Jos mä oon oikee

Mä olen yksin vaik metro täynnä on ihmisii.

 Ne katsoo läpi, vaik tartun niiden käsistä kii. 

Ei oo olemassa kummituksii. 

Eiks nii?

---------------

Mä en ole tässä.

Mun keho tuntuu vieraalle. 

Mun ajatukset tuntuu vieraalle.

Viimeks ku mä tunsin näin, mä jouduin osastolle. Sitä mä pelkään nytkin. Jos avaan suuni ja kerron kaiken. Ei, mä en halua osastolle. Mun pitää tehdä kaikkeni, jotta mä vältän sen kauhean paikan. Mä en saa joutua sinne. Se on kaikista paikoista viimeisin, jonne mä haluisin. Ei, mä en ole niin sairas, että kuuluisin sinne. 

Mul on jo pitkään ollu tunne, että mä en ole mä. Että mä en ole tässä ja tää ei oo mun koti. Mä en tunne ihmisiä, jotka on mun ympärillä. Ne on tuntemattomia. 

Kun mä katson peiliin mä näen vieraan ihmisen. Vieraan, lihavan ihmisen. Se en ole mä. Ei voi olla. Se on takuulla joku muu. 

Must tuntuu, et aina, kun en käy katsomassa sitä, se tarkkailee mua. Se katselee joka päivä mitä mä teen. Mä en uskalla olla samassa huoneessa sen kanssa. 

Mun peili sijaitsee työhuoneessa, jossa on myös suurin osa mun tavaroista. Mä en pysty olemaan siellä. En oo pitkään aikaan pystynyt piirtämäänkään, sillä se tarkoittais, et mun täytyis olla siinä huoneessa. Peilin kanssa. Mä pelkään sitä, mut se ei pelkää mua. 

Mitä, jos se haluaa mulle pahaa? Mitä, jos se ei oo ystävällinen?

Aina, kun mä vilkaisen peiliin, näyttää siltä kuin peilikuva hymyilis takaisin. Mä en uskalla kääntää päätä pois. Jos se vaikka kattoo ja vahtii mua. 

Oon myös huomannut, että joskus, kun katson mun käsiä, ne muuttaa muotoaan. Niisätä tulee ihan siniset ja ryppyiset. Ihan kuin ne ois täynnä arpia. Olen joskus ottanut kuvankin mun käsistä ja siinä kuvassakin ne on näyttänyt sille. Tosin seuraavana päivänä kuva on normaali. Olen myös huomannu, että kun katson itseäni, reiteni näyttävät olevan eriparia. Toinen on paksu ja toinen selvästi ohuempi. Näissä tilanteissa usein menen aivan paniikkiin ja alan itkeä. Miksi? Miksi mulle käy näin? Ja mitä tää tarkoittaa? Joskus oon menny kaverille ja kysyny, et onko mun kädet jotenki oudon näköiset. Aina mulle on sanottu, että ne on normaalit. Mut miks mä näen ne eri tavalla?

Mä en tiedä mitä mä teen. Mä en voi kertoa Tintille, sillä pelkään joutuvani osastolle. Enkä mä voi puhua äidillekään. Tuntuu, et se ei ymmärrä tai pahimmassa tapauksessa suuttuis mulle. Mun täytyy vaan jaksaa. Nollata tää kaikki ja jatkaa eteenpäin. Pää pystyssä, hymy suulla. Eihän minussa ole vikaa. Enhän mä ole sairas?

--------------

-------------

Kai mä hengitän?

Lost myself

Ouch, I have lost myself again. 

Lost myself and I am nowhere to be found. 

Yeah, I think that I might break. 

Lost myself again and I feel unsafe.

-------------

Mun pitäis mennä töihin joka torstai. Niinhän mä yleensä menenkin. Nyt kuitenkin must on alkanu tuntua, etten pysty enää. En tiedä, miten voisin asian kertoa vanhemmille, työnantajalle, Tepolille tai Tintille. Ne kuitenkin vaan pakottais mut jatkamaan. Mut entäs, jos mä en jaksa? 

Tänäänkin musta tuntu koko ajan, että happi loppuu. Asiakkaita tulee lisää ja lisää ja mun pitäis pystyä auttamaan kaikkia. Mun pitäis pystyä olemaan kassalla ja auttaa uusia asiakkaita. Mut mä en pysty. Koko ajan päässä ajatus; ''Nyt äkkiä pois täältä''

Viime viikolla en mennyt. Olin vaan niin väsynyt ja ahdistunut, etten pystynyt. Ehkä mun ois pitäny tänäänkin vaan pysyä kotona. Mut toisaalta, sitte en ois tavannu mun entistä tukihenkilöä. Hän tuli käymään töissä. Jos pitäisi yksi positiivinen asia tästä päivästä sanoa, niin se olisi ehdottomasti enstisen tukihenkilön tapaaminen. Me ei olla nähty 2 vuoteen.

Ja mä kun aamulla hehkutin Tintille, että kaikki on hyvin. Mut ei, asiat on huonommin kuin viikon alussa. Mä en yksinkertaisesti tiedä kauanko mä jaksan. 

Pitäiskö mun sanoa mun työnantajalle, että haluisin pitää tauon? Vai puhuisinko ensin Tintille? 

En tiedä. 

Kuitenkin Tepoli on tulossa huomen aamulla mun luo ja meidän pitäisi lähteä ulos. Ja ensin pedata mun sänky.... Sanoin Tintille, että hyvinä päivinä jaksan pedata sänkyni. Siitäkös Tintti sai idean, että jos en ole pedannut sänkyäni ennen kuin Tepoli tulee meille, niin petaan sen heidän kanssaan. 

---------------

---------------

I'm afraid to tell you, how bad it is.

Panic

I'm sorry, I'm really a mess right now. 

I'm trying my best to get it together somehow.

-----------

Mä olin tänään Tintin luona. Menin sinne 12 aikoihin. Hän oli hieman myöhässä, mutta se ei haitannut. Olen itsekin ollut myöhässä hänen luoltaan. Juttelumme alkoi perinteisesti kysymyksellä, miten sulla on mennyt? Tähän vastasin (yllätys, yllätys), että ihan hyvin. Tällä kertaa tuo ''ihan hyvin'' oli riittävä vastaus. 

Jatkoimme juttelua syyslomaviikon tapahtumista. Alku viikosta en muistanut juuri mitään. Ensimmäinen päivä, jonka muistin kokonaan, oli perjantai. Kerroin Tintille Helsingin reissusta ja sen jälkeisestä leffa-reissusta. Mainitsin menneeni kaverini kanssa baariin. Tästä saimme ihan hyvän keskustelun aiheen. Tintti kysyi heti alkuun, että montako join. Vastasin rehellisesti, että kolme plus muutamat hörpyt kaverin laseista. En ehtinyt miettiä yhtään mitään, kun Tintti kysyi, että otinko lääkkeet. Vastasin myöntävästi. Tintti reagoi vastaukseeni pudistamalla päätään ja ilmeestä näin, että ei ollut hyvä idea ottaa niitä lääkkeitä sinä iltana. Sitten hetken hiljaisuuden jälkeen, Tintti katsoi minua silmiin ja pyysi, etten ottaisi lääkkeitäni, jos olen juonut enemmän, kuin yhden siiderin. Minun  piti luvata, että pidän tuosta ohjeesta kiinni. 

Seuraavaksi aloimme puhumaan hahmosta ja muista harhoista, joita on ilmennyt tässä kuukausien varrella. Viime viikolla, kun Tepoli kävi luonani olin heidän kanssaan jutellut harhoistani. Sanoin heille, että nyt ei ole ollut sellaisia, joiden takia olisi pitänyt lähteä kodista. Tintti siis kysyi, että miten on nyt. Vastasin, että ei ole tarvinnut lähteä kotoa. 

Jatkoimme juttelua harhoista jonkin aikaa ja yhtäkkiä tunsin, kuinka joku painoi minua kasaan. Ihan kuin joku olisi painanut minua syvemmälle tuoliin. Kehoni tuntui raskaalle. Minulle tuli pakottava tarve juosta ulos huoneesta, juosta niin kauas kuin pääsen. Sain sanottua Tintille, että minun on päästävä pois, nyt heti. En muista vastasiko Tintti minulle. Yhtäkkiä en saanut enää happea. Tunsin, kuinka joku puristi minusta ilmat pihalle, ihan kuin märistä vaatteista puristetaan vesi pois. Hengittäminen tuntui vaikealta. Sain sanottua Tintille paniikin vallassa, että en pysty hengittämään. Siinä vaiheessa paniikki iski. Muistan, kuinka Tintti yritti rauhoitella minua. Kuulin kuinka hän puhui minulle rauhoittavalla äänellä ja pyysi minua hengittämään samaan tahtiin. En pystynyt siihen. Tunsin, kuinka seinät kaatuivat päälleni, yritin huutaa, mutta en saanut sanottua mitään. Yhtäkkiä kukaan ei enää painanutkaan minua. En ollut varma missä olin, en nähnyt ketään missään, olin aivan yksin vieraassa paikassa. Ympärilläni oli täysin hiljaista. Ihan kuin olisin ollut veden alla ja joku veti minua pohjaan. Yritin uida pintaa kohti, mutta en saavuttanut sitä. Sitten se jokin minua pohjaa kohti vetänyt päästi irti. Minä kohosin pintaa kohti.  Juuri, kun olin työntämässä kasvojani pinnalle, havahduin. Istuin edelleen tuolilla, Tintin huoneessa. Hän oli noussut omalta tuoliltaan ja seisoi edessäni pitäen käsistäni kiinni. Paniikissa katselin ympäri huonetta, kesti hetken ennen kuin tajusin, että olin oikeasti Tintin huoneessa. Sydämeni hakkasi ja tunsin oloni uneliaaksi. Tintti pyysi minua katsomaan suoraan silmiinsä, silloin paniikkini väheni. Pystyin hengittämään. 

Istuimme vähän aikaa hiljaa tuoleilla, kunnes palohälyytin soi. Tintti avasi oven ja meni käytävälle. Hetken päästä hän tuli takaisin ja sanoi, että meidän täytyy poistua. Nousin ylös tuolista ja huomasin, että jalkani olivat huterat. Otin takin ja laitoin sen ylleni. Tintti seisoi käytävällä ja jutteli toisen hoitajan kanssa ulosmeno järjestyksestä. Minä seisoin hänen huoneessaan. Yritin liikkua, mutta jalkani eivät totelleet. Pelkkä paikallaan olokin tuntui vaikealta. Valmistauduin jo siihen, että ottaessani askeleen, kaatuisin lattialle. Hoin mielessäni jaloilleni, että ne eivät saisi nyt pettää. Niiden täytyy jaksaa. Pian Tintti tulikin huoneeseen sanoen, että meidän ei tarvitse lähteä. Istuimme takaisin tuoleille. Juttelimme pienen hetken, jonka jälkeen Tintti kysyi, mitä oikein tapahtui, kun olisin halunnut pois. Miksi en saanut henkeä? Tähän en oikeastaan osaa itse vieläkään vastata. Meni suunnilleen tunti, että oloni oli palannut normaaliksi. Pelkäsin koko loppu päivän, että se tapahtuisi uudestaan. 

----------------

----------------

... just ...

... breaathe ...

.

Deep Talk

There's a place that I know. 

It's not pretty there and few have ever gone. 

----------------

Törmäsin eilen yhdessä ryhmässä tälläiseen deep talk -ketjuun, johon oli postattu outoja ''faktoja'' elämästä, unista, yms. Niitä siinä jonkin aikaa lueskelin ja sain sekoitettua omat ajatuksest täysin. Osa jutuista oli aika pelottavia (varsinkin, kun kello läheni yhtä, enkä saanut unta). Muutamissa jutuissa tuli sellainen ''tää on niin totta'' fiilis. Tässä muutamia ;

--

1. Mitä jos meillä kaikilla on oma suojelushenki? Joskus kun oot lähdössä johonkin ja unohdat jotain (esim. puhelimen tai rahapussin), niin että joudut palaamaan takaisin kotiin hakemaan sitä, niin se henki on tehnyt sen tarkoituksella, jotta säästyisit onnettomuudelta, johon olisit joutunut, jos olisit vain lähtenyt palaamatta hakemaan unohtunutta asiaa.

- - Mua on aina vituttanut, kun on kiire vaikka kaverin luo ja puhelin jää kotiin. Siinä oon aina arponut, että haenko vai enkö. Noh, olen aina hakenut. Mulle on monesti sanottu, että kaikella on syynsä. Löytyikö nyt syy, sille miksi joskus jotain jää kotiin? -- 

2. Olet nukkumassa ja yhtäkkiä heräät ''säikähtäen'' tai ''säpsähtäen'' ja susta tuntuu, kuin oisit pudonnu jostain. Esimerkiksi tikapuilta, tai rappusista. Tämä johtuisi siitä, että olit kuolemassa ja sun sielua oltiin viemässä tuonpuoleiseen, kunnes sielusi kantajan ote lipesi ja sinä heräsit.

-- Itselläni on melko usein tullut tuo putoamisen tunne ja olen itse asiassa siitä täällä blogin puolella kertonutkin. No totta vai ei, riippuu sinusta.

3. Netissä on vähän väliä artikkeleita henkilöistä, joilla on sydän syystä tai toisesta pysähtynyt joksikin aikaa. He usein kertovat nähneensä valon, jonkinlaisen tunnelin päässä. Mitä jos tämä valo onkin ollut toisen sairaalahuoneen kattovalo? Toisessa huoneessa olemme vastasyntynyt lapsi. Oletko koskaan miettinyt, miksi vastasyntyneet yleensä itkevät heti? Se johtuu siitä, että he ovat juuri kuolleet entisessä elämässään ja he muistavat kaiken sen mitä heillä oli entisessä elämässään. Kun he kasvavat he alkavat unohtaa ''entisen elämänsä'' ja keskittyvät nykyiseen. Mutta entisen elämän muistot tulevat joskus esiin. Ne ovat niitä hetkiä, kun teet jotain ja yhtäkkiä sinusta tuntuu, että hei mä oon ollu tässä tilanteessa ennenkin.

-- Oon usein miettinyt, miksi vauvat itkevät syntymänsä jälkeen? Ja noi tollaset ''flashback:it'' on ihan kamalia. Yleensä oon niiden jälkee kysyny kavereilta, että tuntuuko heistä siltä, kuin kyseinen hetki olisi jo kertaalleen eletty. Usein vastaus on kielteinen.

---------------

-------------

Everything you can imagine is real

Don't open, dead inside!

I don't want to see it coming, 

I don't even want to be here.

I will cover up my eyes 

and pray it goes away.

----------

..

Sitten kuului narisevaa ääntä, ihan kuin ovi olisi avattu. Raollaan ollut ladon ovi oli nyt hieman enemmän auki. Sitten näin sen. Ovien välistä työntyi ensin käsi, sitten toinen.

..

Torstai, 28.9. Ajan skootterilla, kohti tallia. Olin sopinut R:n kanssa, että siivoasin hänen 22 karsinan hevostallia. Keväällä talliin muuttaneet pääskyset olivat sotkeneet seiniä ja ovia.

Ajoin skootterillani pihaan, pysäköin sen tallin seinän viereen. Olin tallilla yksin.

Avasin tallin keittiön oven ja astuin sisälle. Ihana hevosen tuoksu leijui nenääni. Annoin tallikissalle hieman raksuja ja avasin talliin ja keittiön välisen oven. Tallissa oli pimeää, joten sytytin valot. Kurkistin R:n hevosen karsinaan, sitä ei oltu siivottu. Otin varustehuoneen oven vierestä isot kottikärryt ja punaisen talikon. Avasin karsinan oven ja aloin lapata likaista purua kottikärryihin. 

Sain karsinan siivottua ja lähdin tyhjentämään kottikärryjä tallin taakse. Samalla otin puhtaita puruja mukaan. Yleensä menen tallin taakse heinäladon kautta, mutta jokin sai minut käyttämään keskiovea. Kun puhtaat purut olivat karsinassa, aloin täyttämään vesiastioita. Pian R saapui talliin.

Enää minun pitäisi hakea ikean kassit täyteen heinää. Onneksi hän tuli mukaan, yksin en latoon uskalla mennä.

Juttelimme hetken, jonka jälkeen R lähti purkamaan kauppatavaroita. Jäin yksin talliin saippua veden ja pesusienen kanssa. Aloitin tallin vasemmasta päädystä, jossa on 8 karsinaa. Niitä karsinoita käytetään yleensä, joten ne olivat puhtaammat, kuin oikean päädyn. Niistä oli siis helpompi aloittaa, kun likaa ei juuri ollut.

Putsailin karsinoita kaikessa rauhassa, kunnes kuulin ensimmäisen oudomman äänen. Se oli, kuin joku olisi sulkenut ikkunan. Tallissa on kyllä ikkunoita, joista osa oli auki ja osa kiinni. En nähnyt kenenkään sulkevan tai avaavan ikkunaa. Olin tallissa yksin.

Sain siivottua vasemmalla olevat karsinat ja siirryin tallin keskiosaan, josta pääsee tarhojen luokse. Keskiosassa säilytetään myös kenkiä, harjoja ja muuta tavaraa. Siivosen seinät niin hyvin, kuin ne tavaramäärältään voi. Oli aika siirtyä oikeaan päätyyn, jossa on 14 karsinaa. Niissä ei ole hevosia asunut pitkään aikaan, joten ne olivat todella likaiset.

Aloitin putsaamisen karsinoista, jotka olivat lähimpänä tallin keskiosaa. Pesin ovia sienillä, kunnes minulle tuli sellainen tunne, ettei minun pitäisi jatkaa. Vilkuilin ympärilleni, mutta mitään ei näkynyt. Jatkoin oven pesua, kunnes pelko alkoi hiipiä mieleeni. Yhtäkkiä huomasin lopettaneeni oven pesun ja katselin ympärilleni. Kuuntelin kaikkia ääniä, joita ympäriltäni kuului. Pudotin sienen lattialle. En uskaltanut nousta seisomaan.

Olin kyykyssä keskellä käytävää. Kuului kolahdus toisen perään, huomasin kääntäväni pääni jokaisen äänen jälkeen ladon ovelle päin. Tuijotin ladon ovea, kuin odottaen, että sieltä syöksyisi joku minua kohti. Seuraava ääni kuului jo selvästi muita kovempaa ja lähempää.

Paniikki iski.

Yritin rauhoitella itseäni, mutta miljoonat kysymykset törmäilivät toisiinsa päässäni. Ensimmäisinä tulivat kysymykset:

A) Mikä siellä on?

B) Miten pääsen pois?

C) Mitä, jos se kuulee, kun olen lähdössä?

D) Mitä, jos se sammuttaa valot, ja tulee viereeni pimeässä?

D) MITÄ, JOS EN PÄÄSE POIS?!?!

Ja niin kuin aina, kun pelästyin jäin vain paikalleni tuijottamaan latoa kohti. En voinut liikkua, sillä en halunnut kääntää selkääni ladolle, tyhjille karsinoille, en oikeastaan millekään. Aika kului, puhuin itselleni rauhoittaakseni hengitykseni, yritin uskoitella, ettei oven takana ole ketään. Sitten kuului taas uusi ääni, tällä kertaa vastakkaisesta suunnasta. Käänsin katseeni äänen suuntaan. Sitten kuului narisevaa ääntä, ihan kuin ovi olisi avattu. Raollaan ollut ladon ovi oli nyt hieman enemmän auki. Sitten näin sen. Ovien välistä työntyi ensin käsi, sitten toinen. Sydämeni syke nousi yli sadan sekunneista, lopetin hengityksen ja tuijotin oven välistä tulleita raajoja. En kyennyt huutamaan, liikkumaan tai siirtämään katsettani. Se tulee, NYT. Nopeammin, kuin ehdin tajuta se seisoi oven edessä. Ja alkoi huojumaan minua kohti. Sen enmpää tajuamatta, nousin ylös ja juoksin kohti keskimmäisiä ovia Avasin oven ja suljin sen perässäni. Juoksin niin kovaa, kuin pääsin, enkä uskaltanut katsoa taakseni. Pysähdyin R:n hevosen tarhan eteen ja jäin odottamaan R:ää.

R tuli noin puolen tunnin päästä,  jolloin uskaltauduin talliin. Kerroin R:lle, mitä olin nähnyt ja menimme yhdessä heinälatoon katsomaan, oliko siellä mitään. Noh, ei ollut. 

--------------

Kuva (c) thislightinthedark

------------

The difference between me and you is, that when you wake up, 

your nightmare ends.