Sanoja vailla, tähän jään.
Sanoja vailla, ei niistä riitä yksikäään.
Sanoja vailla, ikävää.
Mä toivon, et vielä hymysi mä nään.
-----------
Alkuun: Kirjoitan tätä tekstiä muodossa ''tänään'' jolla tarkoitin päivää 7.12, mikä oli oikeasti eilen, sillä onnistuin taas aloittamaan tämän kirjoituksen 2 aikaan yöllä, joten päivä on jo vaihtunut. Älkää antako sen häiritä, kun tekstin julkaisi päivämääränä lukee 8.12 ja puhun eilisin tapahtumista sanalla tänään :).
Ja teksti tulee olemaan p i t k ä
----------
Tänään oli se pitkään odotettu Tintin tapaaminen. Myönnän, että tarkistin puhelintani jatkuvasti pelkäen, että tapaamisemme on peruttu. Todettiin yhdessä, että edellisen ja tämän tapaamisen välissä on ollut aivan liian pitkä aika. Aloitettiin ihan perus smalltalk:illa (as always), joka vaihtui molempien päässeen omalle paikalleen siihen varsinaiseen terapia keskusteluun.
Ihan aluksi sanoin, että isoja asioita on käyntimme välissä tapahtunut, eikä 50 min tule millään riittämään. Heitin, että varmaan oikeasti menisi kokonainen päivä aamusta iltaan, jos putkeen kaikki kertoisin. Mainitsin, että on ollut hyviä ja huonoja asioita ja haluaisin aloittaa huonoista.
Ensimmäinen ja painavin asia koski rakasta läheistäni, josta tänne kirjoitinkin ajatuksia muutama teksti taaemmas. Olin varautunut, että tapaamisesta en tule selviämään, ilman nenäliinoja ja poskille valunutta ripsiväriä.
Aloitin puhumisen kertomalla taustoja, sillä en ollut kertonut mitään läheiseni tilanteesta. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes tuli aika kertoa nykytilanteesta ja ''tuomiosta''. Kerroin nykytilanteen ja pääsin sanomaan, että 1.12 oli ollut lääkäri aika, jonka uutiset eivät olleet hyviä. Siinä vaiheessa huomasin, kuinka käteni tärisivät ja hajoaminen oli enää silmän räpäyksen päässä. Käänsin katseeni kattoon, jolloin ensimmäinen kyynel kohosi silmänurkkaan. Hautasin kasvoni käsiini ja sanoin, ''ei helvetti, taas''. Sitten peli olikin pelattu. Tintti kysyi hetken päästä, minkälaisia uutisia olimme saaneet. En sanonut mitään, en kyennyt puhumaan. Käänsin vain katseeni Tintin silmiin ja näin hänen ilmeestään, että hän ymmärsi. Hän painoi päänsä alas ja sanoi, että ymmärtää täysin. Kun vihdoin pystyin puhumaan, sanoin tärisevällä äänellä, että jos hyvin käy, hän on kanssamme vielä jouluna. (Rehellisesti sanottuna (kyllä, tämä tuntuu pahalle), minä en usko.)
Jatkoimme keskustelua, joka ohjautui siihen, kun en ole pystynyt nukkumaan. Viime yönä nukuin 30 minuuttia, sitä edellisenä, en edes sitäkään. Ja nytkin kello on jo yli kaksi yöllä, enkä ole vieläkään nukahtanut. Kerroin samat ajatukset, jotka löydätte blogitekstistä
Tears keep falling. Lopuksi totesin, että itse asiassa, en enää edes haluakaan nukkua. Syömisestä en maininnut.
Minulla on ollut lähiaikoina paljon itsetuhoisia ajatuksia, josta sitten mulle heräsi kysymys ja päätin sitten kysyä sitä Tintiltä.
''Onko mulla oikeutta satuttaa itseäni tai tuntea suurta ahdistusta, kun toinen makaa päivästä toiseen sohvalla, miettien, onko huominen päivä se viimeinen?"
Lähinnä vertaan meidän tunteita. Onko minun tuskani niin suuri, että minulla on oikeus itseäni satuttaa? Kun miettii, että kuinka järjettömän suuri tuska se on, kun elää tietäen, että huomenna voi olla elämäni viimeinen päivä. Ja silti, hän ei satuta itseään helpottaakseen oloaan. Hän ei halua tappaa itse itseään, ennen kuin sairaus tappaa. Joten onko minulla oikeus toivoa kuolevani, jotta tuska helpottaa? Tiedän, että läheiseni pelkää, hän pelkää todella paljon. Hän pelkää eniten kipua, sitä, että viimeinen hetki on kivulias. Mutta silti, hän jaksaa elää, nauttia joka päivästä, kuin se olisi viimeinen. Hän on todellinen taistelija. Hän ei peräänny.
Joten, onko minulla oikeus?
Tästä pääsimme asiaan, josta en ole kertonut kenellekään. Asia on melko tuore, sillä se tapahtui syyskuun puolessa välissä.
Minä olin päättänyt kuolla.
Sanoin, Tintille heti alkuun, että tiedän, minun olisi pitänyt kertoa, jotta minua olisi voitu auttaa. Sanoin myös, että en kertonut, sillä en halunnut selvitä. Olin päättänyt lähteä, enkä halunnut kenenkään pelastavan minua.
Olin valinnut päivän, jolloin tiesin muun perheeni lähtevän jonnekin, eikä kukaan tulisi kotiin ainakaan kolmeen tuntiin. Näin varmistin, ettei minua ehdittäisi pelastaa.
Minulla meni useampi viikko, kun valitsin lähtötapaani. Suljin pois lääkkeet, sillä sitä olin jo kerran testannut, eikä se onnistunut (vuosi muistaakseni 2013). Toisena suljin pois ranteen valtimon auki viiltämisen, sitäkin olen ikävä kyllä koittanut (vuonna 2014). Mietin myös esim. junan eteen hyppäämistä. Poistin ajatuksen mielestäni, sillä en halunnut vaivata ketään tuntematonta.
Myös painavana syynä oli ystäväni kuolema. Hän hyppäsi junan alle, eikä junaa kuljettanut henkilö enää koskaan pystynyt kuljettamaan junaa. Enkä myöskään halua, että ihmiset joutuvat keräämään palasiani radalta. Kun kävin viemässä kynttilän ja katsomassa kaverini kuolinpaikkaa seuraavana päivänä, näin vielä hänen kuivuneen verensä kiskoilla. Sitä näkyä en unohda.
Pitkän pohdinnan jälkeen päädyin lääkkeisiin. Muistin viimekertaisen annos määrän, joka ei ollut riittänyt. Päätin lisätä sitä muutamalla grammalla. Mulla oli jemmassa iso kourallinen lääkkeitä, kaikkiaan 3 erilaista. Jos kaikki laskee yhteen, minulla oli n. 6 gramman edestä lääkkeitä. Pääasiassa psykoosilääkkeitä.
Mä otin salaisesta laatikostani kirjoittamani kirjeet. Niitä oli 7. Lisäksi otin esiin vuonna 2013 kirjoittamani hautajais-suunnitelmani. Luin sen kertaalleen läpi ja se piti edelleen paikkaansa. Kävin vielä koko talomme läpi ja varmistin, että olen yksin. Hain ison mukin, johon kaadoin kylmää vettä. Menin istumaan työhuoneeni lattialle ja hain lääkkeet. Katsoin vieressäni olevaan peiliin ja sanoin Sille:
''Nyt me voidaan olla ikuisesti yhdessä, me voitettiin.''
ja Analle:
''Mä tajusin, että me ei ikinä tässä maailmassa pääsemään loppuun. Mut me kummatkin tiedetään, että kuolleet tytöt ovat kaikkein laihimpia.''
Sitten mä laitoin osan lääkkeistä suuhuni ja otin vesilasin käteeni. Kuiskasin vielä kiitos ja anteeksi, ennen kuin otin kulauksen.
Yhtäkkiä kuului samanlainen ääni, joka kuuluu, kun ovi kiinni oleva ovi avataan. Pelästyin, että nyt perhe tuli takaisin kotiin. Voi vittu, ne ei saa nähdä tätä. Hetken aikaa istuin liikkumatta keskellä lattiaa ja odotin, että joku huutaisi moi. Sitten kuului toinen ääni, jonka jälkeen syljin suussani jo massaksi liunneet lääkkeet vesimukiin ja keräsin nopeasti vielä koskemattomat lääkkeet purkkiin. Työnsin ne roskiksen taakse piiloon. Kirjeet keräsin myös ja laitoin ne laatikkoon. Lähdin tarkistamaan talon. Missään ei ollut ketään. Ei autoja pihassa, ei mitään. Vilkaisin kelloa ja aikaa oli kulunut jo kaksi tuntia. Kiirehdin huoneeseeni hakemaan lääkkeet ja juoksin pihamme halki kohti roskakatosta. Sen enenpää ajattelematta, avasin päällimmäisen roskapussin ja kippasin lääkkeet sinne. (
Tiedostan kyllä, että kaikki lääkeaineet tulisi palauttaa aina apteekkiin, eikä niitä missään nimessä saa heittaa kotona roskiin tai vetää vessan pöntöstä! )
Juoksin takaisin sisälle, jossa mieleni valtasi pettymys ja viha. Raivosin itselleni, haukuin itseni massta taivaaseen epäonnistuneeksi, heikoksi ihmisraunioksi. Hakkasin itseäni nurkeillä ja kaikella kovalla, mihin käteni lattialta ylettyi.
Sanoin Tintille, että en uskaltanut kertoa tapahtuneen jälkeen, sillä pelkäsin osastoa. Sinne en halunnut missään nimessä joutua. Uskalsin kertoa vasta nyt.
Tässä kohtaa Tintin silmät kostuviat ja muuttuivat punertaviksi. Kyyneleitä ei kuitenkaan vierinyt poskille. Hänen äänensäkin muttui hieman itkuiseksi. Mieleeni tuli ajatus: tässä on ''taas'' yksi henkilö, jonka takia en voi tappaa itseäni. Sillä tiedän, että häneen sattuisi.
Aikamme alkoi olla lopussa. Sain kerrottua yhden asian 8 asiasta. Ja kasaamani pahan olon torni madaltui ja tuli vakaamaksi. Se tulee kestämään siihen asti, kunnes tapaamme jälleen.
Palasimme hetkeksi itsetuhoisuuteen ja Tintii kysyi, onko minulla tällä hetkellä itsetuhoisia ajatuksia. Vastasin, että on. Sanoin, että muutama viikko takaperin tiputin vahingossa lasin lattialle ja päädyin istumaan lattialle sirpale käsivarttani vasten. En kuitenkaan saanut aikaan, kuin 1cm mittaisen pintanaarmun. Sain siirrettyä ajatukset muualle.
Tintti kysyi, että pystynkö lupaamaan hänelle, että en satuta itseäni. Tähän vastasin, että en halua luvat asiaa ja sitten rikkoa lupauksen. Lupaukset ovat minulle kultaakin kalliimpia, en halua rikkoa niitä. Varsinkaan lupauksia, jotka ovat tehty tärkeiden henkilöiden kanssa.
Tintti pysyi hiljaa.
Keräsin äskeisen selitykseni yhteen ja sanoin:
''Rehellisesti, nyt en oikeasti voi luvata sitä sinulle, olen pahoillani.''
Tintin ilmeestä näin, että nyt ei ollut hyvä juttu. Joten jatkoin sanomalla, että sen voin luvata, etten tee mitään mistä ei ole enää paluuta. Sitten Tintii katsoi minuun sanoen, että hän on iloinen siitä, että vastasin rehellisesti ja toivoo, että en kuitenkaan tekisi mitään. Hän myös sanoi olevansa helpottonut kuullessaan lupaavani, etten tapa itseäni. Se merkitsi hänelle paljon.
Ajan loputtua sovimme seuraavan tapaamisen, puin takkini päälle ja otin laukkun lattialta. Sanoin, Tintille, etä tarvitsen vielä minuutin, ennen kuin nousen ja lähden pois. Hautasin kasvoni vielä kerran käsiini, annoin viimeisten kyyneleiden valua poskiani pitkin. Nostin katseeni ja kuivasin kyyneleet. Vedin syvään henkeä ja nousin ylös. Ensimmäistä kertaa tapaamisen aikana laitoin suuni hymyyn ja lähdin kävelemään Tintin perässä ovelle. Ennen kuin hän avasi oven, hän laittoi kätensä olkapäälleni ja sanoi, sä olet äärettömän vahva. Sitten hän avasi oven ja astuin käytävään. Hän huikkasi vielä perääni tsempit ja sanoimme heippa. Lähdin kävelemään autolle. Pysähdyin 2. kerroksen kohdalla ja katsoin suuresta ikkunasta ulos lumisateeseen. Sydämeni valtasi lämmin tunne. Minun oli viimein helpompi hengittää.
Vielä nytkin hymyilen ensimmäistä kertaa viikkoihin. En pysty kuvailemaan kuinka onnellinen olen siitä, että minulla on Tintti. Tiedän jo nyt, että hänen lähtönsä tulee sattumaan. Paljon. Jos minun pitäisi vastata, että kenen psykologin/terapeutin lähtö on satuttanut kaikista eniten, vastaus olisi ensimmäinen psykologini. Olen itseasiassa hänestä keronut hieman tekstissä
He, jotka lähtivät. Mutta uskon, että se tulee jonain päivänä muuttumaan.
Kiitos Tintti, sinä sait minut hymyilemään.
---------------
----------------
She learned to hold all her feelings inside until late at night.
She covered her mouth withe her hand, so no one hears her.
She looks perfect with her fake smile.
