Hei pitkästä aikaa!
Mitä mulle kuuluu?
En ole tosiaan vähään aikaan mitään tänne laittanutkaan, kun en ole muistanut. Tänään tuli sellainen olo, että tänne pitää jotain kirjoittaa. Ei siksi, että menisi huonosti, vaan nyt uskallan jo sen sanoa: Mulla menee hyvin! Ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen mä pystyn sanomaan, että mulle kuuluu hyvää.
Olen samaan aikaan iloinen ja peloissani. Entä, jos nyt alkaakin alamäki? Entä, jos mä en enää ensi viikolla voikaan hyvin? Olen sanonut itselleni (ja sanon nyt uudestaan), että elämän ei kuulu olla pelkkää ruusuilla tanssimista. Välillä kuuluu mennä huonosti. Ja se on ok! Huonoista päivistä selvitään ja niistä opitaan. Hyvinä päivinä nautitaan elämästä. Mä uskon siihen, että mun elämässä alkaa vihdoin hyvä voittaa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, mä uskallan iloita niistä arjen pienistä, hyvistä hetkistä. Ja uskallan sanoa myös ääneen, että elämä on ihan kivaa.
Mä käyn nykyään aikuislukiota, ja olen päässyt siinä hyvään vauhtiin. Jos mietin vaikka kahden vuoden takaista minääni, ei minusta olisi ollut tähän. Tsemppauksella ja vahvalla omalla tahdolla, mä oon päässyt lukiossa näin pitkälle ja vieläpä ihan hyvillä arvosanoillakin. Jos mietitään mun peruskoulun aikaista päättätökaria, niin siellä monet numerot näytti 5 ja 6. Nyt esimerkiksi kemiasta sain 9! Voitteke kuvitella? Niin paljon niihin numeroihin vaikuttaa oma halu oppia, oppiympäristö ja opettajat. Mä oon pikku hiljaa pääsemässä takaisin sille tasolle, mistä lähdin 7 luokalla, ennen kuin asiat alkoivat mennä huonosti.
Toki, ei tämä elämä ole ollut pelkkää onnistumista. Mukaan on mahtunut myös surua ja pahaa oloa. Meidän koira, jouduttiin lopettamaan tämän vuoden maaliskuussa ja se on ollut mulle tosi kova paikka. Nyt olen pikku hiljaa päässyt siinä siihen vaiheeseen, että ei ihan joka asia muistuta minua hänestä. Ja pari kuukautta sitten sanottiin hyvästit yhdelle meidän kissoista. Haettiin hänet pari viikkoa sitten tuhkauksesta ja kohta olisi hautaus. En tiedä miksi, mutta eläinten poismenot on ollut mulle tosi raskaita. Tiedostan kyllä, että joskus mun täytyy luopua mun omasta rakkaasta kissasta. Se tulee olemaan todella haastavaa...
Lisäksi ''kirsikkana kakun päällä'', Tintti. Meidän yhteinen matka tulee päättymään tammikuussa 2021. Ja se, jos mikä tuntuu kamalalle. Olen käynyt 3 vuotta Tintin luona purkamassa pahaa oloa ja nyt on meidän aika erota. Valehtelisin, jos väittäisin, että se ei satu. Mä oon alkanut viime kesän aikana luottamaan häneen 100% ja nyt mun täytyy uskaltaa päästää irti. Yksin mun ei tarvitse selvitä, vaan siirryn toisen psyk.polin asiakkaaksi. Mulle on jo valittu sieltä hoitaja. En ollut kovin tyytyväinen, kun kuulin uuden hoitajan nimen... Sanon nyt suoraan: en tunne ketään alle 50 kymppistä sen nimistä henkilöä. Nimestä tuli myös mieleen, että hän on opiskellut alaa joku 30 vuotta sitten ja lukenut kaiken jostain paksusta pölyisestä kirjasta ja on niin kaavoihin ja tiettyyn ajatus malliin kangistunut, että ei hyvää päivää. Jos rehellisiä ollaan, en todellakaan hyppinyt riemusta. Tulee niin ikävä Tinttiä.. Luultavasti meidän viimeinen yhteinen kerta tulee olemaan pelkkää itkua mun osalta. Hyvästit on aina hankalia. Varsinkin kun et itse haluasi luopua ollenkaan, mutta tiedät että on pakko. Jotkut ihmiset eivät voi pysyä elämässämme kovin kauaa, mutta sydämessä he ovat aina. - tähän minä haluan luottaa.
Kiitos, että luit tänne asti! Tintistä tulossa vielä erillinen postaus, kun on meidän aika hyvästellä. Tsemppiä sinulle ja virtuaali hali x
