It's hard to breathe

 some days

i fell i'd 

make a

good sunset.

some days

i just don't wanna

give up yet.

----------------------

Olenko joku päivä vapaa ahdistuksesta?

Voinko joku päivä syödä niin, että ei tarvi katua?

Onko olemassa paikkaa, jossa mun olis helpompi olla?

Mä en enää tiedä, että miten helpotan mun oloa. Mä oon yrittänyt jo vaikka ja mitä. Olen kuunnellut musiikkia, käynyt kylmässä suihkussa, halannut pehmolelua, silittänyt kissaa. Lista on loputon. Mä en haluais viiltää tai oksentaa, koska tiedän itsekin, että ne on oikeesti huonoja keinoja. Mutta mitä jos mulla ei ole enää muita keinoja jäljellä?

Viime viikolla oksensin useamman kerran ruuan jälkeen. En vaan pystynyt pitämään sitä sisällä, koska koin niin vahvaa syyllisyyttä syömisestä. En ole ansainnut ruokaa. Olen ansainnut kaiken sen pahan ja tuskan, mitä mun elämässä tällä hetkellä on. 

Helpointa olis, jos en söis mitään. Silloin ei ainakaan ruoka ahdistaisi. 

Mun elämä pyörii tällä hetkellä ruuan ympärillä. Koko ajan mietin, että mitä syön ja miten saisin syötyä mahdollisimman vähän. Mä oon kohta menossa vanhemmille syömään. En haluais ja aion ehdottaa äitille, että jos saisin ruuat jatkossa taas mun kotiin, niin silloin mun ei tarvis syödä niin usein ja niin paljoa. 

Meidän piti lähteä Lappiin lomalle, mutta mun onneksi ei lähdetty. Säästyin monilta vaikeilta hetkiltä ja liialta syömiseltä. Mä pelkäsin sitä reissua niin paljon. Ensin 12h autossa ja matkalla oltaisiin syöty huoltoasemilla epäterveellistä ruokaa ja perillä oltaisiin käyty sukulaisilla kylässä. Luvassa olisi siis ollut kasoittain kahvupöytä herkkuja ja ei taatusti mitään sokeritonta pepsi maxia. Joten, onneksi ei lähdetty.

Mä oon miettinyt usein, että tällästäkö tää mun elämä tulee sitten aina olemaan? Tää on mulle se tutuin ja turvallisin. Se mihin mä aina palaan, halusin tai en. En oikeastaan osaa elää mulla tavalla. Silti tää tapa ahdistaa ja tuo paljon rajoituksia mun elämään. Joku voisi sanoa, että tää on kidutusta. Mulle tää on vaan turvallinen, toki ahdistava ja rajoittava, mutta en mä osaa muutakaan. Oon aatellu, että ehkä mun kuuluu elää näin. Ei tää kivaa ole, mutta onko mulla vaihtoehtoja?

Musta tuntuu, että ei ole. 

Mä haluaisin vaan itkeä peiton alla koko päivän, mutta tuntuu, etten pysty edes itkemään. Mä vaan makaan paikallaan ja tuntuu, etten ole tässä hetkessä. Mä olen jossain muualla. En pysty itkemään, enkä huutamaan. Mua ahdistaa, mutta ainut mitä voin tehdä on maata paikallaan ja toivoa, että kohta helpottaa. 

Joskus siihen menee hetki, joskus tuntia jos toinenkin. Ikinä ei voi tietää, koska helpottaa. Mua silti lohduttaa ajatus siitä, että tää ei voi kestää ikuisesti. Se on kuitenkin vain tunne, tosin erittäin voimakas ja tunteilla on tapana mennä ja tulla. Tää tunne vaan on sellainen, joka tulee useamman kerran päivässä ja viipyy vähän pidempään. Mutta tunne ei tapa. Se on se, mitä sä teet. Tähän asti mä oon onnistunut olemaan tekemättä mitään peruuttamatonta. Ja yritän tästä eteenpäikin.

----------------

silence is a girl's 

loudest cry.

if she is 

speechless, her heart

 is too tired

for words.

Tears keep falling

Who's to know when the time has come around? 

Don't want to see you cry. I know that this is not goodbye.

--------------

Minusta ei ole kuulunut mitään vähään aikaan. Syy on yksinkertaisesti se, että ei ole ollut voimia kirjoittaa. Ei ole ollut voimia tehdä mitään. Valehtelematta olen joka päivä (viimeisen viikon ajan) ''hajonnut'' palasiksi ja päätynyt itkemään ja huutamaan lattialla. Itken rakkaan ihmisen vuoksi, sillä pelkään joka päivän olevan se viimeinen hänelle. En pysty nukkumaan, sillä pelkään herääväni seuraavaan aamuun ilman häntä. En sen enempää halua avata asiaa, mutta pelkäänpä, että hän ei tule näkemään uutta vuotta. Itken, sillä mieleeni tulevat kaikki ne asiat ja muistot, joita emme enää ikinä pysty jakamaan. Hän ei enää ikänä tule istumaan kanssani mökkilaiturilla kesä auringon paisteessa. Hän ei enää saa kuulla lintujen laulua, auringon pilkistäessä lumisten puiden välistä. 

Eilen mä juoksin suoraan takapihan läpi metsään. En ehtinyt laittaa takkia päälle. Juoksin kunnes jalkani eivät enää kantaneet. Kaaduin hangelle ja huusin. Itkin ja huusin. Olin samaan aikaan vihainen ja äärimmäisen surullinen. Makasin hangella ja vaatteeni kastuivat. Kyyneleet virtasivat poskiani pitkin hangelle. Minusta tuntui pahalle, sillä tiesin, että hän ei enää voi lähteä metsään istumaan lumisille kannoille ja kuuntelemaan luonnon ääniä. 

En muista, milloin viimeksi olisin itkenyt näin paljon.

Mulla on ollut myös ongelmia Tintin kanssa. Meillä ei vaan ole ollut kolmeen viikkoon yhtään tapaamista. Olen pinonnut kaiken pahan olon sisälleni torniksi ja odotan milloin se sortuu. Tänään olisi pitänyt olla terapia-aika Tintille, mutta en voinut mennä. Illan aikana mulle nousi kuume (ja jouduin laittamaan Leponexin tauolle) ja aamulla oloni oli niin kauhea, että äitini perui ajan. Minulta peruuntui myös J:n tapaaminen. Olin laskenut sen varaan, että tänään saisin madallettua pahan olon tornia, mutta sen sijaan, se vain kasvoi. 

Tällä hetkellä en voi muuta, kuin yrittää nauttia viimeisistä yhteisistä hetkistä rakkaan ihmisen kanssa. Viimeinen näkeminen tulee olemaan vaikea. Mut oon mä varmaan ennenkin selviytynyt? Tulen myös todennäköisesti romahtamaan seuraavalla terapiakäynnillä. Mä en vaan jaksa enää hymyillä päivästä toiseen.

--------------

The only time a goodbye is painful, 

is when you know you'll never say hello again.