Pilkka hintaan

Tulkaa hakemaan, nyt pilkka hintaan,

sydämeni alelaarista.

-------

Mä oon ollut nyt Niuvassa vähän yli  6kk. Ja musta tuntuu, että mun hoidossa ei oo tapahtunut mitään muutosta mihinkään suuntaan. Ihan kuin oisin lähtöruudussa jumissa. Päivät etenee, viikot vierii, kuukaudet kuluu ja mä istun vaan sängyn laidalla pidättäen itkua. Hoitaja vieressä pitää mua kädestä, etten lyö itseäni. 

Taas tää meni tähän. Taas äänet huutaa mulle ja käskee satuttaa itseäni. On vaikeaa taistella niitä vastaan. Haluaisin puhua niistä hoitajille enemmän, mutta ne ovat kieltäneet mua puhumasta. Mä haluaisin puhua niistä hoitajille, mutta en pysty. Mä en tiedä mitä mun pitäis tehdä, että vointi lähtisi paranemaan? Mulla on ollut käytössä Kuntoutuspassi, mutta sekin on jäänyt, kun niitä palkintoja on jäänyt toteuttamatta. 

Tällä hetkellä, mun pitäis päästä käymään lähikaupassa ja Matkuksessa hoitajan kanssa, mutta en ole vieläkään päässyt. Osittain syy on se, kun mulla on epilepsian takia EEG-tutkimuksen edelleen kesken. Ne olis ollut muuten valmiit jo, mutta se laite, mikä mittas mun aivosähkökäyrää, oli rikki. Eli nyt jouduttiin aloittaa koko tutkimus uudestaan. Ärsyttävää.

10 päivän päästä mulla on synttärit ja täytän 26 vuotta. Äiti ja mun ystävä K tulee käymään täällä Niuvassa. Meidän olisi tarkoitus syödä Pancho Villan burgerit ja pelata Skpo.boa. Mun mielestä on vähän harmillista, että vierailu aika on vaan 1 tunti, mutta onneksi se ei enää ole valvottu, eli saan olla omaisten kanssa ilman hoitajaa. Mulla on myös ikävä muksuja ja harmittaa, että ne eivät pääse mukaan tällä kertaa. Mutta äiti lupasi tuoda toisen heistä Heinäkuun aikana täällä käymään. Ihana juttu!

Tää päivä kun on juhannus, niin meidän osastolla on suunnitelmassa grillausta ja ulkoilupihalla musiikin kuuntelua ja yhdessä oloa. Ihan kivaa vaihtelua tähän sängyllä istumiseen. 

------------

Tulkaa hakemaan, edes hetkeksi vaan,

tänään saatte minut omistaa.

 

 

She's tired of feeling like this

She gets home

from school too early 

and closes the door

to her room

there's nothing inside her

she's weak and she's tired

of feeling like this.

-------------------------

Hei taas,

mä ajattelin tulla tänne purkamaan mun ajatuksia, 

koska mulla ei ole juurikaan ketään kenelle puhua.

Mun vanhempien käytös triggeröi mua pahasti.

Isä tulee töistä kotiin noin kello 18 ja ensimmäinen asia, minkä hän sanoo on:

''Mä en oo syöny koko päivänä mitään.''

Mua niin alkaa ahdistaa tää lause, koska tiedän, että jos mä sanoisin samaa äiti nostaisi siitä metakan ja mun ois pakko syödä jotain. Iskä yleensä menee sohvalle tietokoneen ääreen ja syö ensimmäisen kerran vasta iltapalalla. Ja tähän äiti ei sano muuta kuin ''Isä on aikuinen ja hän on itse vastuussa itsestään.'' Noh, mä olen 22 vuotta, että oonhan mäkin jo aikuinen? Mutta tuleeko musta aikuinen vasta lähempänä 50 vuotta? Ihmettelen vaan...

Joka päivä äiti huolehtii mun syömisistä. Ja se ärsyttää mua. Kyselee, että söinkö lounaan ja välipalan ja sitten kun mulla alkaa koulu (etänä) kello 18 niin äiti ennen sitä tekee ruokaa ja tuo se mulle kun olen koulussa. Mun on vaan pakko valehdella äitille, koska mä en yksinkertaisesti pysty syömään 4 kertaa päivässä. Kaksi kertaa on vielä ok, niiden tuoman ahdistuksen mä voin jotenkin sietää, mutta 4 kertaa on ihan liikaa. 

Tänään mä olen syönyt lounaaksi 1 pussin Mama nuudeleita (mun piti syödä vielä lisäksi kanapihvi, mutta en pystynyt), välipalaksi äiti osti mulle JJB smoothien erityisopen ajalle, kotiin tullessa äiti teki avokado mozzarella leipiä ja söin niitä 2 kpl ja nyt iltapalaksi söin appelsiinin.

Tää on yksi niistä harvoista päivistä kun syön noin paljon. Yleensä jätän lounaan syömättä ja iltapalalla syön yhden hedelmän, jos äiti on tehnyt ruokaa koulun aikana. Ja JJB on aika harvinaista, koska meidän kaupungissa ei onneksi sitä ole. Mutta nyt, kun olen kotona ja kirjoitan tätä, mun tekis mieli käydä oksentamassa. Kyllä. Tätä oksentamisen tarvetta ei ole ollut vähään aikaan ja nyt kun olen syönyt tavallista (lue sallittua) enemmän, oksenna -ajatus on vahvana mielessä. Kuten myös itsetuhoiset ajatukset. 

Mua hävettää myöntää, että mä heitän aika paljon ruokaa pois. Äiti tekee mulle ruokaa pari kertaa viikossa lounasta varten ja mä harvoin pystyn syömään kaikkea. Varsinkin, jos tiedän, että illalla saattaa olla tiedossa jotain ruokaa vanhempien luona kun olen koulussa. Nytkin mulla on jääkaapissa 3 päivälle halloumi-avokado pastaa. En haluaisi joutua heittämään ruokaa pois, mutta mä en vaan yksinkertaisesti pysty syömään. Pystyisin varmaan paremmin, jos tietäisin, että mun syömis kerrat on päivän aikana max se 2. Toinen mikä ahdistaa on se, että mä en tiedä tarkkoja ravintotietoja siitä ruuasta, koska en ole tehnyt sitä itse, enkä tiedä mitä kaikkea siinä on. 

Tällä hetkellä mä en tiedä miten pärjään tän ahdistavan olon kanssa, mikä johtuu tän viikon syömisistä. Ja ehkäpä myös siitä, että mun paino on noussut kilon viime viikosta. Tätä menoa oon lihava porsas kesään mennessä vaikka mun oma tavoite on toinen. Haluisin niin kovasti viiltää ja oksentaa tän kaiken paskan mun kehosta ulos. Jos viillän vaan vähän, mutta kuitenkin saisin helpotettua tätä oloa. Mä en kestä tätä ahdistusta.

-------------------

And even though nobody's looking

she's falling apart

Huono yö, huono päivä

Ja kaiken tämän jälkeen 

hän on valmis kuolemaan. 

Itkien hän yössä

 nuolee haavojaan. 

Jäljellä on enää arpi vanhan ystävän, 

vaikka odotitkin enemmän. 

--------------

Kyllä se siitä,

kaikkeen tottuu.

Jos oottaa tarpeeksi,

 niin tääkin kyllä

loppuu.

Mä en ymmärrä, miksi kaikki ovat musta niin huolissaan?

Miks mä en oo?

Tintti on huolissaan, kuntoutumisenohjaaja on huolissaan, lääkäri on huolissaan ja äiti on huolissaan. Mutta mä en ole. Mä vaan hymyilen ja vastaan, että tällästä on ollut aiemmin, kaikkeen tottuu. 

Mua yritetään saada osastolle. 

Viimeisimmässä hoitoneuvottelussa mulle annettiin vaihtoehdot:

- Aloita Leponex uudestaan

- Muuta tuettuun asumiseen

- TAI mene osastolle

Mitään näistä en ole tehnyt. En suostu aloittamaan Leponexia, sillä haittavaikutukset ovat isompia kuin hyöty. En halua paisua taas ihrapalloksi, niin kuin viimeksikin. Se on ehkä suurin syy. Tuettuun asumiseen en halua, en koe kuuluvani sinne. On olemassa ihmisiä, jotka tarvitsevat sitä paikkaa enemmän kuin minä, kyllä mä pärjään.

Ja osasto, ah, niin ihana osasto, sinne en mene. Se ei ole edes vaihtoehtona. 

Hoitoneuvottelun päätteeksi lääkäri sanoi minulle,

''Harmi, kun et ole niin huonossa kunnossa, että voisin määrätä sinut pakkohoitoon.''

Tuo lause ja soimaan päähäni pitkäksi aikaa.

En tiedä mitä tässä pitäisi tehdä tai ajatella. Mua selvästikin yritetään tunkea osastolle, enkä tiedä, voinko sille tehdä enää mitään. Tuleeko tää kaikki päättymään sinne? Ja kuinka pitkä jaksosta tulisi? Viikkoja? Kuukausia? Puoli vuotta? En tiedä yhtään. 

Pelottaa ajatuskin siitä, että viettäisin osastolla taas puoli vuotta. Asia ei kuulostaisi omaan korvaan niin pahalta, jos tietäisin pääseväni tutulle ja turvalliselle nuorten osastolle. Mutta ei. Sinne en enää pääse. Vaikka haluaisin. 

----------

Pyydän anteeksi teiltä, etten ole kirjoittanut blogia kovin aktiivisesti. Mutta yksin kertaisesti nyt ei ole voimia siihen. Yritän selvitä omasta elämästäni ensin ja kirjoitan tänne jos jaksan ja muistan. On kuitenkin lohduttavaa tietää, että mulla on tällainen paikka, jonne voin jakaa kaiken. Toivon, että sinä (missä ikinä oletkin lukemassa tätä tekstiä) voit myös saada vertaistukea tästä blogista. On ollut ilo lukea teidän kommentteja niin täällä blogin puolella, kuin instagramissa. Valitettavasti blogin puolella en niihin voi vastata, sillä tämä blogi on liitetty henkilökohtaiseen gmail tiliini ja näin ollen vastatessani kommentteihin julkisesti näette minusta kaikki tiedot. Ja haluan ainakin vielä toistaiseksi pysyä anonyyminä. Mutta jos tulee ihan mitä vaan mieleen, niin instagramissa saa laittaa viestiä <3.

-------------

I'm a mess

Thought I wasn't enough 

and I wasn't so tough.

 Laying on the bathroom floor. 

Couldn't take it anymore.

---------------

Taas tapahtuu paljon lyhyessä ajassa.

Tuntuu, etten pysy perässä.

Tintin loma.

Hän jää lomalle ensi viikolla ja on kuukauden poissa. Ensimmäiset kysymykset on:

Mitä mä teen?

Kuinka mä selviän?

Tintti on ollut mulle se turvallinen ja luotettava henkilö, jolle olen uskaltanut puhua todella vaikeista asioista. Nyt kun tapaamisiimme tulee kuukauden tauko, en tiedä kuinka pärjään. Mun pitäis pitää kaikki hyvät ja pahat olot sisälläni. Ei ole ketään kenen kanssa niitä jakaa. Varsinkaan niitä huonoja. Pelkään että en kestä sitä pahaa oloa, joka kasaantuu sisälleni. Varsinkin nyt, kun on monta ahdistavaa asiaa tulossa. 

Niistä ensimmäinen:

Tuleva läheisen ihmisen pois meno.

Muistatte varmaan, kun joskus talvella kirjoitin tänne tekstin rakkaasta läheisestäni, joka on sairastunut vakavasti. Siitä on jo aikaa, kun sen kirjoitin. Silloin tilanne näytti jo siltä, että hän ei tule selviämään kovin pitkälle. Tämä oli yllätys kaikille, että hän on vieläkin elossa. Mutta nyt aika on loppumassa. On kyse enää päivistä, ehkä jopa tunneista. En tiedä, nyt kun menen nukkumaan, että onko hän täällä enää aamulla. Voi ollakin tai sitten ei. Varaudun siihen, että ei. 

Jos hän kuolee Tintin loman aikana, en tiedä mitä teen. Miten minulle käy. 

Toinen:

Muutto.

Muutan 1.8 toiseen kaupunkiin yksin. Muutosta on erittäin ristiriitaiset ajatukset. Odotan innolla, että pääsen sisustamaan omaa kämppää, ostamaan kaikkea uutta ja ihanaa isoon yksiööni, kokemaan sen vapauden ja nauttimaan elämästä ilman sen suurempia rajoja. Mutta pelkään suunnattomasti arkea. Miten selviän kauppareissuista? Miten selviän yksinäisyyden tunteesta iltaisin mennessä nukkumaan? Miten ''osaan'' ja pystyn valmistamaan itselleni ruokaa, kun syöminen ei nytkään suju? Miten mä pärjään siellä yksin? Mitä jos mulle tulee ahdistunut olo ja itsetuhoiset ajatukset täyttävät pään? Monta kysymystä vailla vastauksia. Luulisin, että kysyn keltä vaan, vastaus on; kokeile. Ja totta se on. En voi tietää, jos en kokeile.

Kolmas:

Syntymäpäiväni.

Ainainen ahdistus syntymäpäivästä. Joka vuosi mietin, että minun ei pitänyt nähdä enää näitä juhlia. Minun ei enää pitänyt täyttää näin ja näin montaa vuotta. 

Minun piti olla kuollut.

Vuonna 2013 tein päätöksen. Tulen kuolemaan ennen kuin täytän 18. Olin suunnitellut aivan kaiken. Todella tarkasti. Mikään ei voisi mennä pieleen. Niin no, täällä sitä edelleen ollaan. En tiedä pystynkö vielä sanomaan, että olen kiitollinen siitä, että olen vielä täällä. 

Neljäs:

J.

Kuulin yhdeltä ystävältäni, että J jäisi pois ravitsemusterapeutin tehtävistä. Tieto on ihan luotettava, sillä ystäväni oli tarkoitus aloittaa hänen luonaan käyminen, mutta J oli sanonut, että jää pois. Ensimmäinen reaktioni oli:

Mitä helvettiä! Ei näin voi käydä.

Luulin vuosi sitten, kun tapasin J:n, että tästä tulisi jotain pysyvää. Että saisin käydä hänen luonaan vielä niin kauan kuin tarve on. Ettei tarvitse enää vaihtaa työntekijää. Minulla kun on huonoja kokemuksia ravitsemusterapeuteista. Mutta nyt jos J lähtee, olen pulassa. Löydänkö ketään yhtä luotettavaa henkilöä, jolle kertoa syömiseen liittyvistä ongelmista. J on ollut aivan ihana. Vaikka olen ollut todella hankala aika ajoin ja väittänyt vastaan monet kerrat, J on pysynyt lujana. Hän ei milloinkaan ole antanut sellaista kuvaa, ettei välittäisi. Olen hänelle kiitollinen niin monesta asiasta. 

Kaikki tämä tulee tapahtumaan muutamien kuukausien sisällä. Ehkä jopa nopeammin. En tiedä olenko valmis. Ja pahinta on, että joudun näistä selviämään ihan yksin. 

------------------

*type something random here*

Keep running

Keep running up that hill, my love. 

Keep running to your dream. 

The life that you're competing for, 

they'll never hear your screams.

----------------------

Viikonloppu.

Se pelottaa mua.

Pelottaa aivan helvetisti.

Viikonloppuna homma meinaa aina karata käsistä. Mä meinaan syödä aina yli mun päivittäisen kalorirajan. Olen saanut kontrollin takaisin juuri ja juuri ajoissa. Pelkään pilaavani kaiken, jos nyt syön.

Tänään on sunnuntai. 

Kävin juuri elokuvissa parhaan ystäväni Elenin kanssa. 

Me otettiin irtokarkkeja, minä 200 grammaa ja Elen hieman enemmän. 

Mä söin ne kaikki ja nyt ahdistaa. 

Sain pidetty melkein 20h paaston ja mä menin pilaamaan sen karkeilla. Munhan piti vähentää niiden syömistä!? Karkkien takia elokuvaan keskittyminen oli hieman hankalaa.... Koko ajan ajatukseni ajelehtivat ruokaan ja kaloreihin ja taas ruokaan. Onneksi sentään otin zero cokiksen normaalin sijaan. 

Olen laihtunut. 

Viime viikollakin paino oli tippunut melkein 2 kiloa edellisestä. Näyttäisi siltä, että se on laskusuunnassa. 

Aluksi oli hieman hankalampaa. Paino jojoili -2kg:sta +4kg:hen viikossa. Suurin osa varmaan johtui nestetasapainon heittelystä, tai niin ainakin haluan uskoa. 

Mutta nyt näyttäisi siltä, että paino on lähtenyt laskemaan. Se, kuinka pitkäksi aikaa on vielä mysteeri. Täytyy katsoa viikko kerrallaan ja toivoa, ettei se ihan heti pysähdy.

Huomaan painon laskun myös vaatteistani. 

Mun tän hetkiset lempifarkut alkaa olla jo löysät. Saan ne päältä pois ilman, että avaan nappeja. Ne myös luisuvat kävellessä alaspäin ja joudun nykimään niitä ylös melkein koko ajan. 

Mun pitäis löytää mekko kesän ylppärijuhliin, mutta en uskalla ostaa vielä mitään. Toivon salaa, että olisin ainakin 20 kiloa pienempi kesällä. Niinpä nyt ostamani mekko olisi iso kesällä, enkä haluaisi joutua ostamaan useaa mekkoa. Myös hautajaisiin pitäisi ostaa mekko. Niiden päivämäärää tosin ei vielä tiedä. Toisaalta toivon, että ne olisivat mahd. pian. En halua rakkaani joutuvan kärsiä tässä maailmassa enää kauaa. Päivästä toiseen hänen elämänsä on tuskaa ja sitä on hyvin vaikea katsoa vierestä. Siksi toivon näin. Ehkä julmaa teistä, mutta te ette voi nähdä tätä, mitä minä näen. Hän ei enää nauti tästä maailmasta.

Mun täytyy nyt jaksaa, edes muiden takia. Äidilläni on vaikeaa läheisemme tilanteen takia, isällä on hankaluuksia omassa elämässään ja siskolla koulupaineita. Mä en voi luovuttaa nyt. Mun täytyy jatkaa, olla se vahva joka selviää. Mä en voi näyttää heikolta nyt. 

Hymy huulille, pää pystyyn, kohta on tääkin päivä ohi.

Ja mä selvisin.

---------------------

---------------------

I'll keep running up that hill, I will.

Keep running to my dream.

So light and high, that I can fly.

Above the rest I'll soar.

Just waiting to be weightless,

that's all I'm craving for.

Epäonnistuja

Eikö niin, täytyy selviytyy. 

Ei saa pysähtyy. 

Tää oli minun syy. 

Kaikki muutkin kantaa taakkojaan, 

nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa.

-------------

Epäonnistuja.

Se mä oon.

Mä oon se jota kukaan ei halua. Jota kukaan ei kaipaa. Jota kukaan ei tarvi.

Mä en ansaitse olla täällä. 

Must tuntuu, et oon vaan kaikkien tiellä. Niillä ois parempi ilman mua.

Kaveri pettää lupauksiaan minkä ehtii. Meidän oli tarkoitus mennä yhdessä katsomaan uusin Fifty Shades. Ei menty, se meni mun serkun kanssa. Eikä ne halunnu mua mukaan, vaikka tarjouduin tulemaan. Edes mun ''paras'' ystävä ei jaksa katsoa mua enää. Enkä yhtään ihmettele. En mäkään jaksaisi.

Mun pitää laihtua. Oon liian iso, niin mun, kuin Anan mielestä. Mut silti, vaikka mä syön alle 700 kaloria päivässä, vaikka mä paastoan, jätän herkut pois. Silti mun paino ei laske. Mä veikkaan, että se johtuu lääkkeistä. Ne täytyy hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Ne on mun ja Anan tiellä. Ne lähtee ekana. Tän on paras toimia, Ana ei tule hyväksymään mua tälläisenä. Ei kukaan tule.

Ehkä mä olisin parempi ystävä, jos oisin laihempi. Ehkä musta taas pidettäis?

Kaupassa käydessäni tunnen muiden katseet selässäni.

''Mitä toi täällä tekee?''

''Miksi se ei pysy kotona, ällöttävä!''

''Kuka edes haluaa tota tänne?''

Siinä hetkessä haluaisin vaan huutaa. Hautoa kasvot käsiini ja itkeä. Juosta. Paeta.

Onko tässä maailmassa paikkaa, jossa musta pidettäisiin? Paikkaa, johon tunnen kuuluvani? Haluaisin kaverin, joka pitää lupauksensa. Kaverin, joka on täällä mun tukena. Haluaisin tuntea olevani tärkeä edes jollekin.

Heräisinkö joskus sellaisesta paikasta?

-------------

-------------

I want to disappear from my life. 

Just be gone, as if I were never here.

Syvään päähän

Pinnan alla mä en näe enkä kuule, 

mä en kuule. 

Ootsä siellä? 

Sano, ettei mikään oon niinku luulen, 

niinku luulen.

-----------------

Mä en tiiä miten voisin tän kertoo. En tiiä osaanko selittää tätä niin, että joku ymmärtää. Tästä tulee sekava. Mutta ehkä joku saa kiinni... 

Mul on ollu jonkin aikaa tunne, että oon vieras. En tunne enää itseäni. Ihan kuin katsoisin elämääni sivusta. Yöt muuttuu uusiksi aamuisi, aamut päiviksi ja päivät taas yöksi. Vähän niinkuin katsoisin elokuvaa, jolla ei ole loppua. Päivissä on hetkiä, jolloin tää olo helpottaa ja mun on helpompi hengittää. 

Sitten se taas iskee. 

Mä en tunne tätä paikkaa, mä en tunne näitä ihmisiä. Mä en tunne itseäni. 

Lyön käden seinään. Sen kuuluisi sattua, sen pitäisi sattua. Lyön uudestaan. Ei mitään. Mä en tunne sitä. Ranteeseen muodostuu mustelma. Miks muhun ei satu? Mua pelottaa mitä kaikkee mä kykenen tekemään, jos en tunne edes kipua. Yritän viimeiseen asti jättää vieressäni olevan terän rauhaan. En halua viiltää. Olen yrittänyt pysyä siitä kuivilla, ihan hyvin olen onnistunutkin. 9 kuukautta, mä en voi rikkoa sitä nyt.

Päivät kuluu mun osalta tosi hitaasti. Odotan aina iltaa, jolloin voin käydä taas nukkumaan. Toivon, että seuraavana aamuna mä voisin herätä, ja mä tietäisin taas missä mä oon. Haluan paeta tätä tunnetta nukkumalla. Pidän yllä toivoa siitä aamusta, kun mä oikeesti tiedän, missä mä oon. Must ois ihanaa vaan herätä ajatukseen ''Hei, mä oon kotona, omassa huoneessa'' mut ei, kaikki aamut on samoja. Herään samalla fiiliksellä, kuin nukkumaan mennessä. 

''Oispa taas ilta, jotta vois mennä nukkumaan, niin ehkä mä oon aamulla kotona''

Kaikista ''hassuinta'' tässä on se, että mä oon jo kotona. Mä oon edelleen siinä samassa kaupungissa, talossa ja perheessä, jossa mä oon ollu koko elämäni. Mutta, mä en silti välillä tunnista tätä paikkaa. Mä oon, mut mä en oo.

Mä pelkään, että tässä käy niinku reilu vuos sitten. Tarkemmin alku talvesta vuonna 2016. Mulle alko yhtäkkiä käydä niin, että mä en tunnistanut ihmisiä. Täsät hyvä esimerkki on K. Hän tuli meille käymään, mutta mä en tuntenut häntä. Mä tunnistin äänen, mutta mä en kuitenkaan tiennyt kuka meille oli tullut. Mä ilahduin aina, kun kuulin K:n äänen, mutta kun mä menin häntä vastaan, mä en tunnistanut sitä ihmistä, joka seisoi eteisessä. Tämä ihminen puhui K:n äänellä, mutta se ei voinut olla hän. Ja näin kävi useammin, kuin kerran. Sama oli myös muiden tuntemieni henkilöiden kohdalla. Esimerkiksi, en tunnistanut silloista psykologiani. Kävin hänen luona juttelemassa, mutta en tunnistanut häntä. 

Ja muutaman kerran en enää osannut kotiin. Olin lähtenyt paikallisesta nuorille tarkoitetusta ajanviettopaikasta kävellen kohti kotia. Oli hämärää ja satoi lunta. Lähdin muistaakseni jossain 16:00 aikoihin. Lähdin kävelemään suorinta tietä kotiin. Yhtäkkiä takanani käveli joku. En uskaltanut katsoa taakseni, tiesin kuitenkin että takanani käveli joku. Kuulin hänen askeleensa. Ne tulivat samassa tahdissa omieni kanssa ja kun lähdin kävelemään reippaammin, hän tuli samaa vauhtia perässäni. Käännyin oikealle kohti hautausmaata, hän kääntyi myös. Kävelin ripeästi hautojen väleissä olevia polkuja. Pysähdyttyäni, kukaan ei enää ollut takanani. Olin yksin hämärällä hautausmaalla. Siinä vaiheessa iski paniikki. Halusin äkkiä pois. Juoksin lähimmästä pensasaidan raosta ulos. Päädyin huoltoaseman takapihalle. Siinä vaiheessa kaikki meni täysin sekaisin. En enää tiennyt missä olin. En tunnistanut koko kaupunkia. Halusin päästä äkkiä kotiin, sillä ulkona oli jo pimeää ja lunta satoi. Ainut ongelmani oli, etten tiennyt missä olin ja missä kotini oli.

Tämä oli pelottavaa, koska olin asunut samassa kaupungissä 17 vuotta. Kotini oli ollut samassa osoitteessa 17 vuotta. Pelkään, että näin tulee käymään joskus uudelleenkin. 

-------------------

-----------------

Alive or just breathing?

Messy Mind

She would not show that she was afraid, 

but being and feeling alone was too much to face. 

Though everyone said that she was so strong. 

What they didn't know is that she could barely carry on.

-----------------

Makaan huoneeni lattialla, katse kohti kattoa. Oonko mä tässä? Oonko mä oikeesti olemassa? Ihan kuin katsoisin itseäni sivusta. Minusta ei tunnu siltä, kuin makaisin. En tunne lattiaa selkäni alla, en mitään. Olen tyhjä. 

Miltä oikeastaan tuntuu, kun ei enää tunne mitään? 

Kyyneleet valuvat pitkin poskiani ja yhtäkkiä pelko valtaa kehoni. Kuka minä olen, jos en ole minä? Missä olen, jos en ole tässä?

Jo pitkän aikaa minulla on ollut tunne, että katsoisin elämääni sivusta. Ihan kuin tämä olisi vain elokuvaa. Jos se on niin, milloin tulee loppu ja millainen se olisi? Kamalinta tässä on se, että tämä tunne voi tulla milloin vaan. Keskellä kirkasta päivää. Mä pelkään, että jossain vaiheessa, tää tunne muuttuu pysyväksi. 

Mulla on paljon tapaamisia ja keskusteluja pitkin viikkoa. Mutta silti, mä en saa sanottua mitään. Me puhutaan lähes aina jostain kivasta asiasta. Jos keskustelu ''eksyy'' synkempiin ja vaikeampiin aiheisiin, hiljenen. Jos saan jotain sanottua, sen on yleensä vain ''pintaraapaisu'' jostain vaikeasta aiheesta. Esimerkiksi syömisistäni en ole sanonut mitään vähään aikaan. En ole pystynyt. Aina on ajatus taustalla, ''mitä jos?''.  Pelkään seurauksia, jos kerron heille miten esim. syömiseni oikeasti menee. 

Mä lupasin Tintille kaksi viikkoa sitten, etten satuta itseäni. Ahdistaa kertoa, etten pystynyt lupaustani pitämään. Mä muistin taas, kuinka mun ei kannattais luvata mitään. Yleensä jos lupaan jotain esim. tämä tai ''en osta tässä kuussa mitään'' -tyylisiä lupauksia, en pysty niitä pitämään. Joskus nuorempana, kun mun teki mieli satuttaa itseäni, piirsin käteeni perhosen. Joku teistä on ehkä kuullutkin Butterfly-projektista. 

-----------------------------------------------------------

BUTTERFLY PROJECT

- piirrä esim. käteesi perhonen 

- nimeä perhonen jonkun sinulle 

rakkaan/tärkeän ihmisen mukaan

- Anna perhosen kulua pois rauhassa 

(älä raavi tai pese sitä pois)

- Jos satutat itseäsi, perhonen kuolee

- Jos olet piirtänyt useamman perhosen, 

kaikki kuolevat kerralla, jos satutat itseäsi

-------------------------------------------------------------

Ehkä mun täytyy vaan odottaa seuraavaa Tintin aikaa (joka on 2.1.), jos silloin saisin taas purettua ahdistusta. Sitä valtavaa tornia, joka vaan jatkaa kasvamistaan. Vaikka, me saatiinkin viime kerralla madallettua sitä hieman, se ei silti kadonnut. Vielä on laatikoita avaamatta. 

----------------------

----------------------

I'm afraid to tell you how bad it is.

--------------------