It's hard to breathe

 some days

i fell i'd 

make a

good sunset.

some days

i just don't wanna

give up yet.

----------------------

Olenko joku päivä vapaa ahdistuksesta?

Voinko joku päivä syödä niin, että ei tarvi katua?

Onko olemassa paikkaa, jossa mun olis helpompi olla?

Mä en enää tiedä, että miten helpotan mun oloa. Mä oon yrittänyt jo vaikka ja mitä. Olen kuunnellut musiikkia, käynyt kylmässä suihkussa, halannut pehmolelua, silittänyt kissaa. Lista on loputon. Mä en haluais viiltää tai oksentaa, koska tiedän itsekin, että ne on oikeesti huonoja keinoja. Mutta mitä jos mulla ei ole enää muita keinoja jäljellä?

Viime viikolla oksensin useamman kerran ruuan jälkeen. En vaan pystynyt pitämään sitä sisällä, koska koin niin vahvaa syyllisyyttä syömisestä. En ole ansainnut ruokaa. Olen ansainnut kaiken sen pahan ja tuskan, mitä mun elämässä tällä hetkellä on. 

Helpointa olis, jos en söis mitään. Silloin ei ainakaan ruoka ahdistaisi. 

Mun elämä pyörii tällä hetkellä ruuan ympärillä. Koko ajan mietin, että mitä syön ja miten saisin syötyä mahdollisimman vähän. Mä oon kohta menossa vanhemmille syömään. En haluais ja aion ehdottaa äitille, että jos saisin ruuat jatkossa taas mun kotiin, niin silloin mun ei tarvis syödä niin usein ja niin paljoa. 

Meidän piti lähteä Lappiin lomalle, mutta mun onneksi ei lähdetty. Säästyin monilta vaikeilta hetkiltä ja liialta syömiseltä. Mä pelkäsin sitä reissua niin paljon. Ensin 12h autossa ja matkalla oltaisiin syöty huoltoasemilla epäterveellistä ruokaa ja perillä oltaisiin käyty sukulaisilla kylässä. Luvassa olisi siis ollut kasoittain kahvupöytä herkkuja ja ei taatusti mitään sokeritonta pepsi maxia. Joten, onneksi ei lähdetty.

Mä oon miettinyt usein, että tällästäkö tää mun elämä tulee sitten aina olemaan? Tää on mulle se tutuin ja turvallisin. Se mihin mä aina palaan, halusin tai en. En oikeastaan osaa elää mulla tavalla. Silti tää tapa ahdistaa ja tuo paljon rajoituksia mun elämään. Joku voisi sanoa, että tää on kidutusta. Mulle tää on vaan turvallinen, toki ahdistava ja rajoittava, mutta en mä osaa muutakaan. Oon aatellu, että ehkä mun kuuluu elää näin. Ei tää kivaa ole, mutta onko mulla vaihtoehtoja?

Musta tuntuu, että ei ole. 

Mä haluaisin vaan itkeä peiton alla koko päivän, mutta tuntuu, etten pysty edes itkemään. Mä vaan makaan paikallaan ja tuntuu, etten ole tässä hetkessä. Mä olen jossain muualla. En pysty itkemään, enkä huutamaan. Mua ahdistaa, mutta ainut mitä voin tehdä on maata paikallaan ja toivoa, että kohta helpottaa. 

Joskus siihen menee hetki, joskus tuntia jos toinenkin. Ikinä ei voi tietää, koska helpottaa. Mua silti lohduttaa ajatus siitä, että tää ei voi kestää ikuisesti. Se on kuitenkin vain tunne, tosin erittäin voimakas ja tunteilla on tapana mennä ja tulla. Tää tunne vaan on sellainen, joka tulee useamman kerran päivässä ja viipyy vähän pidempään. Mutta tunne ei tapa. Se on se, mitä sä teet. Tähän asti mä oon onnistunut olemaan tekemättä mitään peruuttamatonta. Ja yritän tästä eteenpäikin.

----------------

silence is a girl's 

loudest cry.

if she is 

speechless, her heart

 is too tired

for words.

She's tired of feeling like this

She gets home

from school too early 

and closes the door

to her room

there's nothing inside her

she's weak and she's tired

of feeling like this.

-------------------------

Hei taas,

mä ajattelin tulla tänne purkamaan mun ajatuksia, 

koska mulla ei ole juurikaan ketään kenelle puhua.

Mun vanhempien käytös triggeröi mua pahasti.

Isä tulee töistä kotiin noin kello 18 ja ensimmäinen asia, minkä hän sanoo on:

''Mä en oo syöny koko päivänä mitään.''

Mua niin alkaa ahdistaa tää lause, koska tiedän, että jos mä sanoisin samaa äiti nostaisi siitä metakan ja mun ois pakko syödä jotain. Iskä yleensä menee sohvalle tietokoneen ääreen ja syö ensimmäisen kerran vasta iltapalalla. Ja tähän äiti ei sano muuta kuin ''Isä on aikuinen ja hän on itse vastuussa itsestään.'' Noh, mä olen 22 vuotta, että oonhan mäkin jo aikuinen? Mutta tuleeko musta aikuinen vasta lähempänä 50 vuotta? Ihmettelen vaan...

Joka päivä äiti huolehtii mun syömisistä. Ja se ärsyttää mua. Kyselee, että söinkö lounaan ja välipalan ja sitten kun mulla alkaa koulu (etänä) kello 18 niin äiti ennen sitä tekee ruokaa ja tuo se mulle kun olen koulussa. Mun on vaan pakko valehdella äitille, koska mä en yksinkertaisesti pysty syömään 4 kertaa päivässä. Kaksi kertaa on vielä ok, niiden tuoman ahdistuksen mä voin jotenkin sietää, mutta 4 kertaa on ihan liikaa. 

Tänään mä olen syönyt lounaaksi 1 pussin Mama nuudeleita (mun piti syödä vielä lisäksi kanapihvi, mutta en pystynyt), välipalaksi äiti osti mulle JJB smoothien erityisopen ajalle, kotiin tullessa äiti teki avokado mozzarella leipiä ja söin niitä 2 kpl ja nyt iltapalaksi söin appelsiinin.

Tää on yksi niistä harvoista päivistä kun syön noin paljon. Yleensä jätän lounaan syömättä ja iltapalalla syön yhden hedelmän, jos äiti on tehnyt ruokaa koulun aikana. Ja JJB on aika harvinaista, koska meidän kaupungissa ei onneksi sitä ole. Mutta nyt, kun olen kotona ja kirjoitan tätä, mun tekis mieli käydä oksentamassa. Kyllä. Tätä oksentamisen tarvetta ei ole ollut vähään aikaan ja nyt kun olen syönyt tavallista (lue sallittua) enemmän, oksenna -ajatus on vahvana mielessä. Kuten myös itsetuhoiset ajatukset. 

Mua hävettää myöntää, että mä heitän aika paljon ruokaa pois. Äiti tekee mulle ruokaa pari kertaa viikossa lounasta varten ja mä harvoin pystyn syömään kaikkea. Varsinkin, jos tiedän, että illalla saattaa olla tiedossa jotain ruokaa vanhempien luona kun olen koulussa. Nytkin mulla on jääkaapissa 3 päivälle halloumi-avokado pastaa. En haluaisi joutua heittämään ruokaa pois, mutta mä en vaan yksinkertaisesti pysty syömään. Pystyisin varmaan paremmin, jos tietäisin, että mun syömis kerrat on päivän aikana max se 2. Toinen mikä ahdistaa on se, että mä en tiedä tarkkoja ravintotietoja siitä ruuasta, koska en ole tehnyt sitä itse, enkä tiedä mitä kaikkea siinä on. 

Tällä hetkellä mä en tiedä miten pärjään tän ahdistavan olon kanssa, mikä johtuu tän viikon syömisistä. Ja ehkäpä myös siitä, että mun paino on noussut kilon viime viikosta. Tätä menoa oon lihava porsas kesään mennessä vaikka mun oma tavoite on toinen. Haluisin niin kovasti viiltää ja oksentaa tän kaiken paskan mun kehosta ulos. Jos viillän vaan vähän, mutta kuitenkin saisin helpotettua tätä oloa. Mä en kestä tätä ahdistusta.

-------------------

And even though nobody's looking

she's falling apart

I am afraid of

 I pretend

I'm not hurt

I walk about the world

like I'm having

fun.

------------------

Hei taas, pitkästä aikaa.

Mulla ei ole juurikaan ollut tarvetta kirjoittaa tänne, mutta nyt paha olo on niin voimakas ja keinot sen hallintaan vähissä, joten ajattelin jos kirjoittaminen auttaisi.

Huomenna on koulupäivä. Taas uusi viikko, joka pitäisi jaksaa kahlata läpi. Mutta en tiedä jaksanko. Mulla on ihan hirveästi tekemättömiä tehtäviä ja vaikka koko syysloman niitä teinkin, en saanut kaikkia valmiiksi. Se ahdistaa paljon. Mielessäni pyörii opettajat ja se, kuinka olen pettänyt heidät, kun en saanutkaan tehtäviä tehdyksi, vaikka mulla oli koko viikko aikaa. Ne nauraa mulle, koska olen saamaton paskakasa. Ne ei edes halua mua tunneilleen, koska en osaa mitään.

Mulle tulee koulussa jonkinlaisia poissaolo kohtauksia. En tarkkaan tiedä mitä ne on, mutta niiden takia mun on vaikea keskittyä opetukseen. Psykan tunnit on pahimpia, kun siellä pitäisi pystyä hiljaa kuuntelemaan opettajaa, eikä siellä tarvi vastata mihinkään. Yhtäkkiä huomaan, että tunnista on mennyt osa ohi ja en. tiedä missä olen ollut. Opettaja myös pomppii aiheesta toiseen, joten perässä pysyminen on haastavaa. Kaiken huipuksi jokaisesta tunnista pitäisi viikon loppuessa palauttaa oppimispäiväkirja ja mä en todellakaan tiedä mitä mun siihen pitäisi laittaa. Kaikki tunnilla käydyt asiat unohtuu kun pääsee kotiin. Tunnilla tekemäni muistiinpanot on yhtä sekaisin, kuin pääni kun tulen koulusta kotiin. 

Kohtaukset ovat pelottavia. Pelkään niitä. 

''Joskus tulee tunne, että jalat puutuu ja näen lattian aaltoilevan tai kimaltavan. Tai ilma väreilee oudosti. Sitten yhtäkkiä huomaan seisovani eripuolella luokkaa ja katson itseäni luokan perältä. Istun siis omalla paikallani, kun katson itseäni, mutta näytän jotenkin oudolta. Ympärillä on melua, josta en saa selvää. Ilma on oudon usvainen. Yritän liikkua, mutta kaikki raajani ovat puutuneet. Ihan kuin nukkuisin ja näkisin unta itsestäni istumassa huoneessa, joka on kuin luokkahuone, mutta jokin on pielessä. Ympärilläni on kasa ihmisiä, joita en tunnista. Yhtäkkiä kuulen jonkun kovan äänen. Ja havahdun. 

Istun taas luokassa ja minulla on kylmä. Päätä särkee ja se tuntuu oudolta. ''

Mitähän täällä on tapahtunut? 

''kirjoitettu koulupäivän päätteeksi, psykan tunnin jälkeen''

---------------

Minulla on edelleen tapana käyttää kasautuneesta pahasta olosta laatikko vertauskuvaa, josta olen ennenkin puhunut. Laatikko pino on nyt seuraavanlainen:

pohjalla isoin:

- aikuislukio/koulu

sitten:

-ruoka/syöminen/siihen liittyvä ahdistus/syömättömyys

sitten:

- nukkumattomuus/uni ongelmat

sitten:

- Tintti, ikävä on edelleen kova

päällimmäisenä:

- huono itsetunto, kaikki mahdollinen ahdistus edellä mainituista laatikoista, stressi

Tällä hetkellä huojuvan korkeassa pinossa on 5 laatikkoa, joita en ole syystä tai toisesta saanut purettua ja käsiteltyä. Tiedän, mun pitäisi, mutta en pysty. Ei vain yksinkertaisesta jaksa. Pelkään, että laatikko pino kasvaa pian liian suureksi ja se romahtaa ja jään sen alle. Koulu tuo laatikkoonsa jatkuvasti lisää täytettä ja en ihmettele, vaikka se repeäsi liitoksistaan, ennen kuin ehdin tehdä mitään. 

Tämä nyt oli hieman sekalainen postaus vähän joka asiasta, mutta nyt en jaksanut järkevästi asioita lajitella tähän, joten saatte nyt vähän kaikkea tällä kertaa. 

-------

When you are dreaming

with a broken heart

the waking up

 is the hardest

part.

Siipien suojassa

Niin iloinen päältä

sen kuori on.

Mut sisältä musta

ja kelvoton.

-----------------------

Ulospäin näyttää, että kaikki olis taas hyvin. Mutta meneekö mulla silti hyvin?

Mä en uskalla sanoa, että menee aina vaan huonosti. Mulla on mennyt huonosti jo yli kuukausi. Koko heinäkuu on ollut ihan hirveä, osittain siksi, kun eka päivä mulla oli synttärit. Oon ehkä aiemminkin kirjoittanut tänne, että synttärit ei ole mulle mikään iloinen asia. Ei ole ollut moneen vuoteen. 

Viimeksi kun kirjoitin tänne, että en tiedä pärjäänkö, niin en pärjännyt. Päädyin viiltämään, sillä ahdistus kasvoi niin suureksi, eikä mulla ollut enää muita keinoja. Harmittaa ihan hirveästi, sillä olin juuri ollut yli 2 vuotta viiltämättä ja nyt menin (tyhmä) sen rikkomaan.  Jouduin siitä sitten muutamaksi päiväksi osastolle ja siellä olo vaan paheni. Mä en oikeen pystynyt syömään tai puhumaan hoitajille. Mua ahdisti tosi paljon olla siellä ja halusin vaan kotiin. Tapasin joka päivä lääkäriä ja sain hänen puheistaan sellaisen käsityksen, että haen vain huomiota. Sekin lisäsi ahdistusta ja tunnetta siitä, että olen väärässä paikassa. Kiitos osaston lääkärille, olo ei helpottunut yhtään. 

Nyt olen ollut vanhempieni luona, sillä en uskalla olla yksin kotona. Pelkään omaa kotia. Musta tuntuu siltä, että siellä on joku ylimääräinen ihminen. Joku, jonka ei kuuluisi olla siellä. Pelkään, että yöllä kun nukun, se tulee pelästyttämään minut. Eikä tähän auta se tunne, että mulla on siellä kissa turvana. Pelkään silti.

Mua alkaa jo pikkuisen ärsyttää tää tilanne. Ahdistaa, ei ahdista, ahdistaa paljon, ahdistaa vähemmän. Koskaan se ei ole täysin pois. Joko ahdistaa vähän ja iltaa kohti se kasvaa kasvamistaan ja yltyy sietämänttömäksi tai sitten ahdistaa vähän aamusta iltaan. Pelkään sitä, että ahdistus kasvaa liian suureksi, enkä voi enää sanoa ei itsetuhoisille ajatuksille vaan ne muuttuvat teoiksi. Pyrin tietysti viimeiseen asti pitämään ajatukset ajatuksina ja työntämään niitä pois ''ei tänään, ehkä huomenna'' - taktiikalla. Tähän asti se on toiminut.

Kohta kesäloma on ohi ja pitäisi palata lukioo.... En tiedä, mitä siitä ajattelen. Riittääkö voimavarat opiskeluun? Pitäisikö jatkaa sairauslomaa? En tiedä mitä tekisin. Ehkä saan ensi viikolla vastauksia, kun tapaan opon.

--------------------------

-------------------------------

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

 2am, where do i begin

crying off my face again

the silence sound of loneliness

wants to follow me to bed

———————-

Mistä mä aloittaisin...

1. mun uusi omahoitaja on lomalla

2. ahdistus on käynyt sietämättömäksi

3. 2 yliannostusta muutaman viikon sisään

5. itsemurha-ajatukset ja suunnitelmat voimakkaina mielessä

6. haluaisin viiltää, mutten halua rikkoa yli 2 vuoden kuivilla oloa

7. en saa unta ja ruokailut menee päin helvettiä

8. en edes oikeasti tiedä, haluanko enää elää

Mä oon nyt 3? viikon ajan käynyt juttelemassa polilla yhden toisen hoitajan kanssa omani ollessa lomalla. Ja huomenna olisi sinne mentävä, vaikka olin siellä tänäänkin. Tämä siksi, kun sanoin puoli vahingossa, että mulla on jemmassa joitain lääkkeitä hätävarana ja turvana itselle pahan olon sattuessa. Ja nyt se hoitaja haluaa, että käyn ne huomenna viemässä hänelle. Itse en tästä ajatuksesta ollut kovin innoissani, koska mikä on sitten mun turva? Jos multa viedään lääkkeet, niin mihin mä turvaudun, kun mulle tulee se kaikista pahin ahdistus? Mikä on mun pakokeino tästä kamalasta maailmasta, jos en voi ottaa yliannostusta? Olo on turvaton. 

Mun tekis mieli viiltää just nyt. Tää ajatus ei ole koskaan ollut näin voimakas. Mutta mä mietin, että osaanko edes viiltää niin kuin äänet haluaisivat. Niille kun ei riitä mikään. Joten pelkään, että jätän homman kesken ja sitten ahdistaa vielä enemmän, kun en osannutkaan noudattaa täysin niiden ohjetta. Onhan tässä ollut jo yli 2 vuoden tauko.... Mun ei pitäisi rikkoa sitä. Ja mä lupasin polihoitajalle, että pärjään huomiseen ja en satuta itseäni. Mutta, kun se vaan on niin vaikeaa olla tottelematta, kun ne huutaa kilpaa.

Mä toisaalta pelkään kuolemaa. Mä pelkään miten mun läheiset suhtautuisi mun kuolemaan. Jääkö mua kaipaamaan kukaan? Minkälaiset mun hautajaiset olisivat? Mitä mulle tapahtuu sitten kun kuolen? Niin monta kysymystä, mutta kuka niihin osaisi vastata? Musta on tuntunut jo pitkään, että en enää jaksa elää. Missään ei ole mitään järkeä, enkä mä jaksa tehdä mitään. Hyvä, kun pääsen edes aamulla sängystä ylös. Mutta toisaalta en tahdo kuollakaan. Haluan silti nähdä mitä seuraava aamu tuo tullessaan. 

Ehkä mä pärjään huomiseen? 

Ehkä.

——————————

Chaos inside me

 help me trust

that there's

a beautiful purpose

in this broken

heart.

---------------------------

Mulla on ikävä Tinttiä. Ja ikävä kasvaa päivä päivältä. Olen yrittänyt olla vahva ja päästä yli meidän hoitosuhteen loppumisesta. Mutta se on vaan niin vaikeaa.

Mua ahdistaa niin paljon. Tunnen kuinka mua painetaan kasaan. Joku istuu mun rintakehän päällä iltaisin kun menen nukkumaan ja pitäisi rentoutua. Nukkumisesta ei tule mitään ja joudun tukeutumaan tarvittaviin lääkkeisiin, joka on ihan perseestä suoraan sanottuna. 

Ja viime viikon perjantaina mä sain tarpeekseni. Mua ahdisti niin paljon, että en enää voinut muuta. Otin yliannostuksen lääkkeitä, tarkoituksenani nukkua muutaman päivän. Eihän se sitten toiminutkaan vaan heräsin seuraavana päivänä 15:00 niin huonoon oloon, että teki mieli oksentaa. Koko loppu päivä meni kuin sumussa. Pää painoin kymmeniä kiloja ja meinasin nukahtaa seisaalleen. Joko otin lääkkeitä liian vähän tai jotain. En kuitenkaan päässyt tavoitteeseeni. Ja se harmittaa. 

Viime aikoina mä oon saanut ihan outoja ''kohtauksia'', jos niitä nyt sellaiseksi voi kutsua. Yhtäkkiä huomaan olevani ihan eri paikassa, kuin missä olin hetki sitten, eikä mulla ole mitään hajua, miten päädyin siihen uuteen paikkaan. Ja kelloa katsoessa huomaan, että aikaa on kulunut 5-10 minuuttia. Ihan kuin olisin nukahtanut ja herännyt hetken päästä ja ikään kuin olisin teleportannut itseni siihen uuteen paikkaan. En muista mitä olen sillä välillä tehnyt. Olenko puhunut jotain? Olenko tehnyt jotain? Kun havahdun, niin olo on outo. Jotenkin väsynyt ja voimaton. Päässä humisee ja pyörryttää. Näitä tulee noin 2-3 kertaa viikossa. 

Uusi omahoitajani on jäänyt kesälomalle ja sain tilalle sijaisen. Onneksi hän on jo ennestään tuttu, joten uskon että hänelle on helppo jutella. Toivottavasti voisin pian purkaa näitä ajatuksia jollekin. En tiedä kauanko pärjään näiden kanssa. En usko että kovin pitkään..

--------------------

---------------------

Kaikki muutkin kantaa taakkojaan,

nyt mun pitää vaan,

kuoreni kovettaa.

-------------------------

Kiitos, Tintti

Kun muut ei katso mua silmiin

Eikä käännä päätä kuulemaan

Kuulet mut vaik en lausuis sanaakaan

Kun tanssin surujen tahtiin

Ja ne mutkalle mut taivuttaa

Sinä saat mun joka solmun aukeemaan

Ei, vahva mä en oo

Mutta ehkä minusta vahvan saat

Kun täällä tuulessa horjun

Pidät maailmani paikoillaan

Ja jos hetkeksi murrun

Rakennat mut ylös uudestaan

Sä sanoit meistä vahvimmatkin joskus

Kyynelillä pesty on

Ne minut uneksi huuhtoo kunnes oon

Taipumaton.

- Kaija Koo, Taipumaton -

————————————

Kiitos Tintti näistä yhteisistä vuosista. Mä en mitenkään voi kuvailla sitä, kuinka kiitollinen mä olen, kun sain käydä sun luona juttelemassa. Sä olit aina valmis kuuntelemaan ja tukemaan mua. Ratkaistiin vaikeat asiat yhdessä. Sä et ikinä vähätellyt mua. Alun vaikeuksien jälkeen meistä tuli mahtava tiimi. Ja sä olet mun mielestä paras omahoitaja, mikä mulla on koskaan ollut. Harmillisesti vaan, kaikki hyvä loppuu aikanaan. Ja nyt oli meidän vuoro. Mun täytyy oppia luottamaan uuteen omahoitajaan. Helpolla mä en pääse, sä tiesit kuinka vaikea mun on luottaa vieraisiin ihmisiin. 

Mä pyysin sua tekemään jotain, mikä sais mut vihaamaan sua, jotta hyvästit olis helpommat. Noh, sä jätit tulematta mun uuden omahoitajan tapaamisille, vaikka sä lupasit. Sä sanoit, että olet mukana niin kauan kuin tarvitsen, mutta sä kävit vaan kerran ja jätit mut yksin. Ihan niin kuin sä olisit heittänyt mut ulos edelliseltä polilta ja sanonut: ’’Moikka, pärjäile :)’’ Se sattui, en kiellä. Mutta silti, mä en vois vihata sua. Sä olit mulle niin tärkeä! 

Kiitos, Tintti. Ihan kaikesta.

(ja nyt poistamme Tintin vasemmasta sivupalkista...)

''Happy'' Birthday to me

Syntymäpäivä.

Yleensä silloin pitäisi olla hauskaa.

No, mulla ei ole.

--------------

Herään aamulla puhelimen soimiseen. 

Pappa soittaa ja toivottaa hyvää syntymäpäivää.

Mä melkein itken. En ilosta, vaan ahdistuksesta.

Taas yksi vuosi on mennyt ja mun ei enää pitänyt olla täällä.

Vuonna 2013 tein itselleni lupauksen, että en enää näe 14 v synttäreitä. Lupasin itselleni, että tapan itseni ennen kuin täytän 14. Kesä lähestyi ja yritin itsemurhaa osastolla, mutta hoitaja ehti pelastaa minut. Petyin siitä suuresti. Sitten täytin 14. Päivä oli kamalin kaikista. Muut iloitsivat ja toivat lahjoja. Mä vaan mietin, että jos olisin kuollut 2 viikkoa sitten, nämä olis varmaan mun hautajaiset. 

Siitä lähtien joka vuosi tänä päivänä, en voi olla miettimättä sitä lupausta, jonka tein itselleni. 

''Mun ei kuuluisi enää olla täällä''

Joka vuosi tuon 14 v synttäreiden jälkeen mä lasken vuosia, kuinka monta on tullut ''ylimääräistä'' aikaa. Joka vuosi mä mietin, että nyt olisi jo aika lähteä. 

Sen takia olen yleensä ollut kesät osastolla. En ole uskaltanut olla kotona. Tämä on toinen kesä on kun olen kotona. Ja samalla toinen kesä kun olen yksin syntymäpäivänäni. Eikä tämä ole yhtään sen helpompaa. 

Ahdistuin niin paljon, heti aamusta saamistani synttäri toivotuksista, että haluaisin vaan peiton alle. 

Ihmiset eivät ymmärrä, enkä minä jaksa selittää jokaiselle. Enkä edes haluaisi.

No,

''Hyvää'' Syntympäivää, Minä.

-------------

This year I wished I was dead

And they all clapped

without knowing.

#fatgirl

'Cause you're the darkest star 

within the galaxy of life. 

Remove the fork and spoon

 and all you're left with is a knife.

-------------

Mennään suoraan asiaan.

Minkä takia mä oon tällänen saamaton läskikasa?

Tälläinen possu, elefantti?

Miksi mun paino ei tipu, vaikka tekisin mitä?

Mä oon koittanut jo vaikka mitä. 

Olen syönyt max. 700 kcal päivässä ja liikkunut paljon, mutta paino pysyi samana.

Olen yrittänyt syödä ''normaalisti'' 4-5 kertaa päivässä lautasmallin mukaisia annoksia, mutta paino vaan nousi.

Mä oon oikeesti kyllästynyt tähän. Viimeksi kun söin max 700 kcal, niin paino tippui 5-7 kiloa viikossa. Nyt ei ole tapahtunut mitään. 

Miksi en saa olla pieni ja kaunis?

Mitä mä olen tehnyt väärin?

Lopetin ravitsemusterapian, koska en enää kehdannut mennä sinne.

En ole tarpeeksi sairas tai pieni käydäkseni siellä.

Hän varmaan nauroi minulle jokaisen käynnin jälkeen, kun olin käynyt siellä selittämässä,

kuinka vaikeaa syöminen on.

Muilla menee paljon huonommin. Muut vat pienempiä kuin minä.

En voi pyytää apua, kun olen tämän kokoinen.

Ensin pitää laihtua ja paljon. Useita kymmeniä kiloja.

Mä en ole halunnut puhua syömisitä enää missään. Olen halunnut olla hiljaa, koska olen tämän kokoinen. 

Ymmärrettävää, eikö?

En kehtaa kohta poistua edes kotoa, kun olen näin valtava.

En kehtaa mennä Oskuun, ryhmiin. 

Hekin nauravat minulle, kun vyöryn ovesta sisään. 

''Vitun läski huomiohuora'' 

''Läski possu''

''Syömishäiriöpelle''

En vaan yksinkertaisesti halua mennä sinne.

Tuntuu niin väärältä kirjoittaa tästä. 

Olen vain iso kasa läskiä.

Jota kukaan ei kaipaa,

ei tarvi,

ei halua.

Olen täysin turha.

Miksi olen vielä elossa?

---------------

Pretty girls don't eat, right?

Skin

Come into focus. 

Step out of shadows. 

It's a loosing battle. 

There's no need to be ashamed. 

'Cause they don't even know you. 

All they see is scars.

--------------

Haen katseellani pimeästä huoneesta jotain jolla voisin helpottaa tätä oloa. Jotain, jolla saisin ahdistuksen väistymään. Olen tehnyt taas väärin, niin väärin, ettei peilin edessä itsensä soimaaminen riitä. 

Silmiini osuu teroitin. Nappaan sen ja piiloudun. Pienessä piilossani väkerrän terää irti. Eikai kukaan kuule, eikai kukaan nää. Terä irtoaa odotettua helpommin. Otan terän käteen ja huokaisen. Kohta olen vapaa tästä tuskasta. Kohta voin taas hengittää. Mutta ensin, paha olo täytyy päästää ulos. Miljoonat ajatukset risteilevät päässäni, mieleni on solmussa. Se on solmu, jota en uskalla avata. 

Kunpa Tintti olisi täällä. 

Mutta, olen yksin.

Tartun terään ja vedän ensimmäisen viillon. Ihoni halkeaa ja sen alta alkaa pulputa verta. Pisara kerrallaan se valuu lattialle. Ensimmäinen rauhallisuuden aalto menee lävitseni. Se menee niin nopeasti, etten saa sitä jäämään. 

Toinen viilto. 

Se sattuu enemmän kuin ensimmäinen. 

Jälleen kerran rauhallisuus valtaa mieleni, viipyen edellistä kauemmin. Jos viillän syvempään, jääkö se pidemmäksi aikaa? Tämä tosin sattui jo enemmän kuin ensimmäinen.

Painan terän rannetta vasten ja vedän.

Kyyneleet alkavat valuta poskille, mutta samalla rauhallisuuden aalto vyöryy ylitseni voimakkaana. Mutta sekään ei pysynyt. 

Ahdistus kasvaa kasvamistaan, se täytyy saada pois.

Otan terästä paremman otteen ja alan epätoivoisena repiä sillä ihoa auki. Viillot syvenevät toinen toistaan. 

Itkuisena katson, kuinka ranteesta pulppuaa verta reisille ja lattialle. Lämmin, tumma veri tuntuu hyvälle vasten kylmiä reisiäni. Suljen silmäni ja tunnen ahdistuksen väistyvän joka kerta, kun veripisara putoaa reidelleni. 

Minua alkaa pyörryttää. Raudan pistävä haju tulvii nenääni samalla, kun lysähdän lattialle. Korvissa suhisee enkä näe muuta kuin tähtiä. 

Ahdistus on väistynyt ja kipu on tullut tilalle. 

Olen ansainnut tämän. 

Olen ansainnut tämän. 

Hoen itselleni samalla, kun etsin käsilläni paperia.

Olen saanut ahdistuksen väistymään. 

Nyt on siivottava sen aiheuttama sotku.

----------------

---------------

You think when I take a blade to my skin 

-

You'd think I'd be 

hyperventilating, 

crying

or sobbing uncontrollably.

But really

when I feel my skin split in two

is when I feel the most calm.

Valehtelija

Aika ei kulu ja pian se juokseekin mun ohitse 

ja särkyny sydän on ainoo elämisen todiste. 

Oon ollu rikki mut en ikinä näin pahasti. 

Ihan ku oisin tyhjä kuori ja sielu olis alasti.

-----------

Tiedän, tähän aikaan pitäisi jo nukkua. 

Mun vaan oli pakko purkaa tätä oloa jonnekin. 

Mulla oli Tintin kanssa tapaaminen keskiviikkona. 

Juteltiin itsetunnosta, kiusaamisesta ja syömisestä. Niin, ''suosikki'' aiheestani, ruuasta.

Musta tuntu tosi pahalle valehdella Tintille. Hän on yksi niistä ihmisistä jolle en halua valehdella, ikinä. Niin vaan Ana päätti puolestani. Veti pidemmän narun, voitti.

Tintti kysyi olenko syönyt vielä mitään. Todellisuudessa en ollut syönyt mitään 18 tuntiin. Vastasin kuitenkin, että söin ennen kuin lähdin. Onneksi hän ei kysynyt mitä söin, sillä en olisi ollut varma mitä vastata. 

Puhuttiin syömiseen liittyvistä tunteista. Kerroin hänelle siitä, kuinka nautin nälän tunteesta. Sanoin, että koen onnistuneeni jossakin kun on nälkä. Sanoin, etten tiedä mitään parempaa, kuin nälkäisenä nukkumaan. Tähän Tintti kommentoi, että se johtuisi siitä, että yritän hakea hallinnan tunnetta elämästäni. Ja kun en tällä hetkellä tunne hallitsevani omaa elämääni, yritän sitä nälän tunteen kautta. Totta toisaalta.

Eniten mua tässä ahdistaa valehtelu. Miten olen voinut valehdella niinkin hyvälle ja tärkeälle ihmiselle kuin Tintti on? Yritän aina sanoa itselleni, että hän ei halua mitään pahaa. Mutta Ana määrää toisin. Hän uskottelee minulle, että Tintti valehtelee. Ana sanoo, että Tintti ei halua että laihdun. Eikö Tintti usko, että pystyn siihen? Luuleeko hän, että epäonnistun? En tiedä mitä ajatella. Minun on kuitenkin käytävä Tintin luona, vaikka se tulee olemaan vaikeaa. Ehkä joskus voin selittää hänelle, miksi valehtelin? 

Toinen asia, joka painaa mieltäni on J. Hän ja Tintti pitää yhteis tapaamisen minulle, jossa puhumme vain syömisestä, ruuasta, pakkoliikunnasta ja kaikesta siihen liittyvästä. Mua ahdistaa jo nyt. J ja Tintti yhdessä. Mitähän siitäkin seuraa... Kaksi tärkeää ihmistä, joille en halua valehdella. Mutta nyt musta tuntuu, että mun on vaan pakko. En aio päästää Anasta irti. En ole luovuttaja. Olen luvannut Analle mennä loppuun asti. En saa jänistää nyt. Pyydän heiltä anteeksi, kun hetki on sopiva. Lupaan sen.

------------

--------------

Sä oot voittaja niin kauan kun sä hengität.

Jos mä oon oikee

Mä olen yksin vaik metro täynnä on ihmisii.

 Ne katsoo läpi, vaik tartun niiden käsistä kii. 

Ei oo olemassa kummituksii. 

Eiks nii?

---------------

Mä en ole tässä.

Mun keho tuntuu vieraalle. 

Mun ajatukset tuntuu vieraalle.

Viimeks ku mä tunsin näin, mä jouduin osastolle. Sitä mä pelkään nytkin. Jos avaan suuni ja kerron kaiken. Ei, mä en halua osastolle. Mun pitää tehdä kaikkeni, jotta mä vältän sen kauhean paikan. Mä en saa joutua sinne. Se on kaikista paikoista viimeisin, jonne mä haluisin. Ei, mä en ole niin sairas, että kuuluisin sinne. 

Mul on jo pitkään ollu tunne, että mä en ole mä. Että mä en ole tässä ja tää ei oo mun koti. Mä en tunne ihmisiä, jotka on mun ympärillä. Ne on tuntemattomia. 

Kun mä katson peiliin mä näen vieraan ihmisen. Vieraan, lihavan ihmisen. Se en ole mä. Ei voi olla. Se on takuulla joku muu. 

Must tuntuu, et aina, kun en käy katsomassa sitä, se tarkkailee mua. Se katselee joka päivä mitä mä teen. Mä en uskalla olla samassa huoneessa sen kanssa. 

Mun peili sijaitsee työhuoneessa, jossa on myös suurin osa mun tavaroista. Mä en pysty olemaan siellä. En oo pitkään aikaan pystynyt piirtämäänkään, sillä se tarkoittais, et mun täytyis olla siinä huoneessa. Peilin kanssa. Mä pelkään sitä, mut se ei pelkää mua. 

Mitä, jos se haluaa mulle pahaa? Mitä, jos se ei oo ystävällinen?

Aina, kun mä vilkaisen peiliin, näyttää siltä kuin peilikuva hymyilis takaisin. Mä en uskalla kääntää päätä pois. Jos se vaikka kattoo ja vahtii mua. 

Oon myös huomannut, että joskus, kun katson mun käsiä, ne muuttaa muotoaan. Niisätä tulee ihan siniset ja ryppyiset. Ihan kuin ne ois täynnä arpia. Olen joskus ottanut kuvankin mun käsistä ja siinä kuvassakin ne on näyttänyt sille. Tosin seuraavana päivänä kuva on normaali. Olen myös huomannu, että kun katson itseäni, reiteni näyttävät olevan eriparia. Toinen on paksu ja toinen selvästi ohuempi. Näissä tilanteissa usein menen aivan paniikkiin ja alan itkeä. Miksi? Miksi mulle käy näin? Ja mitä tää tarkoittaa? Joskus oon menny kaverille ja kysyny, et onko mun kädet jotenki oudon näköiset. Aina mulle on sanottu, että ne on normaalit. Mut miks mä näen ne eri tavalla?

Mä en tiedä mitä mä teen. Mä en voi kertoa Tintille, sillä pelkään joutuvani osastolle. Enkä mä voi puhua äidillekään. Tuntuu, et se ei ymmärrä tai pahimmassa tapauksessa suuttuis mulle. Mun täytyy vaan jaksaa. Nollata tää kaikki ja jatkaa eteenpäin. Pää pystyssä, hymy suulla. Eihän minussa ole vikaa. Enhän mä ole sairas?

--------------

-------------

Kai mä hengitän?

Syvään päähän

Pinnan alla mä en näe enkä kuule, 

mä en kuule. 

Ootsä siellä? 

Sano, ettei mikään oon niinku luulen, 

niinku luulen.

-----------------

Mä en tiiä miten voisin tän kertoo. En tiiä osaanko selittää tätä niin, että joku ymmärtää. Tästä tulee sekava. Mutta ehkä joku saa kiinni... 

Mul on ollu jonkin aikaa tunne, että oon vieras. En tunne enää itseäni. Ihan kuin katsoisin elämääni sivusta. Yöt muuttuu uusiksi aamuisi, aamut päiviksi ja päivät taas yöksi. Vähän niinkuin katsoisin elokuvaa, jolla ei ole loppua. Päivissä on hetkiä, jolloin tää olo helpottaa ja mun on helpompi hengittää. 

Sitten se taas iskee. 

Mä en tunne tätä paikkaa, mä en tunne näitä ihmisiä. Mä en tunne itseäni. 

Lyön käden seinään. Sen kuuluisi sattua, sen pitäisi sattua. Lyön uudestaan. Ei mitään. Mä en tunne sitä. Ranteeseen muodostuu mustelma. Miks muhun ei satu? Mua pelottaa mitä kaikkee mä kykenen tekemään, jos en tunne edes kipua. Yritän viimeiseen asti jättää vieressäni olevan terän rauhaan. En halua viiltää. Olen yrittänyt pysyä siitä kuivilla, ihan hyvin olen onnistunutkin. 9 kuukautta, mä en voi rikkoa sitä nyt.

Päivät kuluu mun osalta tosi hitaasti. Odotan aina iltaa, jolloin voin käydä taas nukkumaan. Toivon, että seuraavana aamuna mä voisin herätä, ja mä tietäisin taas missä mä oon. Haluan paeta tätä tunnetta nukkumalla. Pidän yllä toivoa siitä aamusta, kun mä oikeesti tiedän, missä mä oon. Must ois ihanaa vaan herätä ajatukseen ''Hei, mä oon kotona, omassa huoneessa'' mut ei, kaikki aamut on samoja. Herään samalla fiiliksellä, kuin nukkumaan mennessä. 

''Oispa taas ilta, jotta vois mennä nukkumaan, niin ehkä mä oon aamulla kotona''

Kaikista ''hassuinta'' tässä on se, että mä oon jo kotona. Mä oon edelleen siinä samassa kaupungissa, talossa ja perheessä, jossa mä oon ollu koko elämäni. Mutta, mä en silti välillä tunnista tätä paikkaa. Mä oon, mut mä en oo.

Mä pelkään, että tässä käy niinku reilu vuos sitten. Tarkemmin alku talvesta vuonna 2016. Mulle alko yhtäkkiä käydä niin, että mä en tunnistanut ihmisiä. Täsät hyvä esimerkki on K. Hän tuli meille käymään, mutta mä en tuntenut häntä. Mä tunnistin äänen, mutta mä en kuitenkaan tiennyt kuka meille oli tullut. Mä ilahduin aina, kun kuulin K:n äänen, mutta kun mä menin häntä vastaan, mä en tunnistanut sitä ihmistä, joka seisoi eteisessä. Tämä ihminen puhui K:n äänellä, mutta se ei voinut olla hän. Ja näin kävi useammin, kuin kerran. Sama oli myös muiden tuntemieni henkilöiden kohdalla. Esimerkiksi, en tunnistanut silloista psykologiani. Kävin hänen luona juttelemassa, mutta en tunnistanut häntä. 

Ja muutaman kerran en enää osannut kotiin. Olin lähtenyt paikallisesta nuorille tarkoitetusta ajanviettopaikasta kävellen kohti kotia. Oli hämärää ja satoi lunta. Lähdin muistaakseni jossain 16:00 aikoihin. Lähdin kävelemään suorinta tietä kotiin. Yhtäkkiä takanani käveli joku. En uskaltanut katsoa taakseni, tiesin kuitenkin että takanani käveli joku. Kuulin hänen askeleensa. Ne tulivat samassa tahdissa omieni kanssa ja kun lähdin kävelemään reippaammin, hän tuli samaa vauhtia perässäni. Käännyin oikealle kohti hautausmaata, hän kääntyi myös. Kävelin ripeästi hautojen väleissä olevia polkuja. Pysähdyttyäni, kukaan ei enää ollut takanani. Olin yksin hämärällä hautausmaalla. Siinä vaiheessa iski paniikki. Halusin äkkiä pois. Juoksin lähimmästä pensasaidan raosta ulos. Päädyin huoltoaseman takapihalle. Siinä vaiheessa kaikki meni täysin sekaisin. En enää tiennyt missä olin. En tunnistanut koko kaupunkia. Halusin päästä äkkiä kotiin, sillä ulkona oli jo pimeää ja lunta satoi. Ainut ongelmani oli, etten tiennyt missä olin ja missä kotini oli.

Tämä oli pelottavaa, koska olin asunut samassa kaupungissä 17 vuotta. Kotini oli ollut samassa osoitteessa 17 vuotta. Pelkään, että näin tulee käymään joskus uudelleenkin. 

-------------------

-----------------

Alive or just breathing?

Messy Mind

She would not show that she was afraid, 

but being and feeling alone was too much to face. 

Though everyone said that she was so strong. 

What they didn't know is that she could barely carry on.

-----------------

Makaan huoneeni lattialla, katse kohti kattoa. Oonko mä tässä? Oonko mä oikeesti olemassa? Ihan kuin katsoisin itseäni sivusta. Minusta ei tunnu siltä, kuin makaisin. En tunne lattiaa selkäni alla, en mitään. Olen tyhjä. 

Miltä oikeastaan tuntuu, kun ei enää tunne mitään? 

Kyyneleet valuvat pitkin poskiani ja yhtäkkiä pelko valtaa kehoni. Kuka minä olen, jos en ole minä? Missä olen, jos en ole tässä?

Jo pitkän aikaa minulla on ollut tunne, että katsoisin elämääni sivusta. Ihan kuin tämä olisi vain elokuvaa. Jos se on niin, milloin tulee loppu ja millainen se olisi? Kamalinta tässä on se, että tämä tunne voi tulla milloin vaan. Keskellä kirkasta päivää. Mä pelkään, että jossain vaiheessa, tää tunne muuttuu pysyväksi. 

Mulla on paljon tapaamisia ja keskusteluja pitkin viikkoa. Mutta silti, mä en saa sanottua mitään. Me puhutaan lähes aina jostain kivasta asiasta. Jos keskustelu ''eksyy'' synkempiin ja vaikeampiin aiheisiin, hiljenen. Jos saan jotain sanottua, sen on yleensä vain ''pintaraapaisu'' jostain vaikeasta aiheesta. Esimerkiksi syömisistäni en ole sanonut mitään vähään aikaan. En ole pystynyt. Aina on ajatus taustalla, ''mitä jos?''.  Pelkään seurauksia, jos kerron heille miten esim. syömiseni oikeasti menee. 

Mä lupasin Tintille kaksi viikkoa sitten, etten satuta itseäni. Ahdistaa kertoa, etten pystynyt lupaustani pitämään. Mä muistin taas, kuinka mun ei kannattais luvata mitään. Yleensä jos lupaan jotain esim. tämä tai ''en osta tässä kuussa mitään'' -tyylisiä lupauksia, en pysty niitä pitämään. Joskus nuorempana, kun mun teki mieli satuttaa itseäni, piirsin käteeni perhosen. Joku teistä on ehkä kuullutkin Butterfly-projektista. 

-----------------------------------------------------------

BUTTERFLY PROJECT

- piirrä esim. käteesi perhonen 

- nimeä perhonen jonkun sinulle 

rakkaan/tärkeän ihmisen mukaan

- Anna perhosen kulua pois rauhassa 

(älä raavi tai pese sitä pois)

- Jos satutat itseäsi, perhonen kuolee

- Jos olet piirtänyt useamman perhosen, 

kaikki kuolevat kerralla, jos satutat itseäsi

-------------------------------------------------------------

Ehkä mun täytyy vaan odottaa seuraavaa Tintin aikaa (joka on 2.1.), jos silloin saisin taas purettua ahdistusta. Sitä valtavaa tornia, joka vaan jatkaa kasvamistaan. Vaikka, me saatiinkin viime kerralla madallettua sitä hieman, se ei silti kadonnut. Vielä on laatikoita avaamatta. 

----------------------

----------------------

I'm afraid to tell you how bad it is.

--------------------

Kun haaveeni hautasit

Sinä pilkkasit, estelit kun halusin vaan lentää. 

Tänään. Mun kipukynnys on taivaan korkuinen ja siitä, 

sinä ansaitset suuren kiitoksen.

--------------

Tämä on vaikea aihe minulle. En ole ikinä ennen pystynyt selittämään, miksi en voi luottaa uusiin ihmisiin? Varsinkaan eri hoitotahojen ihmisiin. Mulle on pitkään sanottu, että kaikista pitää uskoa hyvää, kukaan ei ole paha syntyessään. Eihän? Minusta on paljon parempi ensin varautua pahimpaan ja myöhemmin yllättyä (toivottavasti) positiivisesti. Itseäni harmittaa erittäin paljon, varsinkin Tintti. Olin alussa hänelle erittäin töykeä. Ja monille muille. Nyt ''esittelen'' teille henkilön, joka sai minut tajuamaan, että kaikki eivät ole mukavia, vaikka ulkoapäin siltä näyttävät.

Mulle oli alunperin ''määrätty'' tukihenkilö auttamaan kouluhommissa, jotka sairaalareissujen yms. muun kiusaamisen myötä kärsivät. Minut erotettiin koulusta, jonka seurauksena jouduin käymään peruskoulun loppuun kotona. Ensimmäinen tukihenkilöni oli ihana, olen hänelle kiitollinen kaikesta avusta ja tuesta. Hän kuitenkin joutui jäämään töistä pois, äitiyslomalle. Hän kertoi palaavansa takaisin vasta, kun olen täyttämässä 18. Silloin, emme tietenkään voineet enää jatkaa. 

Psykologini ja lääkärini kuitenkin totesivat, että tarvitsen tukihenkilöä vielä. Joten hänen tilalleen täytyi valita uusi. Minä en valintaan saanut vaikuttaa millään tavalla. Sain sitten melko pian uuden tukihenkilön, joka tuli suoraan meille kotiin. Minä sain tietää vain nimen ja sen, että hän oli työskennellyt aiemmin lapsiperheiden parissa. Ajattelin, että hän osaa homman, kun on lapsiperheitä auttanut. Niin metsään en ollut ikinä ennakkoluulojeni kanssa mennyt.

Käytetään hänestä vaikka nimeä Anna. Hän oli n. 50 vuotias nainen, jolla oli laaja tietämys lapsista, muttei nuorista. Aluksi kaikki näytti hyvälle, jutteleminen sujui, meillä riitti asioita jaettavaksi. Hiljalleen suistuttiin kohti erimielisyyksiä, ristiriitoja.

Tehtiin asioita yhdessä, käytiin kahvilla ja puistoissa. Mä en väitä, etteikö meillä olis ollu välillä kivaakin. Mut sitten, kun kysyit aina, että mitä tehdään ja mä sulle ehdotin. Sä olit aina keksinyt jotain ''parempaa''. Esimerkiksi, ehdotin kerran, että mentäisiin käymään tallilla hoitamassa hevosystävääni. Sä sanoit, että käy. Kun sitten saavuit seuraavana päivänä meille, sanoit, että sinulla on parempi idea. Kohteliaasti kuuntelin ehdotuksesi. Sanoin, että meidän pitäisi kyllä mennä tallille, sillä olin sopinut hoitavani hevosen. Siihen tokaisit töykeästi;

''Kyllä se hevonen tallissa pärjää.''

Ööö, ei se kyllä pärjää. Kaverit menneet pihalle jo puoli tuntia sitten, ei toista voi yksin tallissa seisottaa. Siihen Anna tokaisi, ilmota, että sulla on muuta tekemistä. Sain sitten sovittua tallin hoitamiset kaverin kanssa ja päästiin lähtemään ''paremman'' tekemisen pariin. Ja arvatkaas mikä tämä kuningas-idea oli? Menimme kirjastoon lukemaan jotain luontokirjoja.
Nää ei jääny todellakaan tähän.
Mulle on aina sanottu, että tukihenkilöt maksaa esim. kahvilassa ja leffassa. Mä jouduin aina maksamaan itse. Käytiin aina ylihinnoitelluissa eläkeläis-kahviloissa. Arnolds ei ikinä käynyt, kun kuulemma heillä on suppea valikoima ja huono asiakaspalvelu. Ootko nyt tosissas?

Yhden kerran olin niin masentunut, etten päässyt sängystä ylös ja mun piti mennä hänen luokseen toimistolle. Laitoin viestin aamulla 8 aikoihin, että en pysty tulemaan. Olin nukahtanut, enkä kuullut puhelimeni soivan. Herään siihen kun Anna ryskyttää ulko-ovea ja käskee minun avaamaan ovi. Tulin sängystä puoli unessa ja mitä on ensimmäinen asia, minkä kuulen.

'' Mä oon niin pettynyt suhun.''

Annan riisuessa kenkiä, mä menin takaisin sängylle istumaan. Hän tuli perässäni ja istui sängyn toiseen päähän. Ja sitten alkoi kunnon ripitys, siitä, kuinka minä olin pettänyt hänen luottamuksensa. Kun jotain oltiin sovittu, ne kuului pitää, eikä omin päin mennä perumaan. Sain siinä kunnon puhuttelun luottamuksellisuudesta ja ystävällisyydessä. Päällimmäisenä kysymys, Kuinka minä kehtasin pettää hänen luottamuksensa. Aloin itkemään, eikä Anna Osoittanut minkäänlaista myötätuntoa, sen sijaan minun piti etsiä kalenterini ja sopia uusi tapaaminen hänen kanssaan. Niin, ku mitä ihmettä? Ensin huudat minulle, kuinka minä olen tuhlannut aikaasi ja pettanyt luottamuksesi ja sitten minun täytyy vielä sopia uusia tapaamisia kanssasi. Loppu käynnin hän käyttäytyi, kun mitään ei olisi tapahtunut.

Seuraavalla kerralla hän tuli kotiimme ja vaati, että koko perhe on paikalla. Hän tuli etuajassa, jolloin meillä vielä oli vieraita. Meillä oli käymässä viimeisillään raskaana oleva serkkuni ja hänen äitinsä. Serkkuni harvoin meillä pääsi käymään, sillä asui toisella paikkakunnalla. Ja mitä teki Anna, hän teki itsestään suuren numeron ja oli koko ajan äänessä. Koko ajan muistutteli siitä, kuinka hän on nyt tullut meille kotikäynnille ja hänellä oli tärkeää asiaa. Minulta koko ajan tivasi, että saako hän käyttää tietokonettamme, sillä halusi näyttää meille videon. Vastasin aina, että kyllä saat odota hetki. Sitten Anna lähti kiipeämään rappusia yläkertaan, jolloin vieraamme tokaisivat, että ehkä heidän pitäisi nyt lähteä kotiin. Olivathan he meillä huimat 20 minuuttia. Vieraiden pukemassa kenkiä yläkerrasta kuului, Mikä on teidän tietokoneen salasana!

Menimme sitten kaikki ylös ja äiti meni auttamaan Annaa. Minä menin siskoni kanssa askartelemaan. Pian Anna hääti äitinikin pois työhuoneesta, sillä halusi etsiä videon rauhassa. Muutaman minuutin jälkeen hän oli asetellut kaikille tuolit ja itse jäi seisomaan meidän taaksemme. Video oli: Orastavan syömishäiriön tunnistaminen. Siinä kohtaa minua ei enää kiinnostanut koko asia. Kaivoin puhelimen taskusta ja aloin selata facebookia. Sitten Anna tulee ja yrittää ottaa puhelimeni pois. Minun pitäisi keskittyä hänen valitsemaansa videoon. Vastasin, että osaan videon jo ulkoa, sillä sitä on vuosien varrella tuputettu joka tuutista. Kiitos, mutta ei kiitos. Pitkin videota kuului Annalta kommenttia: No, tuossa olet sinä, tunnistatko? ja Ihan samanlainen käytös, kuin lapsellanne.
Videon loputtua Anna kaivoi käsilaukustaan paperinivaskan, korjasi ryhtinsä ja alkoi lukea kuuluvalla äänellä. Välissä kuului perheenjäsentemme nimiä ja kommentteja ''huomasitteko''. Tekstin jälkeen alkoi minun ripittäminen. Puolessa välissä hermoni eivät enää jaksaneet, vaan huusin ''Nyt pidä jo se turpas kiinni, senkin ämmä.'' Yllätys, yllätys Annalla oli vastaus tähänkin.

Hän vietti meillä yhteensä 3 tuntia, eikä meinannut lähteä useasta pyynnöstä huolimatta. Meidän perheellä oli varattuna liput keikalle Helsinkiin, josta sitten myöhästyttiin, kun Anna ei lähtenyt. Tässä kohtaa minä pistin leikin poikki. En enää sopinut uutta aikaa hänen kanssaan. Halusin hänestä eroon. Soitin kaikki hoitopiiriini kuuluvat ihmiset läpi ja kuukausia myöhemmin Anna lähti elämästäni. Hän ei edes saapunut loppupalaveriin. Hän vain katosi.

Näin hänet seuraavan kerran viimeisimmän osastojaksoni aikana. Hän oli tullut tapaamaan uutta nuorta. Kohteli minua kuin ylintä ystävää. Sisimmässäni näytin hänelle keskisormea.

Jätin tästä suosiolla kaiken laisia pienempiä juttuja mitä meidän n. 2 vuoden yhteiselle taipaleella mahtui. Mä todellakin uskoin, että tää ihminen välittäisi ja auttaisi mua, eikä pilkkaisi ja ajaisi itsetuntoani maahan. Hän ei ollut minulle reilu, hän oli itsekäs. Ainoa asia, millä oli merkitystä oli se, että teimme mistä hän tykkäsi.

-----------

Tämän jälkeen minun on ollut erityisen vaikeaa luottaa uuteen ihmiseen. Toivon, että myös te ymmärrätte miksi. En tarkoita, että teidän tulisi nyt myös ajatella kaikista ensin pahaa. Ei, jatkakaa niinkuin itse parhaaksi näette! Minä en enää pystyy luottamaan tai avautumaan heti uudelle ihmiselle. Toivoisin todella, että pystyisin. On hirveää ensin ajatella, kuinka kauhea toinen voikaan olla.

Nyt pyydän anteeksi kaikilta niiltä, menneiltä ja tulevilta ihmisiltä, joita olen kohdellut ikävästi ensimmäisien tapaamisien yhteydessä. 

------------

-------------

The problem is, 

you still don't think that you did anything to 

hurt me.

--------------

Tears keep falling

Who's to know when the time has come around? 

Don't want to see you cry. I know that this is not goodbye.

--------------

Minusta ei ole kuulunut mitään vähään aikaan. Syy on yksinkertaisesti se, että ei ole ollut voimia kirjoittaa. Ei ole ollut voimia tehdä mitään. Valehtelematta olen joka päivä (viimeisen viikon ajan) ''hajonnut'' palasiksi ja päätynyt itkemään ja huutamaan lattialla. Itken rakkaan ihmisen vuoksi, sillä pelkään joka päivän olevan se viimeinen hänelle. En pysty nukkumaan, sillä pelkään herääväni seuraavaan aamuun ilman häntä. En sen enempää halua avata asiaa, mutta pelkäänpä, että hän ei tule näkemään uutta vuotta. Itken, sillä mieleeni tulevat kaikki ne asiat ja muistot, joita emme enää ikinä pysty jakamaan. Hän ei enää ikänä tule istumaan kanssani mökkilaiturilla kesä auringon paisteessa. Hän ei enää saa kuulla lintujen laulua, auringon pilkistäessä lumisten puiden välistä. 

Eilen mä juoksin suoraan takapihan läpi metsään. En ehtinyt laittaa takkia päälle. Juoksin kunnes jalkani eivät enää kantaneet. Kaaduin hangelle ja huusin. Itkin ja huusin. Olin samaan aikaan vihainen ja äärimmäisen surullinen. Makasin hangella ja vaatteeni kastuivat. Kyyneleet virtasivat poskiani pitkin hangelle. Minusta tuntui pahalle, sillä tiesin, että hän ei enää voi lähteä metsään istumaan lumisille kannoille ja kuuntelemaan luonnon ääniä. 

En muista, milloin viimeksi olisin itkenyt näin paljon.

Mulla on ollut myös ongelmia Tintin kanssa. Meillä ei vaan ole ollut kolmeen viikkoon yhtään tapaamista. Olen pinonnut kaiken pahan olon sisälleni torniksi ja odotan milloin se sortuu. Tänään olisi pitänyt olla terapia-aika Tintille, mutta en voinut mennä. Illan aikana mulle nousi kuume (ja jouduin laittamaan Leponexin tauolle) ja aamulla oloni oli niin kauhea, että äitini perui ajan. Minulta peruuntui myös J:n tapaaminen. Olin laskenut sen varaan, että tänään saisin madallettua pahan olon tornia, mutta sen sijaan, se vain kasvoi. 

Tällä hetkellä en voi muuta, kuin yrittää nauttia viimeisistä yhteisistä hetkistä rakkaan ihmisen kanssa. Viimeinen näkeminen tulee olemaan vaikea. Mut oon mä varmaan ennenkin selviytynyt? Tulen myös todennäköisesti romahtamaan seuraavalla terapiakäynnillä. Mä en vaan jaksa enää hymyillä päivästä toiseen.

--------------

The only time a goodbye is painful, 

is when you know you'll never say hello again.

Kaikkeen tottuu

Vaikka kaikki kaunis murtuu, 

oot aina siellä,

 minne meen. 

Kaikkeen tottuu ja sydän turtuu, 

mut mä tahdon vapauteen.

--------------

Tulin just kotiin yökerhosta. Käytiin kaverin kanssa leffassa katsomassa Happy Death Day. Leffa oli mielestäni hyvä. Ei kuitenkaan niin hyvä, että ostaisin sen itselleni. Sen enempää juonta/loppuratkaisua kertomatta, voin sanoa, että elokuva osasi todella yllättää. Mukana oli ripaus huumoria, mutta myös kohtia, joita ei vaan voinut ennalta arvata. Ajatukseni sekoittuivat pariin kertaan aika pahasti. Alkuperäinen tarkoituksemme oli mennä katsomaan Saw-elokuvasarjan 8. osa, eli Jigsaw. Kuitenkin (yllätys, yllätys) rakas elokuvateatterimme Finnkino, oli syystä tai toisesta siirtänyt Jigsaw-elokuvan ensi-iltaa tästä päivästä (27.10) joulukuun 1. päivään. Hurraa! :/

Huomenna pitäis mennä ostamaan siskolleni talvittakkia. Sunnuntaina ei luultavasti ole mitään ihmeellistä. Sitten taas koittaa se ihana kaikkien rakastama maanantai. Silloin Tepoli tulee taas kotiini ja olen lähes 100% varma, että he eivät tule pitämään tämän iltaisesta baari-reissustani. Kun vielä (ainakin toistaiseksi) käytän Leponexia, niin sen kanssa ei saisi käyttää alkoholia. Noh, join tänään 4 erilaista juomaa. Hups. 

----------

Tästä on nyt muutama päivä, kun olin J:n luona. Mun piti kirjoittaa tänne tapaamisestamme, mutta unohdin. Meillä meni ihan hyvin. Juttelimme aluksi niitä näitä, kunnes pääsimme aiheeseen: syöminen. Meni lukkoon. Mielessäni ajatukset törmäilivät toisiinsa. Kaikki meni sekaisin. Mitä sanoisin, uskallanko sanoa mitään? Sitten hetken hiljaisuuden ja muutaman sanan jälkeen, J kysyi haluaisinko täyttää yhden kyselylomakkeen. Vastasin myöntävästi ja J antoi minulle paperin ja kynän. Paperilla oli muistaakseni n. 15 kohtaa. Joka kohtaan oli vaihtoehdot: samaa mieltä, lähes samaa mieltä, lähes eri mieltä ja eri mieltä. Täytin lomaketta n. 10 minuutin ajan, jonka jälkeen annoin paperin takaisin J:lle. Hän katseli paperia hetken, jonka jälkeen aloimme käymään kohtia läpi. Minua pelotti. Pelkäsin paljastaneeni liikaa. Tietty, mitä enemmän he tietävät, sitä paremmin he pystyvät minua auttamaan. No, tämän heidän tapansa ''auttaa'' on lähinnä lääkityksen ja käyntien lisäys. Ihan kuin ei riittäisi, että kotiini tullaan 2x viikossa ja minä käyn heidän luonaan 1x viikossa. Ja ei, en halua lisää lääkkeitä. Tälläkin hetkellä minun pitäisi syödä pienen Leponex annokseni lisäksi Abilify:itä ja Ketipinoria. Tällä hetkellä yritän päästä lääkkeistä eroon, kokonaan. 

Lisäksi, en halua huolestuttaa heitä. Haluan, että he voivat luottavaisin mielin päästää minut lähtemään luoltaan. Mietinkö liikaa heitä? Olisiko helpompi vain tunnustaa heille, että asiat eivät ole ihan niin hyvin? Olisiko helpompi olla, jos he tietäisivät kaiken? Jokaisellahan pitäisi olla ihminen, jolle pystyisi kertomaan kaiken. Ihan kaiken. Joku sellainen johon luottaisi 100%:sesti. Tiedän, se luotto ei synny sormia napsauttamalla, mutta sen voi tuhota hetkessä. 

Mä oon ihan hukassa. En uskalla kertoa kenellekään, että olen tippumassa takaisin pohjalle. En nuku öisin, jätän lääkkeitä välistä, syöminen on vähentynyt, lasken kaloreita, satutan itseäni. Mitä mulle sanottaisiin, jos joku päivä menisin esimerkiksi Tintin luo, enkä ole peittänyt mustelmia käsistäni. Mitä minulle sitten kävisi? Tuskin hän taputtaisi olkapäälleni ja sanoisi, etten saa tehdä sitä toiste. Veikkaan, että vastaanotto olisi täysin erilainen. 

-------------

As lost as Alice,

As mad as the Hatter.

Happy?

Se on muisto sun äänestä kertomassa, mä en kelpaa. 

No hei, sinä itse teit musta tällaisen. 

---------------

Tänään on ollut ihan ok päivä. Kävin äidin ja siskon kanssa I love me-messuilla, jonka jälkeen menimme Linnanmäen kesäkauden päättäjäisiin, eli Valokarnevaaliin. Mun oli tarkoitus mennä messuille jo eilen, kun siellä olis ollu Jeffree Starin M&G. En kuitenkaan saanut ketään kaveria mukaan ja yksin en halunnut mennä, sillä pelkäsin saavani paniikkikohtauksen. Päätin siis elää siinä toivossa, että Jeffree tulisi Suomeen toistekin. Messuilta löysin kaikenlaista kivaa. Ostin itselleni talveksi uudet kengät, vähän Biozellin color maskeja, Jeffreen meikkejä ja hiuksiin laitettavaa glitterijauhetta. Messuilla olisin voinut olla kauemminkin, mutta pääsimme sinne vasta 15:00 jälkeen. 

Messujen päätyttyä suuntasimme Linnanmäelle. Ostimme muutamia laitelippuja, joilla kävimme lempi laitteissamme. Katsottiin näyttävä ilotulitus ja istuskeltiin penkeillä nauttien tunnelmasta. Mutta, mitä pidemmälle ilta meni, sitä enemmän porukkaa. Kaikki meni kuitenkin ihan hyvin. Paniikki meinasi iskeä muutaman kerran, mutta sain pidettyä itseni ''kasassa''.

---

Huomenna tapaan J:n. Yritän miettiä päässä kysymyksiä valmiiksi, mitä hän ehkä voisi minulta kysyä. Mietin myös, mitä vastaisin. Viime kerralla kerroin, että minulla on edelleen hyvin paljon ''syömishäiriö-ajatuksia''. Lupasin, etten tottele niitä, etten kääntäisi itseäni enää sille puolelle. Mutta minä haluan laihtua, haluan pudottaa painoa. Minun täytyy. Miten voin kertoa J:lle, että lasken kaloreita jokaisesta suupalasta? Tai sitä, että käyn vaa'alla päivittäin? J sanoi viime kerralla, että olen sopiva juuri nyt. Mä en enää tiedä mitä teen, en jaksaisi taistella joka päivä ruuan kanssa. Yleensä, jos saan syötyä, joudun oksentamaan vähän ajan päästä. Siksi aina, kun kukaan ei ole kotona vahtimassa minua, heitän ruoka-annokseni pois. 

Kaupassa käynti on yhtä tuskaa. Kun kävelen hyllyjen välissä kuulen, kuinka ruokapakkaukset huutavat kilpaa sisältämäänsä kalorimäärää. Haluaisin huuta ja juosta pois. Käskemään niitä lopettamaan. Olen joutunut jättämään joitain suosikki ruokiani pois ''kalorirajan'' ylittämisen takia. Esim. jos tuotteessa on yli 130kcal/100g tuote jää hyllyyn. Tällä hetkellä helposti syötäviä on esim. ProPud:it. Niissä on 72kcal/100g, yhdessä purkissa on 200g eli 144kcal. 

Nyt pitäis ehkä yrittää edes nukkua, pitää herätä 8-9 aikoihin.

---------------

Kun on alhaalla käynyt, niin huipulla tuulen tuntee

Invisible

I take these pills, to make me thin. 

I dye my hair and cut my skin. 

------------

Olen liian lihava. Minun täytyy laihtua. Ainut ongelma on se, että minua ''vahditaan'' tarkkaan ja pienikin painon muutos nähdään heti. Kotonani käy 2x viikossa Tepolista työntekijät, käyn 1-2x Tintin luona, 1-2x kuussa ravitsemusterapeutti ja sitten vielä n. 1x kuussa lääkärin tapaaminen. Minun olisi kyllä ''helppo'' vähentää syömistä, sillä olen kuitenkin suurimman osan ajasta yksin kotona. Mutta sitten ongelmaksi tulee punnitukset. Miten voin huijata niissä?

Haluaisin niin polttavasti takaisin sen 45 kiloisen vartalon. 

Tällä hetkellä olen siitä hyvin kaukana...

Aikaisemmin ns. päätavoitteeni oli tämä:
- I wanna be so skinny that I rot from view.
I want to walk in the snow and not leave a footprint.
And not soil it's purity. -

Olen kokeillut mm. veden juomista ennen punnitusta, joka on toiminut niin kauan, kunnes jäin kiinni. Joskus yritin laittaa pieniä painoja rintaliiveihin, mutta en osannut laittaa tarpeeksi. Painoni oli silti laskenut. Olen hukassa, en tiedä mitä teen.

Haluan laihtua! En kestä katsella itseäni peilistä enää kauaa. Olen nyt n. puolen vuoden ajan jatkanut taistelua Anaa vastaan. Mutta nyt en enää tiedä, pystynkö. Annanko sen vain viedä minut mukanaan? 

Muistan, kun viime vuonna kävin viettämässä aikaa nuorille tarkoitetussa paikassa, jossa ohjaajat aina sanoivat, kun laihduin kerta kerralta. Muistan kirkkaasti yhden ohjaajan kommentin: '' Sustahan näkyy kohta läpi.'' Minä (jollain hieman oudolla tavalla) nautin siitä, kun ihmiset sanoivat laihtuneeni. En ikinä osannut vastata laihtumis-kommentteihin, yleensä vain hymyilin takaisin. Sisimmässäni kuitenkin hypin riemusta. Kaikkein parhaimmalta tuntui, kun minulle tärkeät ihmiset sanoivat, että olin laihtunut.

-----------------

---------------

Tavoitteena pienin mahdollisin paino 

ja pienin mahdollisin keho. 

Vaikka se maksaisi kuoleman verran.

-------------