänellä, että jos hyvin käy, hän on kanssamme vielä jouluna. (Rehellisesti sanottuna (kyllä, tämä tuntuu pahalle), minä en usko.)

Jatkoimme keskustelua, joka ohjautui siihen, kun en ole pystynyt nukkumaan. Viime yönä nukuin 30 minuuttia, sitä edellisenä, en edes sitäkään. Ja nytkin kello on jo yli kaksi yöllä, enkä ole vieläkään nukahtanut. Kerroin samat ajatukset, jotka löydätte blogitekstistä Tears keep falling. Lopuksi totesin, että itse asiassa, en enää edes haluakaan nukkua. Syömisestä en maininnut.
Minulla on ollut lähiaikoina paljon itsetuhoisia ajatuksia, josta sitten mulle heräsi kysymys ja päätin sitten kysyä sitä Tintiltä.

''Onko mulla oikeutta satuttaa itseäni tai tuntea suurta ahdistusta, kun toinen makaa päivästä toiseen sohvalla, miettien, onko huominen päivä se viimeinen?"

Lähinnä vertaan meidän tunteita. Onko minun tuskani niin suuri, että minulla on oikeus itseäni satuttaa? Kun miettii, että kuinka järjettömän suuri tuska se on, kun elää tietäen, että huomenna voi olla elämäni viimeinen päivä. Ja silti, hän ei satuta itseään helpottaakseen oloaan. Hän ei halua tappaa itse itseään, ennen kuin sairaus tappaa. Joten onko minulla oikeus toivoa kuolevani, jotta tuska helpottaa? Tiedän, että läheiseni pelkää, hän pelkää todella paljon. Hän pelkää eniten kipua, sitä, että viimeinen hetki on kivulias. Mutta silti, hän jaksaa elää, nauttia joka päivästä, kuin se olisi viimeinen. Hän on todellinen taistelija. Hän ei peräänny.

Joten, onko minulla oikeus?

Tästä pääsimme asiaan, josta en ole kertonut kenellekään. Asia on melko tuore, sillä se tapahtui syyskuun puolessa välissä.
Minä olin päättänyt kuolla.
Sanoin, Tintille heti alkuun, että tiedän, minun olisi pitänyt kertoa, jotta minua olisi voitu auttaa. Sanoin myös, että en kertonut, sillä en halunnut selvitä. Olin päättänyt lähteä, enkä halunnut kenenkään pelastavan minua.
Olin valinnut päivän, jolloin tiesin muun perheeni lähtevän jonnekin, eikä kukaan tulisi kotiin ainakaan kolmeen tuntiin. Näin varmistin, ettei minua ehdittäisi pelastaa.
Minulla meni useampi viikko, kun valitsin lähtötapaani. Suljin pois lääkkeet, sillä sitä olin jo kerran testannut, eikä se onnistunut (vuosi muistaakseni 2013). Toisena suljin pois ranteen valtimon auki viiltämisen,  sitäkin olen ikävä kyllä koittanut (vuonna 2014). Mietin myös esim. junan eteen hyppäämistä. Poistin ajatuksen mielestäni, sillä en halunnut vaivata ketään tuntematonta.
Myös painavana syynä oli ystäväni kuolema. Hän hyppäsi junan alle, eikä junaa kuljettanut henkilö enää koskaan pystynyt kuljettamaan junaa. Enkä myöskään halua, että ihmiset joutuvat keräämään palasiani radalta. Kun kävin viemässä kynttilän ja katsomassa kaverini kuolinpaikkaa seuraavana päivänä, näin vielä hänen kuivuneen verensä kiskoilla. Sitä näkyä en unohda.
Pitkän pohdinnan jälkeen päädyin lääkkeisiin. Muistin viimekertaisen annos määrän, joka ei ollut riittänyt. Päätin lisätä sitä muutamalla grammalla. Mulla oli jemmassa iso kourallinen lääkkeitä, kaikkiaan 3 erilaista. Jos kaikki laskee yhteen, minulla oli n. 6 gramman edestä lääkkeitä. Pääasiassa psykoosilääkkeitä.
Mä otin salaisesta laatikostani kirjoittamani kirjeet. Niitä oli 7. Lisäksi otin esiin vuonna 2013 kirjoittamani hautajais-suunnitelmani. Luin sen kertaalleen läpi ja se piti edelleen paikkaansa. Kävin vielä koko talomme läpi ja varmistin, että olen yksin. Hain ison mukin, johon kaadoin kylmää vettä. Menin istumaan työhuoneeni lattialle ja hain lääkkeet. Katsoin vieressäni olevaan peiliin ja sanoin Sille:

''Nyt me voidaan olla ikuisesti yhdessä, me voitettiin.''

ja Analle:

''Mä tajusin, että me ei ikinä tässä maailmassa pääsemään loppuun. Mut me kummatkin tiedetään, että kuolleet tytöt ovat kaikkein laihimpia.''

Sitten mä laitoin osan lääkkeistä suuhuni ja otin vesilasin käteeni. Kuiskasin vielä kiitos ja anteeksi, ennen kuin otin kulauksen.
Yhtäkkiä kuului samanlainen ääni, joka kuuluu, kun ovi kiinni oleva ovi avataan. Pelästyin, että nyt perhe tuli takaisin kotiin. Voi vittu, ne ei saa nähdä tätä. Hetken aikaa istuin liikkumatta keskellä lattiaa ja odotin, että joku huutaisi moi. Sitten kuului toinen ääni, jonka jälkeen syljin suussani jo massaksi liunneet lääkkeet vesimukiin ja keräsin nopeasti vielä koskemattomat lääkkeet purkkiin. Työnsin ne roskiksen taakse piiloon. Kirjeet keräsin myös ja laitoin ne laatikkoon. Lähdin tarkistamaan talon. Missään ei ollut ketään. Ei autoja pihassa, ei mitään. Vilkaisin kelloa ja aikaa oli kulunut jo kaksi tuntia. Kiirehdin huoneeseeni hakemaan lääkkeet ja juoksin pihamme halki kohti roskakatosta. Sen enenpää ajattelematta, avasin päällimmäisen roskapussin ja kippasin lääkkeet sinne. ( Tiedostan kyllä, että kaikki lääkeaineet tulisi palauttaa aina apteekkiin, eikä niitä missään nimessä saa heittaa kotona roskiin tai vetää vessan pöntöstä! )
Juoksin takaisin sisälle, jossa mieleni valtasi pettymys ja viha. Raivosin itselleni, haukuin itseni massta taivaaseen epäonnistuneeksi, heikoksi ihmisraunioksi. Hakkasin itseäni nurkeillä ja kaikella kovalla, mihin käteni lattialta ylettyi.
Sanoin Tintille, että en uskaltanut kertoa tapahtuneen jälkeen, sillä pelkäsin osastoa. Sinne en halunnut missään nimessä joutua. Uskalsin kertoa vasta nyt.
Tässä kohtaa Tintin silmät kostuviat ja muuttuivat punertaviksi. Kyyneleitä ei kuitenkaan vierinyt poskille. Hänen äänensäkin muttui hieman itkuiseksi. Mieleeni tuli ajatus: tässä on ''taas'' yksi henkilö, jonka takia en voi tappaa itseäni. Sillä tiedän, että häneen sattuisi.

Aikamme alkoi olla lopussa. Sain kerrottua yhden asian 8 asiasta. Ja kasaamani pahan olon torni madaltui ja tuli vakaamaksi. Se tulee kestämään siihen asti, kunnes tapaamme jälleen.

Palasimme hetkeksi itsetuhoisuuteen ja Tintii kysyi, onko minulla tällä hetkellä itsetuhoisia ajatuksia. Vastasin, että on. Sanoin, että muutama viikko takaperin tiputin vahingossa lasin lattialle ja päädyin istumaan lattialle sirpale käsivarttani vasten. En kuitenkaan saanut aikaan, kuin 1cm mittaisen pintanaarmun. Sain siirrettyä ajatukset muualle.
Tintti kysyi, että pystynkö lupaamaan hänelle, että en satuta itseäni. Tähän vastasin, että en halua luvat asiaa ja sitten rikkoa lupauksen. Lupaukset ovat minulle kultaakin kalliimpia, en halua rikkoa niitä. Varsinkaan lupauksia, jotka ovat tehty tärkeiden henkilöiden kanssa.
Tintti pysyi hiljaa.
Keräsin äskeisen selitykseni yhteen ja sanoin:

''Rehellisesti, nyt en oikeasti voi luvata sitä sinulle, olen pahoillani.''

Tintin ilmeestä näin, että nyt ei ollut hyvä juttu. Joten jatkoin sanomalla, että sen voin luvata, etten tee mitään mistä ei ole enää paluuta. Sitten Tintii katsoi minuun sanoen, että hän on iloinen siitä, että vastasin rehellisesti ja toivoo, että en kuitenkaan tekisi mitään. Hän myös sanoi olevansa helpottonut kuullessaan lupaavani, etten tapa itseäni. Se merkitsi hänelle paljon.

Ajan loputtua sovimme seuraavan tapaamisen, puin takkini päälle ja otin laukkun lattialta. Sanoin, Tintille, etä tarvitsen vielä minuutin, ennen kuin nousen ja lähden pois. Hautasin kasvoni vielä kerran käsiini, annoin viimeisten kyyneleiden valua poskiani pitkin. Nostin katseeni ja kuivasin kyyneleet. Vedin syvään henkeä ja nousin ylös. Ensimmäistä kertaa tapaamisen aikana laitoin suuni hymyyn ja lähdin kävelemään Tintin perässä ovelle. Ennen kuin hän avasi oven, hän laittoi kätensä olkapäälleni ja sanoi, sä olet äärettömän vahva. Sitten hän avasi oven ja astuin käytävään. Hän huikkasi vielä perääni tsempit ja sanoimme heippa. Lähdin kävelemään autolle. Pysähdyin 2. kerroksen kohdalla ja katsoin suuresta ikkunasta ulos lumisateeseen. Sydämeni valtasi lämmin tunne. Minun oli viimein helpompi hengittää.

Vielä nytkin hymyilen ensimmäistä kertaa viikkoihin. En pysty kuvailemaan kuinka onnellinen olen siitä, että minulla on Tintti. Tiedän jo nyt, että hänen lähtönsä tulee sattumaan. Paljon. Jos minun pitäisi vastata, että kenen psykologin/terapeutin lähtö on satuttanut kaikista eniten, vastaus olisi ensimmäinen psykologini. Olen itseasiassa hänestä keronut hieman tekstissä He, jotka lähtivät. Mutta uskon, että se tulee jonain päivänä muuttumaan.

Kiitos Tintti, sinä sait minut hymyilemään.

---------------

----------------

She learned to hold all her feelings inside until late at night. 

She covered her mouth withe her hand, so no one hears her. 

She looks perfect with her fake smile.

Break

Little girl terrified. 

She'd leave her room if only bruises would heal. 

A home is no place to hide. 

Her heart is breaking from the pain that she feels

-----------

Mulla piti olla tänään Tintin tapaaminen. Heräsin suunnilleen 10 aikoihin ja onneksi tarkistin kännykän ensimmäisenä. Olin saanut viestin, että tapaamisemme oli peruttu. Tintti oli luultavasti tullut kipeäksi. Mä laitoin kännykän pois ja menin takaisin peiton alle. Kyyneleet alkoivat valua silmistäni. En ollut vihainen Tintille. Eihän hän voi sille mitään, että on tullut kipeäksi, eikä pääse töihin. Meillä ei ole ollut kahden keskistä tapaamista kahteen viikkoon. Aina tapaamiseen on tullut joku kolmas. Tai viime kerralla, meitä oli viisi. En tiedä olenko maininnut, mutta en pysty puhumaan (varsinkaan vaikeista-asioista), jos ympärillä on enemmän, kuin yksi henkilö. Esimerkiksi, en pysty puhumaan missään hoitooni liittyvissä tapaamisissa, jos äitini on paikalla. Tai ihan kuka vaan lähipiiristäni. Joten, minä todella kaipasin kahden keskistä keskustelua Tintin kanssa. Siispä aamuinen viesti oli ''isku vasten kasvoja''. Olin kerännyt sisälleni niin monet pahat päivät ja itketyt yöt, että olisin halunnut ne jakaa jollekin. Tuntuu, etten jaksa pitää niitä sisälläni. Nyt minun kuitenkin täytyi (jälleen kerran), pyyhkiä kyyneleet, nousta ja elää päivä kerrallaan. 

Vielä ei ole suurta paniikkia, mutta pian on. Asia liittyy J:hin. Olen nyt hyväksynyt hänen kutsunsa tähän ig:n tapaiseen ruokapäiväkirjaan. Ja hän todennäköisesti näkee, että hyväksyin hänen kutsunsa. Vielä ei ole kuulunut mitään ja odotankin jännittyneenä, koska saan viestin, että pitäisi alkaa laittaa kuvia päiväkirjaan. Oikeasti en halua. En halua laittaa yhtään kuvaa, sillä haluan, että kukaan ei saa tietää totuutta. Lipsautin puoli vahingossa Tepolin-ihmisille jo sen, että en voi käydä ruokakaupassa ja ottaa mitä haluan. Minun pitää kääntää joka paketti ja purkki ja tarkistaa ravintotiedot _joka_helvetin_pakkauksesta_. En voi mennä leipähyllylle ja ottaa sitä leipää, mitä haluan. Minun pitää ottaa se leipä, jossa on kaikista vähinten kaloreita. Vielä parempi on, jos paketin kalorimäärä on ''sallituissa'' rajoissa, joka on 170kcal/100g. Ja joka kauppareissulla päässäni on pahemmat kaavat, kuin lukion matikan tunnilla. 

Palataan takaisin J:hin. En vain osaa päättää mitä teen. Menenkö ja laitan päiväkirjaan totuuden mukaiset kuvat mitä syön päivän aikana? VAI Laitanko kuvat aterioista mitä minun ''kuulusi/pitäisi'' syödä ja heitän sitten kaiken ylimääräisen pois, enkä mainitse asiasta? Kallistun enemmän 2. vaihtoehdon puolelle, mutta minä en halua valehdella J:lle. Hän on jotenkin niin reilu, aito ja ystävällinen. Hänestä välittyy lämpö ja hän on oikeasti välittää. Muistan edellisen ravitsemusterapeuttini, jonka luona käynti oli yhtä tyhjän kanssa. Tämä edellinen oli tyyppiä ''olen vain töissä täällä''. Hän ei osannut asettua asemaani, kysyi vain ''pakolliset'', jauhoi aina samaa ''ruoka ei lihota'' jne. jne. Hänen kanssaan keskustelu oli tökkivää. 

Mutta olisiko tämän kertainen valehtelu anteeksi annettavaa? Jos valehtelen ''suojellakseni'' Anaa? Hän ei halua, että jään kiinni. Sillä kiinni jääminen tarkoittaisi painokontrollia, ehkä jopa osastoa, joka taas tarkoittaisi pakko ruokintaa. Sitä en halua. Me emme halua. Liian monta kertaa olen Analle luvannut, että tällä kertaa meitä ei voi erottaa. Tällä kertaa onnistun. Olen jo muutaman kerran lähtenyt mukaan, jonkun lääkärin puheisiin ''Ana on vaarallinen'' tai ''Hänelle ei riitä mikään''. Olisiko se niin paha, jos valehtelisin tämän kerran? Onneksi minulla on vielä toistaiseksi aikaa. 

---------------

Panic

I'm sorry, I'm really a mess right now. 

I'm trying my best to get it together somehow.

-----------

Mä olin tänään Tintin luona. Menin sinne 12 aikoihin. Hän oli hieman myöhässä, mutta se ei haitannut. Olen itsekin ollut myöhässä hänen luoltaan. Juttelumme alkoi perinteisesti kysymyksellä, miten sulla on mennyt? Tähän vastasin (yllätys, yllätys), että ihan hyvin. Tällä kertaa tuo ''ihan hyvin'' oli riittävä vastaus. 

Jatkoimme juttelua syyslomaviikon tapahtumista. Alku viikosta en muistanut juuri mitään. Ensimmäinen päivä, jonka muistin kokonaan, oli perjantai. Kerroin Tintille Helsingin reissusta ja sen jälkeisestä leffa-reissusta. Mainitsin menneeni kaverini kanssa baariin. Tästä saimme ihan hyvän keskustelun aiheen. Tintti kysyi heti alkuun, että montako join. Vastasin rehellisesti, että kolme plus muutamat hörpyt kaverin laseista. En ehtinyt miettiä yhtään mitään, kun Tintti kysyi, että otinko lääkkeet. Vastasin myöntävästi. Tintti reagoi vastaukseeni pudistamalla päätään ja ilmeestä näin, että ei ollut hyvä idea ottaa niitä lääkkeitä sinä iltana. Sitten hetken hiljaisuuden jälkeen, Tintti katsoi minua silmiin ja pyysi, etten ottaisi lääkkeitäni, jos olen juonut enemmän, kuin yhden siiderin. Minun  piti luvata, että pidän tuosta ohjeesta kiinni. 

Seuraavaksi aloimme puhumaan hahmosta ja muista harhoista, joita on ilmennyt tässä kuukausien varrella. Viime viikolla, kun Tepoli kävi luonani olin heidän kanssaan jutellut harhoistani. Sanoin heille, että nyt ei ole ollut sellaisia, joiden takia olisi pitänyt lähteä kodista. Tintti siis kysyi, että miten on nyt. Vastasin, että ei ole tarvinnut lähteä kotoa. 

Jatkoimme juttelua harhoista jonkin aikaa ja yhtäkkiä tunsin, kuinka joku painoi minua kasaan. Ihan kuin joku olisi painanut minua syvemmälle tuoliin. Kehoni tuntui raskaalle. Minulle tuli pakottava tarve juosta ulos huoneesta, juosta niin kauas kuin pääsen. Sain sanottua Tintille, että minun on päästävä pois, nyt heti. En muista vastasiko Tintti minulle. Yhtäkkiä en saanut enää happea. Tunsin, kuinka joku puristi minusta ilmat pihalle, ihan kuin märistä vaatteista puristetaan vesi pois. Hengittäminen tuntui vaikealta. Sain sanottua Tintille paniikin vallassa, että en pysty hengittämään. Siinä vaiheessa paniikki iski. Muistan, kuinka Tintti yritti rauhoitella minua. Kuulin kuinka hän puhui minulle rauhoittavalla äänellä ja pyysi minua hengittämään samaan tahtiin. En pystynyt siihen. Tunsin, kuinka seinät kaatuivat päälleni, yritin huutaa, mutta en saanut sanottua mitään. Yhtäkkiä kukaan ei enää painanutkaan minua. En ollut varma missä olin, en nähnyt ketään missään, olin aivan yksin vieraassa paikassa. Ympärilläni oli täysin hiljaista. Ihan kuin olisin ollut veden alla ja joku veti minua pohjaan. Yritin uida pintaa kohti, mutta en saavuttanut sitä. Sitten se jokin minua pohjaa kohti vetänyt päästi irti. Minä kohosin pintaa kohti.  Juuri, kun olin työntämässä kasvojani pinnalle, havahduin. Istuin edelleen tuolilla, Tintin huoneessa. Hän oli noussut omalta tuoliltaan ja seisoi edessäni pitäen käsistäni kiinni. Paniikissa katselin ympäri huonetta, kesti hetken ennen kuin tajusin, että olin oikeasti Tintin huoneessa. Sydämeni hakkasi ja tunsin oloni uneliaaksi. Tintti pyysi minua katsomaan suoraan silmiinsä, silloin paniikkini väheni. Pystyin hengittämään. 

Istuimme vähän aikaa hiljaa tuoleilla, kunnes palohälyytin soi. Tintti avasi oven ja meni käytävälle. Hetken päästä hän tuli takaisin ja sanoi, että meidän täytyy poistua. Nousin ylös tuolista ja huomasin, että jalkani olivat huterat. Otin takin ja laitoin sen ylleni. Tintti seisoi käytävällä ja jutteli toisen hoitajan kanssa ulosmeno järjestyksestä. Minä seisoin hänen huoneessaan. Yritin liikkua, mutta jalkani eivät totelleet. Pelkkä paikallaan olokin tuntui vaikealta. Valmistauduin jo siihen, että ottaessani askeleen, kaatuisin lattialle. Hoin mielessäni jaloilleni, että ne eivät saisi nyt pettää. Niiden täytyy jaksaa. Pian Tintti tulikin huoneeseen sanoen, että meidän ei tarvitse lähteä. Istuimme takaisin tuoleille. Juttelimme pienen hetken, jonka jälkeen Tintti kysyi, mitä oikein tapahtui, kun olisin halunnut pois. Miksi en saanut henkeä? Tähän en oikeastaan osaa itse vieläkään vastata. Meni suunnilleen tunti, että oloni oli palannut normaaliksi. Pelkäsin koko loppu päivän, että se tapahtuisi uudestaan. 

----------------

----------------

... just ...

... breaathe ...

.

Mind game

I dreamed, I was missing. 

You were so scared. 

But no on would listen, 

cause no one else cared.

--------------

Kello löi 12. Istuin Tintin huoneessa, äidin, Tepoli-ihmisen ja tietenkin Tintin kanssa. Olimme kokoontuneet juttelemaan ristiriidoista kodin ja Tintin, sekä muiden hoitohenkilöideni välillä. Kodin käsitys oli, että kaikki oli paremmin, kuin hyvin. Tintin käsitys oli, että harhat olivat voimakkaina läsnä. Muu hoitohenkilökunta, tässä tapauksessa Tepoli, oli siinä hyvän ja huonon välillä. 

Tarkemmin kodin käsitykseen:

Olen ollut pirteä aamusta iltaan, käynyt tallilla, siivonnut huonettani. Käyn ajoissa nukkumaan (ennen puolta yötä), syön suht. normaalisti, lähden mukaan kauppaan jne. 

Totta vai Valhetta?

Tintin käsitys:

Yksin ollessani kuulen ääniä eri puolilta taloa, näen hahmoa, pelkään. Nukun huonosti, yleensä noin. 3 - 5 tuntia/yö. Hoidan vain pakolliset asiat.

Totta vai Valhetta?

Tepolin käsitys:

Pirteä tapaamisen ajan, en juurikaan puhu vaikeista asioista. Vaikenen, kun kysytään hahmosta ja ruokailuitsa. Vastaan lyhyesti kysymyksiin.

Totta vai Valhetta?

Pieni vihje, kaksi kolmesta on totta. 

En juurikaan muista tapaamisesta, olin omissa ajatuksissani lähes koko tapaamisen ajan. Muistan muutamia juttuja sieltä täältä. Yksi liittyi lääkitykseen. Syön tällä hetkellä vain Leponexia 50mg iltaisin. Tänään Tintti pyysi minua nostamaan sen 75mg, mutta kieltäydyin. Minulta kysyttiin uudestaan ja kieltäydyin jälleen. Lopulta todettiin, ettei keskustelu johda mihinkään. Vaihdoimme aihetta.

Pääsin pois hieman ennen puolta kahta. 

--------------

---------------

It's hard to live with a heart that tries to survive 

with a mind that tries to die.

Madness will find you

How can you see into

 my eyes like open doors?

-------------

Tänään mulla oli aika mun psykologille/hoitajalle tai miksi nyt häntä haluaa kutsua. Puhutaan hänestä vaikka nimellä Tintti. Olen tavannut häntä nyt noin puolen vuoden ajan. Hän on ihan mukava. Hänen kanssaan on helppo jutella ja hän tuntuu ymmärtävän aika paljon asioista.

Olin hänen luonaan puolitoista tuntia. Lopuksi paikalle kutsuttiin lääkärikin. En ole tainnut mainita, että vihaan tapaamisia, joihin tulee poppoota niin paljon, että tuolit loppuu kesken. Toinen mitä vihaan vähintäänkin yhtä paljon, on lääkärin kutsu paikalle kesken keskustelun. 

Noh, juttelimme ensin kuntouttavasta työtoiminnasta ja sen aloittamisesta. Juteltuamme tovin selvisi, että en voisi mennä töihin. Olen ollut töissä lemmikkieläin kaupassa noin vuoden. Viimeisen puoli vuotta olen ollut sairaslomalla. 

Seuraavaksi keskustelun edetessä lipsautin puolivahingossa, etten ole nukkunut 2 päivään tuntiakaan. Siitäkös kaikki sitten lähti leviämään nopeammin, kuin Jokisen eväät. Parit puhelut sinne ja tänne. Sitten se lääkäri tunki huoneeseen, istui tuolille ja katsoi minuun. Hän avasi suunsa ja ennen kuin sieltä ehti mitään tulla, minä nousin ylös ja sanoin: Sinulla on minulle taas kaksi vaihtoehtoa. Lääkitys tai suljettu.

Istuin hetken seisottuani tuolille, katsoin Tinttiä ja sen jälkeen lääkäriä. Hän sanoi, olleeni oikeassa. Lääke olisi Ketipinor 100mg. Ensin hän yritti tyrkyttää vanhaa tuttuani, Zyprexaa. Siitä suutuin. Hän pelästyi ja kysyi miksi. Minä aloin nauramaan. Ja kysyin hänelä, että mitä luulisi. Minulle on tullut painoa 10kg kuussa sinun Zyprexasi ansiosta, että meinasit taas myrkyttää minut. Juuri, kun olen saanut 45 kiloa pois, sen saatanan Zyprexan jäljiltä. Että kiitos, mutta ei kiitos.

Käynnin lopputulos:

Ketipinor 100mg, iltaisin

Tepoli tulee käymään luonani kerran päivässä 5x viikossa

Ravitsemusterapeutti 1x kuussa

Tintin käynnit 1-2x viikossa

--------------

------------

Just cause you're breathing,

doesn't mean you're alive.