Pilkka hintaan

Tulkaa hakemaan, nyt pilkka hintaan,

sydämeni alelaarista.

-------

Mä oon ollut nyt Niuvassa vähän yli  6kk. Ja musta tuntuu, että mun hoidossa ei oo tapahtunut mitään muutosta mihinkään suuntaan. Ihan kuin oisin lähtöruudussa jumissa. Päivät etenee, viikot vierii, kuukaudet kuluu ja mä istun vaan sängyn laidalla pidättäen itkua. Hoitaja vieressä pitää mua kädestä, etten lyö itseäni. 

Taas tää meni tähän. Taas äänet huutaa mulle ja käskee satuttaa itseäni. On vaikeaa taistella niitä vastaan. Haluaisin puhua niistä hoitajille enemmän, mutta ne ovat kieltäneet mua puhumasta. Mä haluaisin puhua niistä hoitajille, mutta en pysty. Mä en tiedä mitä mun pitäis tehdä, että vointi lähtisi paranemaan? Mulla on ollut käytössä Kuntoutuspassi, mutta sekin on jäänyt, kun niitä palkintoja on jäänyt toteuttamatta. 

Tällä hetkellä, mun pitäis päästä käymään lähikaupassa ja Matkuksessa hoitajan kanssa, mutta en ole vieläkään päässyt. Osittain syy on se, kun mulla on epilepsian takia EEG-tutkimuksen edelleen kesken. Ne olis ollut muuten valmiit jo, mutta se laite, mikä mittas mun aivosähkökäyrää, oli rikki. Eli nyt jouduttiin aloittaa koko tutkimus uudestaan. Ärsyttävää.

10 päivän päästä mulla on synttärit ja täytän 26 vuotta. Äiti ja mun ystävä K tulee käymään täällä Niuvassa. Meidän olisi tarkoitus syödä Pancho Villan burgerit ja pelata Skpo.boa. Mun mielestä on vähän harmillista, että vierailu aika on vaan 1 tunti, mutta onneksi se ei enää ole valvottu, eli saan olla omaisten kanssa ilman hoitajaa. Mulla on myös ikävä muksuja ja harmittaa, että ne eivät pääse mukaan tällä kertaa. Mutta äiti lupasi tuoda toisen heistä Heinäkuun aikana täällä käymään. Ihana juttu!

Tää päivä kun on juhannus, niin meidän osastolla on suunnitelmassa grillausta ja ulkoilupihalla musiikin kuuntelua ja yhdessä oloa. Ihan kivaa vaihtelua tähän sängyllä istumiseen. 

------------

Tulkaa hakemaan, edes hetkeksi vaan,

tänään saatte minut omistaa.

 

 

Siipien suojassa

Niin iloinen päältä

sen kuori on.

Mut sisältä musta

ja kelvoton.

-----------------------

Ulospäin näyttää, että kaikki olis taas hyvin. Mutta meneekö mulla silti hyvin?

Mä en uskalla sanoa, että menee aina vaan huonosti. Mulla on mennyt huonosti jo yli kuukausi. Koko heinäkuu on ollut ihan hirveä, osittain siksi, kun eka päivä mulla oli synttärit. Oon ehkä aiemminkin kirjoittanut tänne, että synttärit ei ole mulle mikään iloinen asia. Ei ole ollut moneen vuoteen. 

Viimeksi kun kirjoitin tänne, että en tiedä pärjäänkö, niin en pärjännyt. Päädyin viiltämään, sillä ahdistus kasvoi niin suureksi, eikä mulla ollut enää muita keinoja. Harmittaa ihan hirveästi, sillä olin juuri ollut yli 2 vuotta viiltämättä ja nyt menin (tyhmä) sen rikkomaan.  Jouduin siitä sitten muutamaksi päiväksi osastolle ja siellä olo vaan paheni. Mä en oikeen pystynyt syömään tai puhumaan hoitajille. Mua ahdisti tosi paljon olla siellä ja halusin vaan kotiin. Tapasin joka päivä lääkäriä ja sain hänen puheistaan sellaisen käsityksen, että haen vain huomiota. Sekin lisäsi ahdistusta ja tunnetta siitä, että olen väärässä paikassa. Kiitos osaston lääkärille, olo ei helpottunut yhtään. 

Nyt olen ollut vanhempieni luona, sillä en uskalla olla yksin kotona. Pelkään omaa kotia. Musta tuntuu siltä, että siellä on joku ylimääräinen ihminen. Joku, jonka ei kuuluisi olla siellä. Pelkään, että yöllä kun nukun, se tulee pelästyttämään minut. Eikä tähän auta se tunne, että mulla on siellä kissa turvana. Pelkään silti.

Mua alkaa jo pikkuisen ärsyttää tää tilanne. Ahdistaa, ei ahdista, ahdistaa paljon, ahdistaa vähemmän. Koskaan se ei ole täysin pois. Joko ahdistaa vähän ja iltaa kohti se kasvaa kasvamistaan ja yltyy sietämänttömäksi tai sitten ahdistaa vähän aamusta iltaan. Pelkään sitä, että ahdistus kasvaa liian suureksi, enkä voi enää sanoa ei itsetuhoisille ajatuksille vaan ne muuttuvat teoiksi. Pyrin tietysti viimeiseen asti pitämään ajatukset ajatuksina ja työntämään niitä pois ''ei tänään, ehkä huomenna'' - taktiikalla. Tähän asti se on toiminut.

Kohta kesäloma on ohi ja pitäisi palata lukioo.... En tiedä, mitä siitä ajattelen. Riittääkö voimavarat opiskeluun? Pitäisikö jatkaa sairauslomaa? En tiedä mitä tekisin. Ehkä saan ensi viikolla vastauksia, kun tapaan opon.

--------------------------

-------------------------------

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

 2am, where do i begin

crying off my face again

the silence sound of loneliness

wants to follow me to bed

———————-

Mistä mä aloittaisin...

1. mun uusi omahoitaja on lomalla

2. ahdistus on käynyt sietämättömäksi

3. 2 yliannostusta muutaman viikon sisään

5. itsemurha-ajatukset ja suunnitelmat voimakkaina mielessä

6. haluaisin viiltää, mutten halua rikkoa yli 2 vuoden kuivilla oloa

7. en saa unta ja ruokailut menee päin helvettiä

8. en edes oikeasti tiedä, haluanko enää elää

Mä oon nyt 3? viikon ajan käynyt juttelemassa polilla yhden toisen hoitajan kanssa omani ollessa lomalla. Ja huomenna olisi sinne mentävä, vaikka olin siellä tänäänkin. Tämä siksi, kun sanoin puoli vahingossa, että mulla on jemmassa joitain lääkkeitä hätävarana ja turvana itselle pahan olon sattuessa. Ja nyt se hoitaja haluaa, että käyn ne huomenna viemässä hänelle. Itse en tästä ajatuksesta ollut kovin innoissani, koska mikä on sitten mun turva? Jos multa viedään lääkkeet, niin mihin mä turvaudun, kun mulle tulee se kaikista pahin ahdistus? Mikä on mun pakokeino tästä kamalasta maailmasta, jos en voi ottaa yliannostusta? Olo on turvaton. 

Mun tekis mieli viiltää just nyt. Tää ajatus ei ole koskaan ollut näin voimakas. Mutta mä mietin, että osaanko edes viiltää niin kuin äänet haluaisivat. Niille kun ei riitä mikään. Joten pelkään, että jätän homman kesken ja sitten ahdistaa vielä enemmän, kun en osannutkaan noudattaa täysin niiden ohjetta. Onhan tässä ollut jo yli 2 vuoden tauko.... Mun ei pitäisi rikkoa sitä. Ja mä lupasin polihoitajalle, että pärjään huomiseen ja en satuta itseäni. Mutta, kun se vaan on niin vaikeaa olla tottelematta, kun ne huutaa kilpaa.

Mä toisaalta pelkään kuolemaa. Mä pelkään miten mun läheiset suhtautuisi mun kuolemaan. Jääkö mua kaipaamaan kukaan? Minkälaiset mun hautajaiset olisivat? Mitä mulle tapahtuu sitten kun kuolen? Niin monta kysymystä, mutta kuka niihin osaisi vastata? Musta on tuntunut jo pitkään, että en enää jaksa elää. Missään ei ole mitään järkeä, enkä mä jaksa tehdä mitään. Hyvä, kun pääsen edes aamulla sängystä ylös. Mutta toisaalta en tahdo kuollakaan. Haluan silti nähdä mitä seuraava aamu tuo tullessaan. 

Ehkä mä pärjään huomiseen? 

Ehkä.

——————————

Chaos inside me

 help me trust

that there's

a beautiful purpose

in this broken

heart.

---------------------------

Mulla on ikävä Tinttiä. Ja ikävä kasvaa päivä päivältä. Olen yrittänyt olla vahva ja päästä yli meidän hoitosuhteen loppumisesta. Mutta se on vaan niin vaikeaa.

Mua ahdistaa niin paljon. Tunnen kuinka mua painetaan kasaan. Joku istuu mun rintakehän päällä iltaisin kun menen nukkumaan ja pitäisi rentoutua. Nukkumisesta ei tule mitään ja joudun tukeutumaan tarvittaviin lääkkeisiin, joka on ihan perseestä suoraan sanottuna. 

Ja viime viikon perjantaina mä sain tarpeekseni. Mua ahdisti niin paljon, että en enää voinut muuta. Otin yliannostuksen lääkkeitä, tarkoituksenani nukkua muutaman päivän. Eihän se sitten toiminutkaan vaan heräsin seuraavana päivänä 15:00 niin huonoon oloon, että teki mieli oksentaa. Koko loppu päivä meni kuin sumussa. Pää painoin kymmeniä kiloja ja meinasin nukahtaa seisaalleen. Joko otin lääkkeitä liian vähän tai jotain. En kuitenkaan päässyt tavoitteeseeni. Ja se harmittaa. 

Viime aikoina mä oon saanut ihan outoja ''kohtauksia'', jos niitä nyt sellaiseksi voi kutsua. Yhtäkkiä huomaan olevani ihan eri paikassa, kuin missä olin hetki sitten, eikä mulla ole mitään hajua, miten päädyin siihen uuteen paikkaan. Ja kelloa katsoessa huomaan, että aikaa on kulunut 5-10 minuuttia. Ihan kuin olisin nukahtanut ja herännyt hetken päästä ja ikään kuin olisin teleportannut itseni siihen uuteen paikkaan. En muista mitä olen sillä välillä tehnyt. Olenko puhunut jotain? Olenko tehnyt jotain? Kun havahdun, niin olo on outo. Jotenkin väsynyt ja voimaton. Päässä humisee ja pyörryttää. Näitä tulee noin 2-3 kertaa viikossa. 

Uusi omahoitajani on jäänyt kesälomalle ja sain tilalle sijaisen. Onneksi hän on jo ennestään tuttu, joten uskon että hänelle on helppo jutella. Toivottavasti voisin pian purkaa näitä ajatuksia jollekin. En tiedä kauanko pärjään näiden kanssa. En usko että kovin pitkään..

--------------------

---------------------

Kaikki muutkin kantaa taakkojaan,

nyt mun pitää vaan,

kuoreni kovettaa.

-------------------------

Jos nukun sata vuotta

 pysytkö mun luona

siihen asti

kunnes herään?

——————————-

Mulla ei mene kovin hyvin.

Itseasiassa ei ollenkaan hyvin.

Ahdistaa koko ajan, vaikka olenkin sairaslomalla lukiosta. Jotenkin tuntuu siltä, että paha olo ei helpottanut yhtään, vaikka koulu taakka lähti pois harteilta. 

Joten tässä sitä ollaan. Vuodatetaan kyyneliä ja kirjoitellaan jotakin sekavaa tänne. Tää blogi on ollut mulle henkireikä ja turvapaikka jo monen vuoden ajan. Vaikka en olekaan julkaissut itsestäni kuvaa, enkä ole nähnyt teistä ketään koskaan, tuntuu että täällä olen turvassa. Tiedän, että joku lukee ajatukseni ja ehkä voi samaistua näihin kirjoituksiin. Luin yksi ilta vanhoja tekstejäni ja vertailin silloista tilannetta tähän nykyiseen. Ei minulla niin huonosti mene, kuin silloin kun aloitin tämän blogin. Mutta menee kuitenkin huonommin kuin talvella. 

Ehkä yksi iso syy tähän huonoon oloon on Tintti. Mulla on niin kova ikävä häntä. En vieläkään ole päässyt yli meidän hoitosuhteen päättymisestä. En ole pystynyt poistamaan hänen numeroaan puhelimestani. Tai käymään hänen luonaan moikkaamassa. On vaan niin kova ikävä. Usein iltaisin kun menen nukkumaan ajattelen, että kunpa ei olisi ikinä tarvinnut edes tavata. Olisiko jonkiun toisen hoitajan kanssa eroaminen ollut helpompaa? Olisiko pitänyt olla kiintymättä niin lujasti?

Nykyisen uuden omahoitajan kanssa alku on melko hankala. Mietin koko ajan vaan Tinttiä. En meinaa millään pystyä luottamaan häneen. Se tietysti johtuu lukuisista luottamukseni pettämisistä. Niitä on mahtunut elämääni monia. Viimeisimpänä minulle hyvin tärkeä ystäväni ilmoitti yksi päivä, että ei enää halua olla ystäväni. (Tästä voin puhua myöhemmin, jos jaksan ja muistan). Toivon, että voin luottaa uuteen omahoitajaani ja toivoisen sen tapahtuvan pian, sillä mieltäni painaa niin moni asia. Yritän puhua niistä ensi kerralla, ennen kuin jään näiden painavien laatikoiden alle. (Jotkut ehkä muistaa puheeni laatikko pinosta aiemmista postauksistani)

Nykyään voisin nukkua loputtomiin. Tänäänkin heräsin 13:00. Sellaiset 13 tunnin yö unet. Mun unirytmi on hassu. Joka toinen ilta nukahdan viim 0:00 ja joka toinen menee sinne 03:00-04:00... En ymmärrä. Niinä iltoina kun nukahtaminen menee myöhään, minun on vaikea nousta sängystä. Noh, onneksi on LOHILOa, niin saan energiaa edes jostakin. (Vaikka vatsani ei meinaa liiallista Lohilon käyttöä kestää :(..)

Ehkä tää tästä. Joku päivä?

Nähdään taas täällä

x - thislightinthedark - x

—————————————-

Huono yö, huono päivä

Ja kaiken tämän jälkeen 

hän on valmis kuolemaan. 

Itkien hän yössä

 nuolee haavojaan. 

Jäljellä on enää arpi vanhan ystävän, 

vaikka odotitkin enemmän. 

--------------

Kyllä se siitä,

kaikkeen tottuu.

Jos oottaa tarpeeksi,

 niin tääkin kyllä

loppuu.

Mä en ymmärrä, miksi kaikki ovat musta niin huolissaan?

Miks mä en oo?

Tintti on huolissaan, kuntoutumisenohjaaja on huolissaan, lääkäri on huolissaan ja äiti on huolissaan. Mutta mä en ole. Mä vaan hymyilen ja vastaan, että tällästä on ollut aiemmin, kaikkeen tottuu. 

Mua yritetään saada osastolle. 

Viimeisimmässä hoitoneuvottelussa mulle annettiin vaihtoehdot:

- Aloita Leponex uudestaan

- Muuta tuettuun asumiseen

- TAI mene osastolle

Mitään näistä en ole tehnyt. En suostu aloittamaan Leponexia, sillä haittavaikutukset ovat isompia kuin hyöty. En halua paisua taas ihrapalloksi, niin kuin viimeksikin. Se on ehkä suurin syy. Tuettuun asumiseen en halua, en koe kuuluvani sinne. On olemassa ihmisiä, jotka tarvitsevat sitä paikkaa enemmän kuin minä, kyllä mä pärjään.

Ja osasto, ah, niin ihana osasto, sinne en mene. Se ei ole edes vaihtoehtona. 

Hoitoneuvottelun päätteeksi lääkäri sanoi minulle,

''Harmi, kun et ole niin huonossa kunnossa, että voisin määrätä sinut pakkohoitoon.''

Tuo lause ja soimaan päähäni pitkäksi aikaa.

En tiedä mitä tässä pitäisi tehdä tai ajatella. Mua selvästikin yritetään tunkea osastolle, enkä tiedä, voinko sille tehdä enää mitään. Tuleeko tää kaikki päättymään sinne? Ja kuinka pitkä jaksosta tulisi? Viikkoja? Kuukausia? Puoli vuotta? En tiedä yhtään. 

Pelottaa ajatuskin siitä, että viettäisin osastolla taas puoli vuotta. Asia ei kuulostaisi omaan korvaan niin pahalta, jos tietäisin pääseväni tutulle ja turvalliselle nuorten osastolle. Mutta ei. Sinne en enää pääse. Vaikka haluaisin. 

----------

Pyydän anteeksi teiltä, etten ole kirjoittanut blogia kovin aktiivisesti. Mutta yksin kertaisesti nyt ei ole voimia siihen. Yritän selvitä omasta elämästäni ensin ja kirjoitan tänne jos jaksan ja muistan. On kuitenkin lohduttavaa tietää, että mulla on tällainen paikka, jonne voin jakaa kaiken. Toivon, että sinä (missä ikinä oletkin lukemassa tätä tekstiä) voit myös saada vertaistukea tästä blogista. On ollut ilo lukea teidän kommentteja niin täällä blogin puolella, kuin instagramissa. Valitettavasti blogin puolella en niihin voi vastata, sillä tämä blogi on liitetty henkilökohtaiseen gmail tiliini ja näin ollen vastatessani kommentteihin julkisesti näette minusta kaikki tiedot. Ja haluan ainakin vielä toistaiseksi pysyä anonyyminä. Mutta jos tulee ihan mitä vaan mieleen, niin instagramissa saa laittaa viestiä <3.

-------------

Yksinään neljän seinän sisällä

Mulla on kaksi vaihtoehtoa; 

taistella tai hajota, 

kohota tai vajota. 

Yksinään neljän seinän sisällä maailmaa voin pelätä,

 mut valitsen elämän.

---------

Heipä hei, 

pitkästä aikaa.

Mä olen pitänyt hiljaiseloa täällä blogin puolella syystä.

Mulla ei ole ollut voimia kirjoittaa. 

Tässä on tapahtunut kaiken laista.

Mä olen muuttanut omaan kotiin pari kuukautta sitten.

Oli mumman hautajaiset.

Syömishäiriö ajatukset ovat pahentuneet.

Masennus ja ahdistuneisuus lisääntynyt.

J:n lähtö.

Uusien ihmisten tapaaminen.

Lääkityksen muutokset.

Osasto-uhkaukset.

Kuten voittekin jo lukea. Tässä on ollut kaiken laista. Pää asiassa huonoa. On mukaan tietysti mahtunut hyviäkin hetkiä. Hyvänä esimerkkinä tälläkin hetkellä vieressäni kehräävä kissanpentu. Hankin hänet reilu kuukausi sitten. Hän muutti luokseni piristämään päiviäni ja pitämään seuraa. Hän on harmaa, musta raidallinen pieni vintiö, jonka lempi puuhaa on kasvien tuhoaminen... 

Tällä hetkellä vointini on ihan hyvä. Selvisin päivän ahdistuskohtauksesta ehjänä ja nyt olen viime tuntien ajan tsempannut itseäni siivoamaan asuntoa. Olen siinä onnistunutkin. Pääsin myös käymään suihkussa, pitkän miettimisen jälkeen. 

Ihan kohta alkaa salatut elämät, jotka ajattelin katsoa.

------

Palataan ajassa taaksepäin.

------

Mumman hautajaiset olivat Kesäkuun lopulla, uurnan lasku Heinäkuun puolessa välissä. Itse en kirkkoon hautajaispäivänä pystynyt menemään, sillä ahdistuneisuus oli niin suuri. Jäin kotiin auttamaan kummitätiäni järjestelemään paikkoja. Vieraiden saavuttua ahdistuneisuus hävisi pieni pala kerrallaan. Huomasin, että muut keskittyivät suremaan, eivätkä siihen, miltä näytin. (stressasin kovasti ulkonäköni puolesta tiukassa mustassa mekossa, jonka olin pukenut päälleni.)  

Hautajaiset sujuivat muuten hienosti.

Uurnan laskupäivä oli sovittu alunperin toiselle viikolle, mutta äidin sisko oli lähtenyt yllättäen matkalle. Jouduimme siis siirtämään päivää. Uurnan lasku oli mielestäni kaunis tilaisuus. Paikalla olivat Mumman toinen veli, minä, äiti, siskoni ja äidin sisko. Sain kantaa Mumman uurnan autosta haudalle ja hautasimme sen yhdessä sukuhautaan. Laitoimme täytetyn kuopan päälle kauniin kukka-asetelman. 

Omaan kotiin muutto oli seuraava iso askel. Olin suunnitellut muuttoa jo vuosia, mutta nyt ajankohta tuntui oikealta. Sain ensimmäisen asunnon, jota kävin katsomassa. Tämä on hyvin yksinkertainen 40 neliöinen yksiö, jonka jaan hamsterin ja kissan kanssa. Tuntuu vähän oudolta asua keskellä kaupunkia, kun olen aiemmin asunut sivummalla kaupungista, omassa rauhassa. Onneksi asuntooni kuuluu hyvin harvoin liikenteen melu. Asiat ovat lähteneet sujumaan pääsääntöisesti hyvin, mutta...

Sain elokuun puolessa välissä tietää, että J on vaihtamassa työtehtävää, eikä enää jatka ravitsemusterapeutin tehtävissä. Asia tuli minulle täytenä yllätyksenä. En osannut ollenkaan kuvitella mitään tälläistä. Asia tietysti harmitti todella paljon. Olin alkanut luottamaan J:hin ja hänen kanssaan oli todella helppo jutella. Hän oli aidosti kiinnostunut asioistani ja välitti minusta aidosti. Hän otti asiat aina sopivan tosissaan ja hoiti asiat muutenkin hyvin. Pidän hänestä kovasti edelleen, vaikkemme enää tapaa. Ikävä tulee jäämään, mutta etäänpäin on mentävä. Ehkä tapaamme vielä joskus?

J:n lähdön myötä, lopetin myös käyntini ravitsemusterapeutilla. 

Nyt, kun ei ole J:tä pitämässä kanssani syömishäiriö ajatuksia vähemmällä, ne ovat tulleet voimakkaampana ''takaisin''. Syön päivässä 200-700 kaloria ja olen karsinut reippaasti ruokia pois. Sorrun aina silloin tällöin ahmimaan ja oksentamaan. En oikein osaa muuta tästä sanoa, en ehkä edes haluaisi puhua siitä.

Uusi ihminen.

Muuton myötä luonani on alkanut käymään kuntoutumisen ohjaaja. Kutsutaan häntä vaikka Mariksi. Alku on ollut hankala... Hän on triggeröinyt minua erittäin paljon. Alussa puhuimme paljon kaloreista ja niiden rajoittamisesta. Tintti sanoi asiasta Marille muutaman kerran ja nyt hän viimein on ymmärtänyt lopettaa. Muuten meillä on sujunut ihan hyvin.

Ja mitähän vielä....

Jatkossa, jos minua ei täällä ole kuulunut saatan olla enemmän aktiivinen instagram tilini puolella. Linkki sinne löytyy täältä blogista. Käyn siellä päivittäin, joten jos tulee jotain mieleen, sinne voi tulla laittamaan viestiä tai muuten vaan juttelemaan :).

Näin lopuksi, poistetaan J tuolta sivupalkista ja lisätään sinne Mari.

---------------

Valitsen elämän.

Siipien suojaan

Niin pieni ja hauras sen sydän on. 

Sen lempeyttä mahdoton kuvata on. 

Niin iloinen päältä sen kuori on. 

Mut sisältä musta ja kelvoton. 

Silmät niin kauniit ja hymyilevät. 

Mut niiden takana kyyneliä.

--------------

Mitä mulle kuuluu nyt?

Itseasiassa en ole varma. 

Musta ei oo kuulunut blogin puolella hetkeen mitään. 

Oon miettinyt asioita, järjestellyt asioita ja noh, en tiedä.

Mulla on ollut nyt vaikeaa. Niin vaikeaa, että sitä on ollut mahdotonta pukea sanoiksi. Sitä on ollut myös mahdotonta näyttää. Ainut mitä olen onnistunut tekemään on feikki hymy. Olen sen turvin uskaltanut mennä päivästä toiseen. Viikosta toiseen.

Olen saanut Tintin uskomaan, että mulla menee tosi hyvin. Se on tyytyväinen kun olen innoissani kertonut muutto suunnitelmista ja halusta opiskella. Olen saanut Tintin jättämään syömisistäni jauhamiset pois. 

Nyt voin rauhassa jatkaa siitä mihin jäin. Painoa on vielä vaikka muille jakaa. Mutta mä teen sen. Musta tulee pieni ja siro. Kaunis ja hento. Nyt kun Tintti on pois tieltä mä voin jatkaa. Äiti ei osaa epäillä mitään, sillä en ole sen nähden mitään tavallisesta poikkeavaa tehnyt. Ja olen kiitollinen, että Tintti ei ole omia epäilyjään tilanteestani kertonut. 

Tänään onnistuin paastoamaan 20 tuntia. Jonka jälkeen söin kaksi broilerinakkia ja vähän mozzarella salaattia. Niiden lisäksi join teetä. Olen jokseenkin tyytyväinen tähän päivään. Sain illan lihaskunto liikkeetkin tehtyä suht nopeasti ja nyt pitäisi mennä nukkumaan. 

Mulla on seuraava Tintin aika keskiviikkona. Jännittää. Mitä jos en olekaan saanut vakuutettua sitä siitä, että kaikki olisi hyvin. Mitä jos se on nähnyt mun tekohymyn lävitse? 

Olen kyllä harjoitellut jo vuosia tekohymyä ja onnistunut siinä mielestäni hyvin. Miltein kaikki läheiseni uskovat tällä hetkellä, että olen menossa parempaan suuntaan. Kaikki ovat niin innoissaan muutto kuvioista ja muusta, etteivät huomaa mun pahaa oloa. Siksi mun on helppo nostaa pää pystyyn, kuivata kyyneleet ja laittaa suun hymyyn. Ei kukaan aavista. Ei nää. 

Mutta niinä hetkinä kun oonn yksin ajatusten kanssa, mä toivoisin, että joku istuis mun vieressä ja pitäis mua kädestä. Sanois, että kaikki järjestyy. Mutta ei, mä pärjään yksin. Mun on pakko. 

Mä en saa pettää Anaa. Mun täytyy jatkaa. Ja niin mä jatkankin. Kunnes mä saan sen mitä mä haluan. Mä oon luvannu Analle, että mennään loppuun asti. Yhdessä.

---------------

--------------

Siipien suojassa,

mun on parempi olla.

Skin

Come into focus. 

Step out of shadows. 

It's a loosing battle. 

There's no need to be ashamed. 

'Cause they don't even know you. 

All they see is scars.

--------------

Haen katseellani pimeästä huoneesta jotain jolla voisin helpottaa tätä oloa. Jotain, jolla saisin ahdistuksen väistymään. Olen tehnyt taas väärin, niin väärin, ettei peilin edessä itsensä soimaaminen riitä. 

Silmiini osuu teroitin. Nappaan sen ja piiloudun. Pienessä piilossani väkerrän terää irti. Eikai kukaan kuule, eikai kukaan nää. Terä irtoaa odotettua helpommin. Otan terän käteen ja huokaisen. Kohta olen vapaa tästä tuskasta. Kohta voin taas hengittää. Mutta ensin, paha olo täytyy päästää ulos. Miljoonat ajatukset risteilevät päässäni, mieleni on solmussa. Se on solmu, jota en uskalla avata. 

Kunpa Tintti olisi täällä. 

Mutta, olen yksin.

Tartun terään ja vedän ensimmäisen viillon. Ihoni halkeaa ja sen alta alkaa pulputa verta. Pisara kerrallaan se valuu lattialle. Ensimmäinen rauhallisuuden aalto menee lävitseni. Se menee niin nopeasti, etten saa sitä jäämään. 

Toinen viilto. 

Se sattuu enemmän kuin ensimmäinen. 

Jälleen kerran rauhallisuus valtaa mieleni, viipyen edellistä kauemmin. Jos viillän syvempään, jääkö se pidemmäksi aikaa? Tämä tosin sattui jo enemmän kuin ensimmäinen.

Painan terän rannetta vasten ja vedän.

Kyyneleet alkavat valuta poskille, mutta samalla rauhallisuuden aalto vyöryy ylitseni voimakkaana. Mutta sekään ei pysynyt. 

Ahdistus kasvaa kasvamistaan, se täytyy saada pois.

Otan terästä paremman otteen ja alan epätoivoisena repiä sillä ihoa auki. Viillot syvenevät toinen toistaan. 

Itkuisena katson, kuinka ranteesta pulppuaa verta reisille ja lattialle. Lämmin, tumma veri tuntuu hyvälle vasten kylmiä reisiäni. Suljen silmäni ja tunnen ahdistuksen väistyvän joka kerta, kun veripisara putoaa reidelleni. 

Minua alkaa pyörryttää. Raudan pistävä haju tulvii nenääni samalla, kun lysähdän lattialle. Korvissa suhisee enkä näe muuta kuin tähtiä. 

Ahdistus on väistynyt ja kipu on tullut tilalle. 

Olen ansainnut tämän. 

Olen ansainnut tämän. 

Hoen itselleni samalla, kun etsin käsilläni paperia.

Olen saanut ahdistuksen väistymään. 

Nyt on siivottava sen aiheuttama sotku.

----------------

---------------

You think when I take a blade to my skin 

-

You'd think I'd be 

hyperventilating, 

crying

or sobbing uncontrollably.

But really

when I feel my skin split in two

is when I feel the most calm.

Epäonnistuja

Eikö niin, täytyy selviytyy. 

Ei saa pysähtyy. 

Tää oli minun syy. 

Kaikki muutkin kantaa taakkojaan, 

nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa.

-------------

Epäonnistuja.

Se mä oon.

Mä oon se jota kukaan ei halua. Jota kukaan ei kaipaa. Jota kukaan ei tarvi.

Mä en ansaitse olla täällä. 

Must tuntuu, et oon vaan kaikkien tiellä. Niillä ois parempi ilman mua.

Kaveri pettää lupauksiaan minkä ehtii. Meidän oli tarkoitus mennä yhdessä katsomaan uusin Fifty Shades. Ei menty, se meni mun serkun kanssa. Eikä ne halunnu mua mukaan, vaikka tarjouduin tulemaan. Edes mun ''paras'' ystävä ei jaksa katsoa mua enää. Enkä yhtään ihmettele. En mäkään jaksaisi.

Mun pitää laihtua. Oon liian iso, niin mun, kuin Anan mielestä. Mut silti, vaikka mä syön alle 700 kaloria päivässä, vaikka mä paastoan, jätän herkut pois. Silti mun paino ei laske. Mä veikkaan, että se johtuu lääkkeistä. Ne täytyy hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Ne on mun ja Anan tiellä. Ne lähtee ekana. Tän on paras toimia, Ana ei tule hyväksymään mua tälläisenä. Ei kukaan tule.

Ehkä mä olisin parempi ystävä, jos oisin laihempi. Ehkä musta taas pidettäis?

Kaupassa käydessäni tunnen muiden katseet selässäni.

''Mitä toi täällä tekee?''

''Miksi se ei pysy kotona, ällöttävä!''

''Kuka edes haluaa tota tänne?''

Siinä hetkessä haluaisin vaan huutaa. Hautoa kasvot käsiini ja itkeä. Juosta. Paeta.

Onko tässä maailmassa paikkaa, jossa musta pidettäisiin? Paikkaa, johon tunnen kuuluvani? Haluaisin kaverin, joka pitää lupauksensa. Kaverin, joka on täällä mun tukena. Haluaisin tuntea olevani tärkeä edes jollekin.

Heräisinkö joskus sellaisesta paikasta?

-------------

-------------

I want to disappear from my life. 

Just be gone, as if I were never here.

Lost myself

Ouch, I have lost myself again. 

Lost myself and I am nowhere to be found. 

Yeah, I think that I might break. 

Lost myself again and I feel unsafe.

-------------

Mun pitäis mennä töihin joka torstai. Niinhän mä yleensä menenkin. Nyt kuitenkin must on alkanu tuntua, etten pysty enää. En tiedä, miten voisin asian kertoa vanhemmille, työnantajalle, Tepolille tai Tintille. Ne kuitenkin vaan pakottais mut jatkamaan. Mut entäs, jos mä en jaksa? 

Tänäänkin musta tuntu koko ajan, että happi loppuu. Asiakkaita tulee lisää ja lisää ja mun pitäis pystyä auttamaan kaikkia. Mun pitäis pystyä olemaan kassalla ja auttaa uusia asiakkaita. Mut mä en pysty. Koko ajan päässä ajatus; ''Nyt äkkiä pois täältä''

Viime viikolla en mennyt. Olin vaan niin väsynyt ja ahdistunut, etten pystynyt. Ehkä mun ois pitäny tänäänkin vaan pysyä kotona. Mut toisaalta, sitte en ois tavannu mun entistä tukihenkilöä. Hän tuli käymään töissä. Jos pitäisi yksi positiivinen asia tästä päivästä sanoa, niin se olisi ehdottomasti enstisen tukihenkilön tapaaminen. Me ei olla nähty 2 vuoteen.

Ja mä kun aamulla hehkutin Tintille, että kaikki on hyvin. Mut ei, asiat on huonommin kuin viikon alussa. Mä en yksinkertaisesti tiedä kauanko mä jaksan. 

Pitäiskö mun sanoa mun työnantajalle, että haluisin pitää tauon? Vai puhuisinko ensin Tintille? 

En tiedä. 

Kuitenkin Tepoli on tulossa huomen aamulla mun luo ja meidän pitäisi lähteä ulos. Ja ensin pedata mun sänky.... Sanoin Tintille, että hyvinä päivinä jaksan pedata sänkyni. Siitäkös Tintti sai idean, että jos en ole pedannut sänkyäni ennen kuin Tepoli tulee meille, niin petaan sen heidän kanssaan. 

---------------

---------------

I'm afraid to tell you, how bad it is.

If I stay

I don't care if it hurts. 

I want to have control. 

I want a perfect body. 

I want a perfect soul.

-------------

Mitä jos mua ei enää oliskaan? 

Mä istun yksin pimeässä huoneessa, kädessäni purkki. Se on puolillaan pillereitä. Kaadan ne kädelleni ja katselen niitä hetken. Turvallisuuden tunne valtaa mieleni ja kehoni. Mä voisin päästä täältä pois silloin kun haluan. Mä pitelen kädessäni avainta pakoon. Avainta vapauteen. 

Olisiko tuolla jossain paikka, jossa ei ole pelkoa? Paikka, jossa sä olet vapaa. Voisinko mä vihdoinkin olla se iloinen tyttö, joka katosi vuosia sitten. Pidettäisiinkö musta siellä?

Mä mietin paljon kuolemaa. Miltä se tuntuisi tai mitä sen jälkeen olisi? Onko totta, että siellä jossakin näkisi taas ne rakkaat ihmiset, jotka ovat jo poistuneet täältä? Vai nukutko sä vaan ikuista unta. Mä oon joskus kirjoittanut ylös kaikkea, mitä haluaisin mun hautajaisiin. Vieraista virsiin. 

Oon aikalailla kyllästynyt kaikkeen. Mä en halua käydä iltaisin nukkumaan, sillä en halua herätä uuteen päivään. Mä vaan haluaisin nukkua viikkoja putkeen. Haluan vapaapäivän omasta elämästäni. Joka päivä tuntuu samalle. Joka päivä mä pelkään. 

Mä kaadan pillerit purkkiin ja laitan sen takaisin piiloon. Kukaan ei saa tietää. Mä en halua lähteä tänään. Annan vielä mahdollisuuden, mutta jonain päivänä mä voin lähteä. Se ei ole tänään, ei ensi viikolla, ei kuukauden päästä, ei välttämättä lähi vuosina. Mutta mä tiedän, että lopetan elämäni omilla ehdoilla.

--------------

-------------

so I decided to stay. 

Invisible

I take these pills, to make me thin. 

I dye my hair and cut my skin. 

------------

Olen liian lihava. Minun täytyy laihtua. Ainut ongelma on se, että minua ''vahditaan'' tarkkaan ja pienikin painon muutos nähdään heti. Kotonani käy 2x viikossa Tepolista työntekijät, käyn 1-2x Tintin luona, 1-2x kuussa ravitsemusterapeutti ja sitten vielä n. 1x kuussa lääkärin tapaaminen. Minun olisi kyllä ''helppo'' vähentää syömistä, sillä olen kuitenkin suurimman osan ajasta yksin kotona. Mutta sitten ongelmaksi tulee punnitukset. Miten voin huijata niissä?

Haluaisin niin polttavasti takaisin sen 45 kiloisen vartalon. 

Tällä hetkellä olen siitä hyvin kaukana...

Aikaisemmin ns. päätavoitteeni oli tämä:
- I wanna be so skinny that I rot from view.
I want to walk in the snow and not leave a footprint.
And not soil it's purity. -

Olen kokeillut mm. veden juomista ennen punnitusta, joka on toiminut niin kauan, kunnes jäin kiinni. Joskus yritin laittaa pieniä painoja rintaliiveihin, mutta en osannut laittaa tarpeeksi. Painoni oli silti laskenut. Olen hukassa, en tiedä mitä teen.

Haluan laihtua! En kestä katsella itseäni peilistä enää kauaa. Olen nyt n. puolen vuoden ajan jatkanut taistelua Anaa vastaan. Mutta nyt en enää tiedä, pystynkö. Annanko sen vain viedä minut mukanaan? 

Muistan, kun viime vuonna kävin viettämässä aikaa nuorille tarkoitetussa paikassa, jossa ohjaajat aina sanoivat, kun laihduin kerta kerralta. Muistan kirkkaasti yhden ohjaajan kommentin: '' Sustahan näkyy kohta läpi.'' Minä (jollain hieman oudolla tavalla) nautin siitä, kun ihmiset sanoivat laihtuneeni. En ikinä osannut vastata laihtumis-kommentteihin, yleensä vain hymyilin takaisin. Sisimmässäni kuitenkin hypin riemusta. Kaikkein parhaimmalta tuntui, kun minulle tärkeät ihmiset sanoivat, että olin laihtunut.

-----------------

---------------

Tavoitteena pienin mahdollisin paino 

ja pienin mahdollisin keho. 

Vaikka se maksaisi kuoleman verran.

-------------

When I die

The air is getting hard to breathe. 

I wish that you would just put me down. 

I wish that I could go to sleep.

-------------

Tutkin työpöytäni laatikoita, etsien vanhoja piirrustuksia. Tunnin etsinnän jälkeen löysin kasan kirjeitä, joiden päälle oli kirjoitettu tuntemieni ihmisten nimiä. Yksi niistä oli sen hetkiselle psykologilleni, yksi vanhemmilleni, yksi jokaiselle ystävälleni (n. 4 eri ystävää) ja pari kirjettä muutamille kouluni opettajille. Kirjeet sisälsivät viimeisen viestini heille. 

Luin kirjeet läpi ja yksikään niistä ei ollut ''syyllistävä'', eli en syyttänyt kirjeissä ketään valinnoistani. Lähinnä vaan kerroin parhaat muistomme yhdessä, kiitin ja liitin kirjeeseen jonkin piirroksistani. 

Jatkoin laatikon penkomista ja löysin seuraavaksi muutaman A4:sen, johon olin kirjoittanut virsiä. Lapuilla luki myös asioita joista pidän. Suosikki värit, kukat, tuoksut, jne. Lista oli pitkä. Lappuja lukiessani tajusin, että nämä laput sisälsivät toiveita hautajaisia varten. Minun hautajaisia varten.

Viimeisenä pohjalla oli kansio, joka oli täynnä piirrustuksia. Kuvat ja aiheet vaihtelivat ahdistuksesta ja peloista syömishäiriöön. Papereille oli piirretty myös Se. Tai oikeastaan 3:lle oli piirretty Se. 

Tässä vaiheessa pelästyin. Katsoin miltä vuodelta kirjeet olivat. Vuodeksi paljastui kevät 2013. 

Ai, että mikä vuodessa on niin erikoista?

No, esimerkiksi se, että kuuluuko mielestäsi 13 vuotiaan miettiä ja suunnitella omat hautajaisensa? Kuuluuko tämän 13 vuotiaan kirjoittaa kasa kirjeitä raikkaimmilleen, jossa hyvästelee heidät ja kiittää  ihanista muistoista?

Mielestäni ei. 

Tuon ikäisen pitäisi olla kavereiden kanssa, käydä harrastuksissa. Eikä miettiä päivämäärää, milloin kuolla. 

Kirjeet oli kirjoitettu osastolla, ja niiden valmistumisen jälkeen ei mennyt kauaa, kun yritin itsemurhaa ensimmäisen kerran. Se päättyi ''onnellisesti'' (ajattelen nyt, että onnellisesti, silloin se oli suurin pettymys), minut löydettiin ajoissa huoneestani ja vietiin toiselle osastolle.

Olin ottanut yliannostuksen lääkkeitä. Ilta lääkkeet jaettiin 18:00 aikoihin ja olinkin ottanut ne + minulla ''säilössä'' olleet lääkkeet. Makasin huoneeni lattialla, enkä meinannnut saada happea. Siitä ei mennyt kauaakaan, kun yksi hoitajista tuli käymään luonani, kun huoneeni ovi oli jäänyt raolleen. Ja onneksi hän tuli. Vähän ajan päästä tilani oli mennyt huonommaksi, minuun ei saanut enää ''yhteyttä'', jalat ja kädet olivat muuttuneet veltoiksi, tuijotin vain yhteen pisteeseen. Pulssini hidastui. Seuraavana aamuna heräsin koneiden ääniin toiselta osastolta, minut oli laitettu sänkyyn kiinni, jotten pääsisi karkaamaan. 

---------------------

-----------------

when I die, don't you dare come to 

my grave and tell me you love me.

because those words were the only thing 

I would have needed 

to stay.

Songs that may help you through the day

Siitä asti, kun sairastuin, olen kuunnellut muutamia biisejä, jotka ovat auttaneet minua eteenpäin. Halusin jakaa ne kanssanne. 

Skinny Love - Bon Iver

Courage - Superchick

Sophie - Eleanor McEvoy

I'm with You - Avril Lavigne

My Immortal - Evanescence

When she Cries - Britt Nicole

Try - P!NK

F**kin' Perfect - P!NK

Beauty from Pain - Superchick

By the grace of God - Katy Perry

Never good Enough - Rachel Ferguson

Deadly Beauty - Faces without names

Battle Cry - Angel Haze

Ingrid - Johanna Kurkela

Kaunis ja Peloton - Suvi Teräsniska

Bring me to live - Evanescence

Kulta pieni - Johanna Kurkela

Suicide - Rihanna

Onhan näitä biisejä miljoonia, tässä on omat suosikit. Lisää varmasti tulossa seuraavilla blogi teksteillä. Löydät kaikki musiikki-lista postaukset tagilla Musiclist. Voisin joskus tehdä myös teidän suosikki musiclistin, johon saisitte kertoa omia suosikkeja! :)