I'm a mess

Thought I wasn't enough 

and I wasn't so tough.

 Laying on the bathroom floor. 

Couldn't take it anymore.

---------------

Taas tapahtuu paljon lyhyessä ajassa.

Tuntuu, etten pysy perässä.

Tintin loma.

Hän jää lomalle ensi viikolla ja on kuukauden poissa. Ensimmäiset kysymykset on:

Mitä mä teen?

Kuinka mä selviän?

Tintti on ollut mulle se turvallinen ja luotettava henkilö, jolle olen uskaltanut puhua todella vaikeista asioista. Nyt kun tapaamisiimme tulee kuukauden tauko, en tiedä kuinka pärjään. Mun pitäis pitää kaikki hyvät ja pahat olot sisälläni. Ei ole ketään kenen kanssa niitä jakaa. Varsinkaan niitä huonoja. Pelkään että en kestä sitä pahaa oloa, joka kasaantuu sisälleni. Varsinkin nyt, kun on monta ahdistavaa asiaa tulossa. 

Niistä ensimmäinen:

Tuleva läheisen ihmisen pois meno.

Muistatte varmaan, kun joskus talvella kirjoitin tänne tekstin rakkaasta läheisestäni, joka on sairastunut vakavasti. Siitä on jo aikaa, kun sen kirjoitin. Silloin tilanne näytti jo siltä, että hän ei tule selviämään kovin pitkälle. Tämä oli yllätys kaikille, että hän on vieläkin elossa. Mutta nyt aika on loppumassa. On kyse enää päivistä, ehkä jopa tunneista. En tiedä, nyt kun menen nukkumaan, että onko hän täällä enää aamulla. Voi ollakin tai sitten ei. Varaudun siihen, että ei. 

Jos hän kuolee Tintin loman aikana, en tiedä mitä teen. Miten minulle käy. 

Toinen:

Muutto.

Muutan 1.8 toiseen kaupunkiin yksin. Muutosta on erittäin ristiriitaiset ajatukset. Odotan innolla, että pääsen sisustamaan omaa kämppää, ostamaan kaikkea uutta ja ihanaa isoon yksiööni, kokemaan sen vapauden ja nauttimaan elämästä ilman sen suurempia rajoja. Mutta pelkään suunnattomasti arkea. Miten selviän kauppareissuista? Miten selviän yksinäisyyden tunteesta iltaisin mennessä nukkumaan? Miten ''osaan'' ja pystyn valmistamaan itselleni ruokaa, kun syöminen ei nytkään suju? Miten mä pärjään siellä yksin? Mitä jos mulle tulee ahdistunut olo ja itsetuhoiset ajatukset täyttävät pään? Monta kysymystä vailla vastauksia. Luulisin, että kysyn keltä vaan, vastaus on; kokeile. Ja totta se on. En voi tietää, jos en kokeile.

Kolmas:

Syntymäpäiväni.

Ainainen ahdistus syntymäpäivästä. Joka vuosi mietin, että minun ei pitänyt nähdä enää näitä juhlia. Minun ei enää pitänyt täyttää näin ja näin montaa vuotta. 

Minun piti olla kuollut.

Vuonna 2013 tein päätöksen. Tulen kuolemaan ennen kuin täytän 18. Olin suunnitellut aivan kaiken. Todella tarkasti. Mikään ei voisi mennä pieleen. Niin no, täällä sitä edelleen ollaan. En tiedä pystynkö vielä sanomaan, että olen kiitollinen siitä, että olen vielä täällä. 

Neljäs:

J.

Kuulin yhdeltä ystävältäni, että J jäisi pois ravitsemusterapeutin tehtävistä. Tieto on ihan luotettava, sillä ystäväni oli tarkoitus aloittaa hänen luonaan käyminen, mutta J oli sanonut, että jää pois. Ensimmäinen reaktioni oli:

Mitä helvettiä! Ei näin voi käydä.

Luulin vuosi sitten, kun tapasin J:n, että tästä tulisi jotain pysyvää. Että saisin käydä hänen luonaan vielä niin kauan kuin tarve on. Ettei tarvitse enää vaihtaa työntekijää. Minulla kun on huonoja kokemuksia ravitsemusterapeuteista. Mutta nyt jos J lähtee, olen pulassa. Löydänkö ketään yhtä luotettavaa henkilöä, jolle kertoa syömiseen liittyvistä ongelmista. J on ollut aivan ihana. Vaikka olen ollut todella hankala aika ajoin ja väittänyt vastaan monet kerrat, J on pysynyt lujana. Hän ei milloinkaan ole antanut sellaista kuvaa, ettei välittäisi. Olen hänelle kiitollinen niin monesta asiasta. 

Kaikki tämä tulee tapahtumaan muutamien kuukausien sisällä. Ehkä jopa nopeammin. En tiedä olenko valmis. Ja pahinta on, että joudun näistä selviämään ihan yksin. 

------------------

*type something random here*

Perfection

You're losing at this sluggish pace. 

You idiotic waste of space. 

Your guilt and hunger I'll erase. 

You're winning in this brittle race.

-----------

Istun mun sängyllä. Mulla on nälkä, mutten saa syödä.

Tän viikon tiistaina mulla oli tapaaminen Tintin ja J:n kanssa. Ei mennyt mun osalta hyvin. Ei ollenkaan.

Tuntuu, että kerroin heille liikaa. Aivan liikaa. Nyt kaduttaa, ahdistaa ja stressaa kaikki se mitä kerroin. Ei, ei ja ei. En olisi saanut, anteeksi.

J kysyi tapaamisen alussa, mistä haluaisin että puhuisimme. Sanoin, ettei mulla ollut mitään tiettyä aihetta, puhutaan yleisesti jostain (eli ruuasta). J aloitti kysymällä nykytilanteesta. Vastasin, että olin laskenut kalorirajaa 600 kaloriin per päivä ja pohdin oliko se vieläkin liikaa. Tunnen, että pärjään pienemmälläkin määrällä. Todellisuudessahan syön reilusti alle 600 kaloria päivässä, koska jätän itselleni reilun ''vahinko varan''. Eli jos esim. äiti tarjoaa jotain ekstraa (jota en ole ajatellut päivän ruoka suunnitelmaan) pystyn sen syömään tämän vahinko rajan avulla. Päivä kohtaiset ylitetyt kalorit kulutetaan tai vaihtoehtoisesti oksennetaan. Siksi olen hyvin tarkka päivä kohtaisen kalorirajan kanssa, en halua ylittää sitä, sillä en halua joutua oksentamaan. 

Juttelimme siis mm. tästä.

Tintti kysyi seuraanko painoani säännöllisesti ja tähän vastasin, että yritän. Jatkokysymyksenä oli mitä tarkoitan ja tähän vastasin, että yritän käydä vaa'alla kerran viikossa joskus lipsun ja käyn useammin. Tintti kysyi milloin viimeksi kävin ja ehdotti, että kävisin nyt. Kieltäydyin tästä perustellen, että tänään on tiistai ja vasta huomenna saan käydä vaa'alla. (Arvatkaa kuka ''uhonti'' käydä aamulla vaa'alla...) 

Tästä heräsi tunne/ajatus... 

''En voi käydä vaa'alla, olen liian iso (kokoinen) siihen''

''En voi käydä vaa'alla, ennen kuin olen tarpeeksi pieni''

''Olen liian läski näyttääkseni painolukemaa muille''

Joten täytyy keksiä suunnitelma, kuinka välttelen vaakaa seuraavat (ainakin) 2kk. 

Olen varma, että Tintti ehdottaa sitä taas joskus... 

Tapaaminen olisi ollut katastrofi, jollei J olisi ollut paikalla. Hän sai Tintin pidettyä ''aisoissa'', eikä keskustelu karannut liikaa siihen kuinka sairas olin. Uskon, että Tintti olisi jäänyt pidemmäksikin aikaa jauhamaan siitä, kuinka ristiriidassa tunteeni syömisen suhteen ovat. Mutta J pelasti tilanteen lähes joka kerta, kun Tintti jäi jumiin tiettyyn aiheeseen.

Mutta silti. Kerroin heille aivan liikaa. Paljastin myös viime kuun ahmimis ja oksentamis kohtaukset., jotka hävettävät minua vieäläkin. Suuri syyllisyyden ja häpeän aalto vyöryi lävitseni, kun kerroin heille mitä kaikkea olin mättänyt suuhuni ja oksentanut. Täytyy sanoa, että ei kummankaan ilme ollut kovin kiva. Se sai ahdistuksen ja häpeän tunteen kasvamaan entisestään. Mietin kertomis hetkellä mielessäni, että kuinka voin olla niin surkea, että menetän kontrollin sillä tavalla. Minullahan pitäisi olla kaikki narut tiukasti käsissäni. Kuinka olin päästänyt ne löystymään?

Joka tapauksessa sovimme seuraavan ajan elokuulle. Sekin on yhteistapaaminen. Siihen asti joudun kestämään Tinttiä yksin. Tosin on meillä puheen aiheita muitakin, mm. muuttoni, joka on edistynyt siihen vaiheeseen, että saan muuttaa, kunhan löydän asunnon. Yritän pitää keskustelut ja Tintin ajatukset siinä. Yritän ainakin parhaani.

-------------

---------------

You'll win. Just keep going honey.

Jätä mut rauhaan

Jos sä haluut auttaa, 

anna mun nyt jatkaa. 

Älä holhoa mua noin,

 niin ku vauvaa. 

Tai jätä mut rauhaan. 

----------------

Tänään oli J:n ja Tintin kanssa yhteistapaaminen. 

Niin, noh mitä siitä ajattelen. 

Mun osalta tapaaminen meni aika hiljaisissa merkeissä. En vastannut lähes mihinkään. Yritin tällä hiljaisuudella välttää päin naamaa valehtelun. En ollut hiljaa ilkeyttäni. Halusin vain suojella heitä mieleni ilkeiltä valheilta. 

Oli hetkiä kun mun olis tehny mieli kertoa kaikki. Ihan alusta asti, aivan kaikki. Mutta jokin osa minussa pidättäytyi, eikä suostunut paljastamaan mitään. Näin jälkeenpäin jollain sairaalla tavalla olen tyytyväinen, etten kertonut kaikkea. Kyllä mä silti aika lahjakkaasti paljastin pari viikkoa sitten tapahtuneen viiltely episodin. Ei mun pitänyt, anteeksi.

Noh, nyt he tietävät kuinka paljon syöminen mua ahdistaa. Se ahdistaa niin paljon, että olen valmis satuttamaan itseäni puolittaakseni ahdistusta. 

Juttelimme paljon myös siitä, mihin tämä laihdutusmatkani päättyisi. Se päättyy Tintin mukaan osastolle. Ja todennäköisesti pakkoruokinnan kautta psykiatrian osastolle. Tässä kohtaa hieman naurahdin. En siksi, että olisin nauranut kyseiselle vaihtoehdolle, vaan nauroin sille, etten usko tämän minun kohdallani päättyvän niin. Uskon, että kun olen saavuttanut tavoite painoni, jatkan syömistä niin, että paino myös pysyy siinä, mihin sen olen saanut. En aio pudottaa painoani alipainon puolelle. En missään nimessä.

Olen niin kyllästynyt ainaisiin kommentteihin kehostani ja painostani.

Joka kerta kun näen kummitätiäni hän kommentoi painoani. 

Viimeksi kun tulimme siskoni kanssa shoppailemasta ja siskoni esitti uutta paitaansa, joka oli selästä avonainen, kummitätini tokaisi, 

''Onneksi sinä et ostanut samanlaista, selkäpuolelta olisi kyllä läskit vilkkuneet.''

Ja tämäkään ei ollut ensimmäinen kerta, kun saan kuulla koostani häneltä. Näitä kertoja on monia, melkein voisi sanoa, että aina kun näemme. Viimeksi hän lopetti kun painoin 57 kiloa. Ilmeisesti olin silloin hyvä. Nyt aion olla vielä parempi. Ainahan on parantamisen varaa?

Nyt se olisi sitä paitsi helpompaan, kun itsekuri on kasvanut huomattavasti ja nälkäkään ei enää vaivaa. 

Seuraava J:n aika meni kesäkuun alkuun, juuri ennen Katy Perryn keikkaa. Toisaalta harmi, sillä hän on mukava ja hänen kanssaan on kiva jutella. Nyt jään yli kuukaudeksi Tintin kanssa kahdestaan. Toivon, että emme juttelisi syömisestä joka kerta, sillä se ahdistaa. Enkä aina jaksaisi kuunnella teorioita pakkoruokinnasta ja osastosta. 

Mun täytyy saada ne uskomaan, että mulla on kaikki hyvin. Mutta onnistuuko se enää? Saanko enää muutettua heidän mielipiteitään? 

He ovat päättäneet, että olen sairas. 

Mä en voi enää kauaa salailla Anan ja mun tekemisiä, pian kaikki huomaa meidät. Mun täytyy tehdä jotain. En saa jäädä kiinni. En voi jäädä kiinni, en ole vielä tarpeeksi pieni.

---------------

-----------------

she tries her hardest to look good.

but she still feels ugly.

Valehtelija

Aika ei kulu ja pian se juokseekin mun ohitse 

ja särkyny sydän on ainoo elämisen todiste. 

Oon ollu rikki mut en ikinä näin pahasti. 

Ihan ku oisin tyhjä kuori ja sielu olis alasti.

-----------

Tiedän, tähän aikaan pitäisi jo nukkua. 

Mun vaan oli pakko purkaa tätä oloa jonnekin. 

Mulla oli Tintin kanssa tapaaminen keskiviikkona. 

Juteltiin itsetunnosta, kiusaamisesta ja syömisestä. Niin, ''suosikki'' aiheestani, ruuasta.

Musta tuntu tosi pahalle valehdella Tintille. Hän on yksi niistä ihmisistä jolle en halua valehdella, ikinä. Niin vaan Ana päätti puolestani. Veti pidemmän narun, voitti.

Tintti kysyi olenko syönyt vielä mitään. Todellisuudessa en ollut syönyt mitään 18 tuntiin. Vastasin kuitenkin, että söin ennen kuin lähdin. Onneksi hän ei kysynyt mitä söin, sillä en olisi ollut varma mitä vastata. 

Puhuttiin syömiseen liittyvistä tunteista. Kerroin hänelle siitä, kuinka nautin nälän tunteesta. Sanoin, että koen onnistuneeni jossakin kun on nälkä. Sanoin, etten tiedä mitään parempaa, kuin nälkäisenä nukkumaan. Tähän Tintti kommentoi, että se johtuisi siitä, että yritän hakea hallinnan tunnetta elämästäni. Ja kun en tällä hetkellä tunne hallitsevani omaa elämääni, yritän sitä nälän tunteen kautta. Totta toisaalta.

Eniten mua tässä ahdistaa valehtelu. Miten olen voinut valehdella niinkin hyvälle ja tärkeälle ihmiselle kuin Tintti on? Yritän aina sanoa itselleni, että hän ei halua mitään pahaa. Mutta Ana määrää toisin. Hän uskottelee minulle, että Tintti valehtelee. Ana sanoo, että Tintti ei halua että laihdun. Eikö Tintti usko, että pystyn siihen? Luuleeko hän, että epäonnistun? En tiedä mitä ajatella. Minun on kuitenkin käytävä Tintin luona, vaikka se tulee olemaan vaikeaa. Ehkä joskus voin selittää hänelle, miksi valehtelin? 

Toinen asia, joka painaa mieltäni on J. Hän ja Tintti pitää yhteis tapaamisen minulle, jossa puhumme vain syömisestä, ruuasta, pakkoliikunnasta ja kaikesta siihen liittyvästä. Mua ahdistaa jo nyt. J ja Tintti yhdessä. Mitähän siitäkin seuraa... Kaksi tärkeää ihmistä, joille en halua valehdella. Mutta nyt musta tuntuu, että mun on vaan pakko. En aio päästää Anasta irti. En ole luovuttaja. Olen luvannut Analle mennä loppuun asti. En saa jänistää nyt. Pyydän heiltä anteeksi, kun hetki on sopiva. Lupaan sen.

------------

--------------

Sä oot voittaja niin kauan kun sä hengität.

too fat to be alive

Everybody said she was a winner.

 No one knew the secret kept within her. 

Starving for perfection. 

Hating her reflection.

-----------

Mun pitää varmaan lopettaa nää ''herkkupäivät''. Aina on niiden jälkeen vaan kauhea ahdistus ja paha olo. Vaikken hirveesti mitään herkkuja syökään. Tänään olen ottanut yhden Maraboun Oreo munan ja muutaman hedelmäkarkin. Kaloreita niistä kertynyt about 200 kcal, joista kaikki kulutettu. 

Mut silti, hirvee ahdistus päällä, koska sorruin ne syömään.

Mä toivon, ettei J huomaa ensi viikolla painoni tippuneen. Lupasin hänelle, että yritän syödä normaalisti jne. Lupasin lopettaa kalorien laskemisen ja ruuan punnitsemisen.

Noh, mitään näistä en ole pystynyt toteuttamaan. 

En vaan pysty syömään jos en tiedä tarkalleen, montako kaloria kyseisessä tuotteessa on. Ja kaiken lisäksi minun täytyy punnita jokainen suupala. Muuten en voi syödä. Jos kuitenkin satun syömään päivän aikana enemmän, kuin on sallittavaa, ahdistus on valtava. Yritän viimeiseen asti olla oksentamatta ruokia, mutta siihenkään en ole aina pystynyt.

Päivittäinen kalorirajani on tällähetkellä 700kcal/päivä. Ihan hyvin olen pystynyt sen alle jättämään. Viime viikon keskiarvo oli 589kcal.

Mutta silti, ajatukset eivät jätä rauhaan. Eikä peilikuva. Kaikki huutavat päässäni yhtäaikaa. Ana ei ole hetkeäkään hiljaa. Turha minun on toisaalta väittää vastaankaan. Olen aina hävinnyt. 

Helppoa tästä tekee se, ettei mulla ole milloinkaan nälkä. Pystyn helposti olemaan aamupäivän syömättä. Tänäänkin söin ''lounaan'' kello 15:00. Tämä on yksi asia, johon olen tyytyväinen. Ja niin on Anakin. 

Mutta nyt isoin huolenaiheeni on J. Miten kerron tämän hänelle? Vai kerronko ollenkaan? Olen jo monta kertaa sanonut, että mun pitäis kertoa J:lle totuuden mukaisesti kaikki, sillä hän haluaa vain auttaa. Mutta mitä jos mä en halua apua. Toisin sanoen, mä en tarvi apua. Olen vieläkin liian lihava. Niin omasta, kuin Anankin mielestä. Meillä on vielä matkaa tavoitepainoon. Ja se me saavutetaan, maksoi mitä maksoi.

-------------

------------

Ofcourse you don't understand. You are beautiful.

Break

Little girl terrified. 

She'd leave her room if only bruises would heal. 

A home is no place to hide. 

Her heart is breaking from the pain that she feels

-----------

Mulla piti olla tänään Tintin tapaaminen. Heräsin suunnilleen 10 aikoihin ja onneksi tarkistin kännykän ensimmäisenä. Olin saanut viestin, että tapaamisemme oli peruttu. Tintti oli luultavasti tullut kipeäksi. Mä laitoin kännykän pois ja menin takaisin peiton alle. Kyyneleet alkoivat valua silmistäni. En ollut vihainen Tintille. Eihän hän voi sille mitään, että on tullut kipeäksi, eikä pääse töihin. Meillä ei ole ollut kahden keskistä tapaamista kahteen viikkoon. Aina tapaamiseen on tullut joku kolmas. Tai viime kerralla, meitä oli viisi. En tiedä olenko maininnut, mutta en pysty puhumaan (varsinkaan vaikeista-asioista), jos ympärillä on enemmän, kuin yksi henkilö. Esimerkiksi, en pysty puhumaan missään hoitooni liittyvissä tapaamisissa, jos äitini on paikalla. Tai ihan kuka vaan lähipiiristäni. Joten, minä todella kaipasin kahden keskistä keskustelua Tintin kanssa. Siispä aamuinen viesti oli ''isku vasten kasvoja''. Olin kerännyt sisälleni niin monet pahat päivät ja itketyt yöt, että olisin halunnut ne jakaa jollekin. Tuntuu, etten jaksa pitää niitä sisälläni. Nyt minun kuitenkin täytyi (jälleen kerran), pyyhkiä kyyneleet, nousta ja elää päivä kerrallaan. 

Vielä ei ole suurta paniikkia, mutta pian on. Asia liittyy J:hin. Olen nyt hyväksynyt hänen kutsunsa tähän ig:n tapaiseen ruokapäiväkirjaan. Ja hän todennäköisesti näkee, että hyväksyin hänen kutsunsa. Vielä ei ole kuulunut mitään ja odotankin jännittyneenä, koska saan viestin, että pitäisi alkaa laittaa kuvia päiväkirjaan. Oikeasti en halua. En halua laittaa yhtään kuvaa, sillä haluan, että kukaan ei saa tietää totuutta. Lipsautin puoli vahingossa Tepolin-ihmisille jo sen, että en voi käydä ruokakaupassa ja ottaa mitä haluan. Minun pitää kääntää joka paketti ja purkki ja tarkistaa ravintotiedot _joka_helvetin_pakkauksesta_. En voi mennä leipähyllylle ja ottaa sitä leipää, mitä haluan. Minun pitää ottaa se leipä, jossa on kaikista vähinten kaloreita. Vielä parempi on, jos paketin kalorimäärä on ''sallituissa'' rajoissa, joka on 170kcal/100g. Ja joka kauppareissulla päässäni on pahemmat kaavat, kuin lukion matikan tunnilla. 

Palataan takaisin J:hin. En vain osaa päättää mitä teen. Menenkö ja laitan päiväkirjaan totuuden mukaiset kuvat mitä syön päivän aikana? VAI Laitanko kuvat aterioista mitä minun ''kuulusi/pitäisi'' syödä ja heitän sitten kaiken ylimääräisen pois, enkä mainitse asiasta? Kallistun enemmän 2. vaihtoehdon puolelle, mutta minä en halua valehdella J:lle. Hän on jotenkin niin reilu, aito ja ystävällinen. Hänestä välittyy lämpö ja hän on oikeasti välittää. Muistan edellisen ravitsemusterapeuttini, jonka luona käynti oli yhtä tyhjän kanssa. Tämä edellinen oli tyyppiä ''olen vain töissä täällä''. Hän ei osannut asettua asemaani, kysyi vain ''pakolliset'', jauhoi aina samaa ''ruoka ei lihota'' jne. jne. Hänen kanssaan keskustelu oli tökkivää. 

Mutta olisiko tämän kertainen valehtelu anteeksi annettavaa? Jos valehtelen ''suojellakseni'' Anaa? Hän ei halua, että jään kiinni. Sillä kiinni jääminen tarkoittaisi painokontrollia, ehkä jopa osastoa, joka taas tarkoittaisi pakko ruokintaa. Sitä en halua. Me emme halua. Liian monta kertaa olen Analle luvannut, että tällä kertaa meitä ei voi erottaa. Tällä kertaa onnistun. Olen jo muutaman kerran lähtenyt mukaan, jonkun lääkärin puheisiin ''Ana on vaarallinen'' tai ''Hänelle ei riitä mikään''. Olisiko se niin paha, jos valehtelisin tämän kerran? Onneksi minulla on vielä toistaiseksi aikaa. 

---------------

How Ana stay beautiful all day?

You're burning out, you're burning out. 

It's never the same again. 

She show you all, she show you all. 

The secrets to keeping thin.

----------------

Halu laihtua käy päivä päivältä voimakkaammaksi. Mä yritän pitää kaiken kasassa. Yritän pudottaa painoa ''hallitusti''. Niin, ettei kukaan huomaa. 

Ongelmana tulee olemaan J. Kun viime kerralla olin hänen luonaan, sovimme, että alkaisin pitämään ruokapäiväkirjaa. Ja se ei ole mikään tavallinen ''mustaa valkoisella'' tyyppinen vaan se toteutetaan sovelluksessa. Eli otan kuvan aina kun syön jotain ja postaan sen omalle sivulleni sovelluksessa. Halutessaan kuvaa voi kommentoida. 

Olen tässä nyt miettinyt noin viikon verran, että minkälaisia kuvia sovellukseen aion postata. Menenkö totuudenmukaisesti (mikä olisi suositeltavaa) vai piilottelenko totuutta? Esim. otan kuvan ateriasta, jonka jälkeen syön siitä vain osan tai heitän kokonaan pois. Vai laitanko sinne vain ateriat, jotka oikeasti syön? Haluaisin puhua totta. En haluaisi missään nimessä valehdella J:lle. Mutta voinko kertoa totuuden? Sillä jos kerron, tieto leviää ennemmin tai myöhemmin muillekin hoitotahoille, jonka jälkeen joudun melko varmasti taas paino-seurantaan ja mitähän muuta...

Mä haluan saada takaisin sen kauniin, siron ja hoikan kehon, joka multa vietiin. 

--------------

--------------

Your thoughts kill you, don't they?

Kaikkeen tottuu

Vaikka kaikki kaunis murtuu, 

oot aina siellä,

 minne meen. 

Kaikkeen tottuu ja sydän turtuu, 

mut mä tahdon vapauteen.

--------------

Tulin just kotiin yökerhosta. Käytiin kaverin kanssa leffassa katsomassa Happy Death Day. Leffa oli mielestäni hyvä. Ei kuitenkaan niin hyvä, että ostaisin sen itselleni. Sen enempää juonta/loppuratkaisua kertomatta, voin sanoa, että elokuva osasi todella yllättää. Mukana oli ripaus huumoria, mutta myös kohtia, joita ei vaan voinut ennalta arvata. Ajatukseni sekoittuivat pariin kertaan aika pahasti. Alkuperäinen tarkoituksemme oli mennä katsomaan Saw-elokuvasarjan 8. osa, eli Jigsaw. Kuitenkin (yllätys, yllätys) rakas elokuvateatterimme Finnkino, oli syystä tai toisesta siirtänyt Jigsaw-elokuvan ensi-iltaa tästä päivästä (27.10) joulukuun 1. päivään. Hurraa! :/

Huomenna pitäis mennä ostamaan siskolleni talvittakkia. Sunnuntaina ei luultavasti ole mitään ihmeellistä. Sitten taas koittaa se ihana kaikkien rakastama maanantai. Silloin Tepoli tulee taas kotiini ja olen lähes 100% varma, että he eivät tule pitämään tämän iltaisesta baari-reissustani. Kun vielä (ainakin toistaiseksi) käytän Leponexia, niin sen kanssa ei saisi käyttää alkoholia. Noh, join tänään 4 erilaista juomaa. Hups. 

----------

Tästä on nyt muutama päivä, kun olin J:n luona. Mun piti kirjoittaa tänne tapaamisestamme, mutta unohdin. Meillä meni ihan hyvin. Juttelimme aluksi niitä näitä, kunnes pääsimme aiheeseen: syöminen. Meni lukkoon. Mielessäni ajatukset törmäilivät toisiinsa. Kaikki meni sekaisin. Mitä sanoisin, uskallanko sanoa mitään? Sitten hetken hiljaisuuden ja muutaman sanan jälkeen, J kysyi haluaisinko täyttää yhden kyselylomakkeen. Vastasin myöntävästi ja J antoi minulle paperin ja kynän. Paperilla oli muistaakseni n. 15 kohtaa. Joka kohtaan oli vaihtoehdot: samaa mieltä, lähes samaa mieltä, lähes eri mieltä ja eri mieltä. Täytin lomaketta n. 10 minuutin ajan, jonka jälkeen annoin paperin takaisin J:lle. Hän katseli paperia hetken, jonka jälkeen aloimme käymään kohtia läpi. Minua pelotti. Pelkäsin paljastaneeni liikaa. Tietty, mitä enemmän he tietävät, sitä paremmin he pystyvät minua auttamaan. No, tämän heidän tapansa ''auttaa'' on lähinnä lääkityksen ja käyntien lisäys. Ihan kuin ei riittäisi, että kotiini tullaan 2x viikossa ja minä käyn heidän luonaan 1x viikossa. Ja ei, en halua lisää lääkkeitä. Tälläkin hetkellä minun pitäisi syödä pienen Leponex annokseni lisäksi Abilify:itä ja Ketipinoria. Tällä hetkellä yritän päästä lääkkeistä eroon, kokonaan. 

Lisäksi, en halua huolestuttaa heitä. Haluan, että he voivat luottavaisin mielin päästää minut lähtemään luoltaan. Mietinkö liikaa heitä? Olisiko helpompi vain tunnustaa heille, että asiat eivät ole ihan niin hyvin? Olisiko helpompi olla, jos he tietäisivät kaiken? Jokaisellahan pitäisi olla ihminen, jolle pystyisi kertomaan kaiken. Ihan kaiken. Joku sellainen johon luottaisi 100%:sesti. Tiedän, se luotto ei synny sormia napsauttamalla, mutta sen voi tuhota hetkessä. 

Mä oon ihan hukassa. En uskalla kertoa kenellekään, että olen tippumassa takaisin pohjalle. En nuku öisin, jätän lääkkeitä välistä, syöminen on vähentynyt, lasken kaloreita, satutan itseäni. Mitä mulle sanottaisiin, jos joku päivä menisin esimerkiksi Tintin luo, enkä ole peittänyt mustelmia käsistäni. Mitä minulle sitten kävisi? Tuskin hän taputtaisi olkapäälleni ja sanoisi, etten saa tehdä sitä toiste. Veikkaan, että vastaanotto olisi täysin erilainen. 

-------------

As lost as Alice,

As mad as the Hatter.

Happy?

Se on muisto sun äänestä kertomassa, mä en kelpaa. 

No hei, sinä itse teit musta tällaisen. 

---------------

Tänään on ollut ihan ok päivä. Kävin äidin ja siskon kanssa I love me-messuilla, jonka jälkeen menimme Linnanmäen kesäkauden päättäjäisiin, eli Valokarnevaaliin. Mun oli tarkoitus mennä messuille jo eilen, kun siellä olis ollu Jeffree Starin M&G. En kuitenkaan saanut ketään kaveria mukaan ja yksin en halunnut mennä, sillä pelkäsin saavani paniikkikohtauksen. Päätin siis elää siinä toivossa, että Jeffree tulisi Suomeen toistekin. Messuilta löysin kaikenlaista kivaa. Ostin itselleni talveksi uudet kengät, vähän Biozellin color maskeja, Jeffreen meikkejä ja hiuksiin laitettavaa glitterijauhetta. Messuilla olisin voinut olla kauemminkin, mutta pääsimme sinne vasta 15:00 jälkeen. 

Messujen päätyttyä suuntasimme Linnanmäelle. Ostimme muutamia laitelippuja, joilla kävimme lempi laitteissamme. Katsottiin näyttävä ilotulitus ja istuskeltiin penkeillä nauttien tunnelmasta. Mutta, mitä pidemmälle ilta meni, sitä enemmän porukkaa. Kaikki meni kuitenkin ihan hyvin. Paniikki meinasi iskeä muutaman kerran, mutta sain pidettyä itseni ''kasassa''.

---

Huomenna tapaan J:n. Yritän miettiä päässä kysymyksiä valmiiksi, mitä hän ehkä voisi minulta kysyä. Mietin myös, mitä vastaisin. Viime kerralla kerroin, että minulla on edelleen hyvin paljon ''syömishäiriö-ajatuksia''. Lupasin, etten tottele niitä, etten kääntäisi itseäni enää sille puolelle. Mutta minä haluan laihtua, haluan pudottaa painoa. Minun täytyy. Miten voin kertoa J:lle, että lasken kaloreita jokaisesta suupalasta? Tai sitä, että käyn vaa'alla päivittäin? J sanoi viime kerralla, että olen sopiva juuri nyt. Mä en enää tiedä mitä teen, en jaksaisi taistella joka päivä ruuan kanssa. Yleensä, jos saan syötyä, joudun oksentamaan vähän ajan päästä. Siksi aina, kun kukaan ei ole kotona vahtimassa minua, heitän ruoka-annokseni pois. 

Kaupassa käynti on yhtä tuskaa. Kun kävelen hyllyjen välissä kuulen, kuinka ruokapakkaukset huutavat kilpaa sisältämäänsä kalorimäärää. Haluaisin huuta ja juosta pois. Käskemään niitä lopettamaan. Olen joutunut jättämään joitain suosikki ruokiani pois ''kalorirajan'' ylittämisen takia. Esim. jos tuotteessa on yli 130kcal/100g tuote jää hyllyyn. Tällä hetkellä helposti syötäviä on esim. ProPud:it. Niissä on 72kcal/100g, yhdessä purkissa on 200g eli 144kcal. 

Nyt pitäis ehkä yrittää edes nukkua, pitää herätä 8-9 aikoihin.

---------------

Kun on alhaalla käynyt, niin huipulla tuulen tuntee

You have to eat

Everybody said she was a winner. 

No one knew the secret kept within her.

--------------

Mulla oli eilen ravitsemusterapeutin tapaaminen. Olin tavannut hänet aikaisemminkin suljetulla osastolla. Ensimmäinen tapaaminen meni ihan hyvin. Olen aina ollut epäileväinen kyseisiä ravitsemusterapeutteja kohtaan, siitä lähtien, kun ensimmäinen kohteli minua vähätellen. Hän jopa sanoi kerran, että sinulla ei ole syömishäiriötä, kunhan vain haet huomiota. Kävin hänen luonaan 2x kuukaudessa vuoden ajan. Sitten en enää jaksanut. Haukuin hänet lyttyyn ja syytin valehtelijaksi. Nyt hän on jäänyt työtehtävistään pois. Joka oli onni minulle. Ja varmaankin myös monille muille.

Puhutaan nyt tästä uudesta. Hänen nimensä on J. Hän on nainen, jolla on lämmin katse ja ihana hymy. Hänen kanssaan voi jopa jutella. Hän tosiaan kävi luonani suljetulla osastolla. Olen taistellut pitkään ravitsemusterapeutteja vastaan. Nyt kuitenkin suostuin tapaamaan hänet. Ja voin sanoa, että se oli elämäni yksi parhaista valinnoista. 

Tapasimme uudestaan eilen. Vietin hänen luonaan yli tunnin. Aluksi keskustelimme nykytilanteesta. En katsonut hänen silmiinsä, puhuin vain taululle, joka oli seinällä. Asia kuitenkin muuttui 20 minuutissa. Katsoin häntä ja hän näki silmissäni juuri putoamaisillaan olevat kyyneleet. Sitten hän kysyi, oletko ollut rehellinen tämän tapaamisen aikana? Seuraavaksi odotin jatkoksi, että en voi sinua auttaa, jos valehtelet. Näin sen ex-terapeutti olisi sanonut. Vastasin sitten pitkän hiljaisuuden jälkeen, että en. Jolloin hän katsoi syvälle silmiini ja sanoi, ymmärrän, ei sinun tarvitse kertoa kaikkea, jollet halua. Mutta kuitenkin minä haluan sinua auttaa. Enkä pysty siihen, jos en tiedä, mitä sinun mielessäsi liikkuu. Hän pyysi minua kertomaan viime päivistä, Ja minähän kerroin.

Näin hänen katseessaan lämpöä, avoimmuutta, välittämistä ja halua auttaa ja ymmärtää. 

Hän on se, johon turvaudun jatkossa. Ei psykologini, ei lääkärini. Vaan hän. Sovimme seuraavan tapaamisen kuukauden päähän. Hän sanoi lopuksi, kun olin avaamassa ovea, että näkee minussa päättäväisyyttä ja halua elää. Sittenhän lisäsi, että toivoo minun jättävävn Anan. Ja lupasi tukea minua. Hän sanoi, että ei halua nähdä minua laihempana. Olen kuulemma hyvä nyt. Avasin oven ja lähdin ulos. Näin tapasin uuden ihmisen, josta tuli yksi tärkeimmistä.

Kun lähdin huoneesta, laitoin käteni ovea vasten ja kuiskasin:

Ethän jätä minua yksin.

------------

------------

But she doesn't look anorexic