I am afraid of

 I pretend

I'm not hurt

I walk about the world

like I'm having

fun.

------------------

Hei taas, pitkästä aikaa.

Mulla ei ole juurikaan ollut tarvetta kirjoittaa tänne, mutta nyt paha olo on niin voimakas ja keinot sen hallintaan vähissä, joten ajattelin jos kirjoittaminen auttaisi.

Huomenna on koulupäivä. Taas uusi viikko, joka pitäisi jaksaa kahlata läpi. Mutta en tiedä jaksanko. Mulla on ihan hirveästi tekemättömiä tehtäviä ja vaikka koko syysloman niitä teinkin, en saanut kaikkia valmiiksi. Se ahdistaa paljon. Mielessäni pyörii opettajat ja se, kuinka olen pettänyt heidät, kun en saanutkaan tehtäviä tehdyksi, vaikka mulla oli koko viikko aikaa. Ne nauraa mulle, koska olen saamaton paskakasa. Ne ei edes halua mua tunneilleen, koska en osaa mitään.

Mulle tulee koulussa jonkinlaisia poissaolo kohtauksia. En tarkkaan tiedä mitä ne on, mutta niiden takia mun on vaikea keskittyä opetukseen. Psykan tunnit on pahimpia, kun siellä pitäisi pystyä hiljaa kuuntelemaan opettajaa, eikä siellä tarvi vastata mihinkään. Yhtäkkiä huomaan, että tunnista on mennyt osa ohi ja en. tiedä missä olen ollut. Opettaja myös pomppii aiheesta toiseen, joten perässä pysyminen on haastavaa. Kaiken huipuksi jokaisesta tunnista pitäisi viikon loppuessa palauttaa oppimispäiväkirja ja mä en todellakaan tiedä mitä mun siihen pitäisi laittaa. Kaikki tunnilla käydyt asiat unohtuu kun pääsee kotiin. Tunnilla tekemäni muistiinpanot on yhtä sekaisin, kuin pääni kun tulen koulusta kotiin. 

Kohtaukset ovat pelottavia. Pelkään niitä. 

''Joskus tulee tunne, että jalat puutuu ja näen lattian aaltoilevan tai kimaltavan. Tai ilma väreilee oudosti. Sitten yhtäkkiä huomaan seisovani eripuolella luokkaa ja katson itseäni luokan perältä. Istun siis omalla paikallani, kun katson itseäni, mutta näytän jotenkin oudolta. Ympärillä on melua, josta en saa selvää. Ilma on oudon usvainen. Yritän liikkua, mutta kaikki raajani ovat puutuneet. Ihan kuin nukkuisin ja näkisin unta itsestäni istumassa huoneessa, joka on kuin luokkahuone, mutta jokin on pielessä. Ympärilläni on kasa ihmisiä, joita en tunnista. Yhtäkkiä kuulen jonkun kovan äänen. Ja havahdun. 

Istun taas luokassa ja minulla on kylmä. Päätä särkee ja se tuntuu oudolta. ''

Mitähän täällä on tapahtunut? 

''kirjoitettu koulupäivän päätteeksi, psykan tunnin jälkeen''

---------------

Minulla on edelleen tapana käyttää kasautuneesta pahasta olosta laatikko vertauskuvaa, josta olen ennenkin puhunut. Laatikko pino on nyt seuraavanlainen:

pohjalla isoin:

- aikuislukio/koulu

sitten:

-ruoka/syöminen/siihen liittyvä ahdistus/syömättömyys

sitten:

- nukkumattomuus/uni ongelmat

sitten:

- Tintti, ikävä on edelleen kova

päällimmäisenä:

- huono itsetunto, kaikki mahdollinen ahdistus edellä mainituista laatikoista, stressi

Tällä hetkellä huojuvan korkeassa pinossa on 5 laatikkoa, joita en ole syystä tai toisesta saanut purettua ja käsiteltyä. Tiedän, mun pitäisi, mutta en pysty. Ei vain yksinkertaisesta jaksa. Pelkään, että laatikko pino kasvaa pian liian suureksi ja se romahtaa ja jään sen alle. Koulu tuo laatikkoonsa jatkuvasti lisää täytettä ja en ihmettele, vaikka se repeäsi liitoksistaan, ennen kuin ehdin tehdä mitään. 

Tämä nyt oli hieman sekalainen postaus vähän joka asiasta, mutta nyt en jaksanut järkevästi asioita lajitella tähän, joten saatte nyt vähän kaikkea tällä kertaa. 

-------

When you are dreaming

with a broken heart

the waking up

 is the hardest

part.

Mut vain vajoan

Hymy vain suoja jonka takaa ei nää, 

missä kulkee ja milloin häviää. 

Ei helppo oo peittää tätä tuskaa. 

------------

Hakkaan päätä seinään.

Koska sä tajuat?

Koska sä ymmärrät?

Kasvot märkinä kyyneleistä makaan lattialla. Mä oon epäonnistunut. Miksen mä voi olla pieni ja kaunis? Miks mun pitää olla tällänen epäonnistuja. Läski elefantti. 

Mikä siinä on niin vaikeaa?

Motivaatioksi pitäisi riittää se, että sä et ole siellä missä haluaisit.

Viime päivät on menny sumussa. Mä herään ''aamulla'' kun muut on jo tulleet töistä. Mä herään yleensä 12-14 välillä. Muut on ehtineet tehdä vaikka mitä. Mä vasta nousen, puen päälle, meikkaan jos jaksan. Ja mitä sitten? Taistelen puoliväkisin tieni jääkaapille katsomaan mitä pitäisi syödä lounaaksi. Niin. Pitäisi. Äiti on laittanut taas kanakastiketta ja nuudelia. Otan ruoka-astiat jääkaapista ja muumilautasen astiakaapista. Kasaan annoksen lautaselle, 3+3. Ei enenpää, tässäkin on jo liikaa. Kävelen lautanen kädessä mikron luo. Lämmitän ruokaani mikrossa tasan 2 minuuttia. Otan höyryävän annokseni mikrosta istuudun pöydän ääreen. 

Pyörittelen haarukalla isoja kanapaloja lautasella ja siirtelen nuudelia paikasta toiseen. On kulunut puoli tuntia. Otan ensimmäisen haarukallisen. Täytyy pureskella hitaasti. Mietin viimeiseen asti nielaisenko. Otan vielä muutaman haarukallisen ja päätän lopettaa. Ei enää. 

Heitän lopun ruuasta pois. Pyyhin haarukan tarkasti, ettei se näytä siltä kuin sillä olisi työnnetty ruokaa pois lautaselta. Huuhtelen myös lautasen toisesta reunasta ruuan jäljet pois, jotta näyttäisi, että ruoka on ollut vain lautasen keskellä. Jätän astiat tiskipöydälle.

Seuraavaksi alan miettiä seuraavaa ruokaa. Milloin ja mitä se tulisi olemaan. Asetan itselleni rajan. Ei mitään ennen iltapalaa. 

Muut tulevat töistä. Ja mitä minä olen saanut aikaiseksi? No, olen herännyt, saanut vaatteet päälle ja syönyt ruuan melkein kokonaan. Ai niin ja käynyt pettymässä vaa'alla. Kello lähenee kuutta. Menen suihkuun. Siellä pesen hiukseni ja vartaloni. Levitän hiuksiini suojaavan naamion. Tuntuu, että hiukset ovat ainoa osa kehossani josta pidän hyvää huolta. Hiukset ovat olleet minulle aina todella tärkeä asia. Niistä haluan pitää erittäin hyvää huolta. 

Sitten se taas tulee. Ilta. Ja iltapala. 

Pöydälle on katettu valmiiksi leivät ja levitteet. Juustot ja kinkut. Otan lempi mukini kaapista ja kaadan siihen kuumaa vettä. Upotan vanilja teepussin veteen ja istun paikalleni. Otan kauraleivän, jossa on sopivasti 49 kaloria per viipale. Yksi saa riittää iltapalaksi. Sen päälle laitan hieman margariinia ja juustosiivun. Haukkaan pienen palan. Se maistuu samaan aikaan hyvälle ja pahalle. Tiedän, että voisin olla ihan hyvin ilmankin. Mutta toisaalta en ole syönyt moneen tuntiin. 

Iltapalan jälkeen rasvaan naaman ja pesen hampaat. Otan lääkkeet ja teen ilta workoutin jonka jälkeen käyn nukkumaan. 

Ja sama taas alusta. 

Sama toistuu päivästä päivään. Mikään päivä ei ole yhtään helpompi. Aina samat kysymykset ja ajatukset mielessä. Kaikki huutavat päässäni yhtä aikaa. Uni on ainoa tapa jolla voin paeta tätä. Nukkuessa päässäni ei pyöri leipäpakettien kaloritaulukot tai mikään muukaan ruokaan liittyvä. Mutta silti en mikään ilta haluaisi nukahtaa. Jos ei olisi lääkkeitä viivyttelisin unta parhaani mukaan. Mutta lääkkeiden takia (ansiosta) nukahdan. 

Uni on pakokeinoni tästä maailmasta. 

Nukun, jottei tarvitsisi lähteä minnekään.

Nukun, jottei tarvitsisi nähdä ketään.

Nukun, jottei tarvitsisi miettiä mitään.

Nukun, jottei tarvitsisi syödä mitään.

-------------

------------

Hetki hetkeltä, 

ajaudun kauemmas.

Little do you know

Little do you know,

how I'm breaking when you fall asleep. 

Little do you know, 

I'm still haunted by a memory. 

Little do you know, 

I'm trying to pick myself from piece by piece. 

------------

Suoraan sanottuna, mä pelkään nukkumista.

Mä pelkään mennä nukkumaan. Mä pelkään, että yön aikana tapahtuu jotain kamalaa. Pelkään esim. sitä, että Se palaa takaisin. Kyllä, Se on lähtenyt. 

Mä tavallaan haluisin sen takas. Mä en osaa olla ilman sitä. Yhdessä me suunniteltiin seuraavia päiviä, tai no, Se suunnitteli ja mä tottelin. Tuntuu ehkä hassulta tää koko juttu. Miten joku voi haluta takaisin jotain, mikä tekee sen elämästä helvettiä. Mulla ei ollut omaa tahtoa eikä omaa elämää sen kanssa. Kaikki tosiaan meni niin, Se suunnitteli ja mä tottelin. 

Palataan takaisin nukkumiseen. 

Mua alkaa stressata ihan hirveesti aina kun kello lähenee 20:00. Koska silloin tiedän, että kohta täytyy mennä nukkumaan. Ja sitä mä en halua. Mä pelkään olla yksin alakerrassa ja odottaa sitä, että nukahdan. Mä pelkään kaikkea mitä mä näen, kuulen tai en näe. Koko ajan sydän hakkaa rinnassa. Missä se on? Mistä se tulee?

Ihan kuin mä odottaisin jotain, mut mä en tiedä mitä. Jokaikinen pienikin rasahdus saa mut pomppaamaan ylös sängystä ja tarkastamaan mun huoneen. Eikai se vaan oo täällä? 

Mä teippaan illalla pistorasiat niin, ettei valoja voi sammuttaa. Koska mä pelkään, että yöllä joku käy sammuttamassa kaikki valot ja mä herään pimeydessä. Jolloin sen olisi helpompi hyökätä. Kuka se ikinä onkaan. 

Näiden juttujen takia, olen halunnut _vapaaehtoisesti_ ottaa itselleni Ketipinor 50mg iltaan, jotta saisin unta ja jotten heräisi yöllä. Tästä voitte päätellä. kuinka peloissani olen, sillä vihaan suunnattomasti kaikkia lääkkeitä, enkä ikinä haluaisi mitään ottaa. Nyt kuitenkin pyysin ihan itse, että saisin Ketipinoria iltaisin, ennen kuin menen nukkumaan. 

Stressaan tietty myös sitä Ketipinoria. Mitä jos vaikutus lakkaa ennen kuin nukahdan? Mitä jos nukahdan, mutta vaikutus lakkaa ja herään keskellä yötä? Mitä jos? 

Toisaalta koko yö hereillä ei ole vaihtoehto. Sillä en halua olla hereillä ja nähdä jotain pelottavaa. Ja muutenkin, en haluaisi joutua valvomaan montaa päivää putkeen. Siitäkin on kokemusta. Varmaankin pisin aika minkä olen valvonut yhtäjaksoisesti on n. 55 tuntia. Siinä vaiheessa olin jo niin väsynyt, että nukahdin keskellä päivää huoneeni lattialle. Eikä sen valvomisen jälkeen ajatuskaan kulkenut. Joten en suosittele. 

Olen ehkä hieman umpikujassa. Pelkään nukkumista, mutta se on väistämättä joka päivä edessä halusin tai en. 

--------------

---------------

I am terrified by this dark thing that sleeps in me.

Panic

I'm sorry, I'm really a mess right now. 

I'm trying my best to get it together somehow.

-----------

Mä olin tänään Tintin luona. Menin sinne 12 aikoihin. Hän oli hieman myöhässä, mutta se ei haitannut. Olen itsekin ollut myöhässä hänen luoltaan. Juttelumme alkoi perinteisesti kysymyksellä, miten sulla on mennyt? Tähän vastasin (yllätys, yllätys), että ihan hyvin. Tällä kertaa tuo ''ihan hyvin'' oli riittävä vastaus. 

Jatkoimme juttelua syyslomaviikon tapahtumista. Alku viikosta en muistanut juuri mitään. Ensimmäinen päivä, jonka muistin kokonaan, oli perjantai. Kerroin Tintille Helsingin reissusta ja sen jälkeisestä leffa-reissusta. Mainitsin menneeni kaverini kanssa baariin. Tästä saimme ihan hyvän keskustelun aiheen. Tintti kysyi heti alkuun, että montako join. Vastasin rehellisesti, että kolme plus muutamat hörpyt kaverin laseista. En ehtinyt miettiä yhtään mitään, kun Tintti kysyi, että otinko lääkkeet. Vastasin myöntävästi. Tintti reagoi vastaukseeni pudistamalla päätään ja ilmeestä näin, että ei ollut hyvä idea ottaa niitä lääkkeitä sinä iltana. Sitten hetken hiljaisuuden jälkeen, Tintti katsoi minua silmiin ja pyysi, etten ottaisi lääkkeitäni, jos olen juonut enemmän, kuin yhden siiderin. Minun  piti luvata, että pidän tuosta ohjeesta kiinni. 

Seuraavaksi aloimme puhumaan hahmosta ja muista harhoista, joita on ilmennyt tässä kuukausien varrella. Viime viikolla, kun Tepoli kävi luonani olin heidän kanssaan jutellut harhoistani. Sanoin heille, että nyt ei ole ollut sellaisia, joiden takia olisi pitänyt lähteä kodista. Tintti siis kysyi, että miten on nyt. Vastasin, että ei ole tarvinnut lähteä kotoa. 

Jatkoimme juttelua harhoista jonkin aikaa ja yhtäkkiä tunsin, kuinka joku painoi minua kasaan. Ihan kuin joku olisi painanut minua syvemmälle tuoliin. Kehoni tuntui raskaalle. Minulle tuli pakottava tarve juosta ulos huoneesta, juosta niin kauas kuin pääsen. Sain sanottua Tintille, että minun on päästävä pois, nyt heti. En muista vastasiko Tintti minulle. Yhtäkkiä en saanut enää happea. Tunsin, kuinka joku puristi minusta ilmat pihalle, ihan kuin märistä vaatteista puristetaan vesi pois. Hengittäminen tuntui vaikealta. Sain sanottua Tintille paniikin vallassa, että en pysty hengittämään. Siinä vaiheessa paniikki iski. Muistan, kuinka Tintti yritti rauhoitella minua. Kuulin kuinka hän puhui minulle rauhoittavalla äänellä ja pyysi minua hengittämään samaan tahtiin. En pystynyt siihen. Tunsin, kuinka seinät kaatuivat päälleni, yritin huutaa, mutta en saanut sanottua mitään. Yhtäkkiä kukaan ei enää painanutkaan minua. En ollut varma missä olin, en nähnyt ketään missään, olin aivan yksin vieraassa paikassa. Ympärilläni oli täysin hiljaista. Ihan kuin olisin ollut veden alla ja joku veti minua pohjaan. Yritin uida pintaa kohti, mutta en saavuttanut sitä. Sitten se jokin minua pohjaa kohti vetänyt päästi irti. Minä kohosin pintaa kohti.  Juuri, kun olin työntämässä kasvojani pinnalle, havahduin. Istuin edelleen tuolilla, Tintin huoneessa. Hän oli noussut omalta tuoliltaan ja seisoi edessäni pitäen käsistäni kiinni. Paniikissa katselin ympäri huonetta, kesti hetken ennen kuin tajusin, että olin oikeasti Tintin huoneessa. Sydämeni hakkasi ja tunsin oloni uneliaaksi. Tintti pyysi minua katsomaan suoraan silmiinsä, silloin paniikkini väheni. Pystyin hengittämään. 

Istuimme vähän aikaa hiljaa tuoleilla, kunnes palohälyytin soi. Tintti avasi oven ja meni käytävälle. Hetken päästä hän tuli takaisin ja sanoi, että meidän täytyy poistua. Nousin ylös tuolista ja huomasin, että jalkani olivat huterat. Otin takin ja laitoin sen ylleni. Tintti seisoi käytävällä ja jutteli toisen hoitajan kanssa ulosmeno järjestyksestä. Minä seisoin hänen huoneessaan. Yritin liikkua, mutta jalkani eivät totelleet. Pelkkä paikallaan olokin tuntui vaikealta. Valmistauduin jo siihen, että ottaessani askeleen, kaatuisin lattialle. Hoin mielessäni jaloilleni, että ne eivät saisi nyt pettää. Niiden täytyy jaksaa. Pian Tintti tulikin huoneeseen sanoen, että meidän ei tarvitse lähteä. Istuimme takaisin tuoleille. Juttelimme pienen hetken, jonka jälkeen Tintti kysyi, mitä oikein tapahtui, kun olisin halunnut pois. Miksi en saanut henkeä? Tähän en oikeastaan osaa itse vieläkään vastata. Meni suunnilleen tunti, että oloni oli palannut normaaliksi. Pelkäsin koko loppu päivän, että se tapahtuisi uudestaan. 

----------------

----------------

... just ...

... breaathe ...

.

Ethän pelkää pimeää

Ethän pelkää pimeää, siel on monta kynttilää. 

Nuku vain, jos väsyttää. Vielä valvon vierelläs.

------------------

Mä istun mun sängyllä yksin, pimeässä. On aamuyö, mä en oo saanut unta. Siitä on nyt 4 päivää, kun mä viimeksi söin lääkkeitä. Lopetin Leponexin 200 milligrammasta seinään. Mä en yksinkertaisesti enää pystynyt syömään sitä. Enkä mä oo pystynyt kertomaan mun hoitajalle. Mulla on sinne taas aika ens viikolla. Jutellaan kuulemma siitä, että pystyisinkö mä taas käymään töissä. Olin sielä viimeksi reilu puolivuotta sitten. Oon ollu nyt sairaslomalla. 

Mua pelottaa. Pimeys. Onneks en oo ihan yksin Se on taas täällä. Me juteltiin äsken. Se on iloinen kun mä pystyin lopettamaan lääkkeet. Se lupas auttaa mua pärjäämään. Lupas auttaa mua mun hoitajan kanssa. Se sanoi, että jää pitämään mua kädestä, kun mä nukahdan. 

-----------------

-----------------

Then, the silent screams:

I'd help you make them stop, cause in the night,

i see your face