Oikein pieni

 Jos syön pelkkää ilmaa

ehkä mä ilmaks muutun

Olen kevyt kuin lintu

Jos oon ihan hiljaa

Jos en näy enkä kuulu

En tuoksu en maistu

Ehkä mä kapenen tarpeeks

Että pystyn taas kulkeen

Siellä mis on peilejä

Jos oon ohut kuin viiva

Ehkä ei heijastu musta

Niihin ees mun virheitä

Jos ois oikein pieni

Ehkä joku ottais mut syliin

Ehkä silittäis kunnes nukkuisin

Jos ois oikein pieni

Ehkä pystyisin taas kattoo silmiin

Ehkä ittellenikin mä kelpaisin

Jos ois oikein pieni

Mä koitan olla oikein pieni

Mä koitan olla oikein pieni

—————

Karu - oikein pieni

Mut vain vajoan

Hymy vain suoja jonka takaa ei nää, 

missä kulkee ja milloin häviää. 

Ei helppo oo peittää tätä tuskaa. 

------------

Hakkaan päätä seinään.

Koska sä tajuat?

Koska sä ymmärrät?

Kasvot märkinä kyyneleistä makaan lattialla. Mä oon epäonnistunut. Miksen mä voi olla pieni ja kaunis? Miks mun pitää olla tällänen epäonnistuja. Läski elefantti. 

Mikä siinä on niin vaikeaa?

Motivaatioksi pitäisi riittää se, että sä et ole siellä missä haluaisit.

Viime päivät on menny sumussa. Mä herään ''aamulla'' kun muut on jo tulleet töistä. Mä herään yleensä 12-14 välillä. Muut on ehtineet tehdä vaikka mitä. Mä vasta nousen, puen päälle, meikkaan jos jaksan. Ja mitä sitten? Taistelen puoliväkisin tieni jääkaapille katsomaan mitä pitäisi syödä lounaaksi. Niin. Pitäisi. Äiti on laittanut taas kanakastiketta ja nuudelia. Otan ruoka-astiat jääkaapista ja muumilautasen astiakaapista. Kasaan annoksen lautaselle, 3+3. Ei enenpää, tässäkin on jo liikaa. Kävelen lautanen kädessä mikron luo. Lämmitän ruokaani mikrossa tasan 2 minuuttia. Otan höyryävän annokseni mikrosta istuudun pöydän ääreen. 

Pyörittelen haarukalla isoja kanapaloja lautasella ja siirtelen nuudelia paikasta toiseen. On kulunut puoli tuntia. Otan ensimmäisen haarukallisen. Täytyy pureskella hitaasti. Mietin viimeiseen asti nielaisenko. Otan vielä muutaman haarukallisen ja päätän lopettaa. Ei enää. 

Heitän lopun ruuasta pois. Pyyhin haarukan tarkasti, ettei se näytä siltä kuin sillä olisi työnnetty ruokaa pois lautaselta. Huuhtelen myös lautasen toisesta reunasta ruuan jäljet pois, jotta näyttäisi, että ruoka on ollut vain lautasen keskellä. Jätän astiat tiskipöydälle.

Seuraavaksi alan miettiä seuraavaa ruokaa. Milloin ja mitä se tulisi olemaan. Asetan itselleni rajan. Ei mitään ennen iltapalaa. 

Muut tulevat töistä. Ja mitä minä olen saanut aikaiseksi? No, olen herännyt, saanut vaatteet päälle ja syönyt ruuan melkein kokonaan. Ai niin ja käynyt pettymässä vaa'alla. Kello lähenee kuutta. Menen suihkuun. Siellä pesen hiukseni ja vartaloni. Levitän hiuksiini suojaavan naamion. Tuntuu, että hiukset ovat ainoa osa kehossani josta pidän hyvää huolta. Hiukset ovat olleet minulle aina todella tärkeä asia. Niistä haluan pitää erittäin hyvää huolta. 

Sitten se taas tulee. Ilta. Ja iltapala. 

Pöydälle on katettu valmiiksi leivät ja levitteet. Juustot ja kinkut. Otan lempi mukini kaapista ja kaadan siihen kuumaa vettä. Upotan vanilja teepussin veteen ja istun paikalleni. Otan kauraleivän, jossa on sopivasti 49 kaloria per viipale. Yksi saa riittää iltapalaksi. Sen päälle laitan hieman margariinia ja juustosiivun. Haukkaan pienen palan. Se maistuu samaan aikaan hyvälle ja pahalle. Tiedän, että voisin olla ihan hyvin ilmankin. Mutta toisaalta en ole syönyt moneen tuntiin. 

Iltapalan jälkeen rasvaan naaman ja pesen hampaat. Otan lääkkeet ja teen ilta workoutin jonka jälkeen käyn nukkumaan. 

Ja sama taas alusta. 

Sama toistuu päivästä päivään. Mikään päivä ei ole yhtään helpompi. Aina samat kysymykset ja ajatukset mielessä. Kaikki huutavat päässäni yhtä aikaa. Uni on ainoa tapa jolla voin paeta tätä. Nukkuessa päässäni ei pyöri leipäpakettien kaloritaulukot tai mikään muukaan ruokaan liittyvä. Mutta silti en mikään ilta haluaisi nukahtaa. Jos ei olisi lääkkeitä viivyttelisin unta parhaani mukaan. Mutta lääkkeiden takia (ansiosta) nukahdan. 

Uni on pakokeinoni tästä maailmasta. 

Nukun, jottei tarvitsisi lähteä minnekään.

Nukun, jottei tarvitsisi nähdä ketään.

Nukun, jottei tarvitsisi miettiä mitään.

Nukun, jottei tarvitsisi syödä mitään.

-------------

------------

Hetki hetkeltä, 

ajaudun kauemmas.

Siipien suojaan

Niin pieni ja hauras sen sydän on. 

Sen lempeyttä mahdoton kuvata on. 

Niin iloinen päältä sen kuori on. 

Mut sisältä musta ja kelvoton. 

Silmät niin kauniit ja hymyilevät. 

Mut niiden takana kyyneliä.

--------------

Mitä mulle kuuluu nyt?

Itseasiassa en ole varma. 

Musta ei oo kuulunut blogin puolella hetkeen mitään. 

Oon miettinyt asioita, järjestellyt asioita ja noh, en tiedä.

Mulla on ollut nyt vaikeaa. Niin vaikeaa, että sitä on ollut mahdotonta pukea sanoiksi. Sitä on ollut myös mahdotonta näyttää. Ainut mitä olen onnistunut tekemään on feikki hymy. Olen sen turvin uskaltanut mennä päivästä toiseen. Viikosta toiseen.

Olen saanut Tintin uskomaan, että mulla menee tosi hyvin. Se on tyytyväinen kun olen innoissani kertonut muutto suunnitelmista ja halusta opiskella. Olen saanut Tintin jättämään syömisistäni jauhamiset pois. 

Nyt voin rauhassa jatkaa siitä mihin jäin. Painoa on vielä vaikka muille jakaa. Mutta mä teen sen. Musta tulee pieni ja siro. Kaunis ja hento. Nyt kun Tintti on pois tieltä mä voin jatkaa. Äiti ei osaa epäillä mitään, sillä en ole sen nähden mitään tavallisesta poikkeavaa tehnyt. Ja olen kiitollinen, että Tintti ei ole omia epäilyjään tilanteestani kertonut. 

Tänään onnistuin paastoamaan 20 tuntia. Jonka jälkeen söin kaksi broilerinakkia ja vähän mozzarella salaattia. Niiden lisäksi join teetä. Olen jokseenkin tyytyväinen tähän päivään. Sain illan lihaskunto liikkeetkin tehtyä suht nopeasti ja nyt pitäisi mennä nukkumaan. 

Mulla on seuraava Tintin aika keskiviikkona. Jännittää. Mitä jos en olekaan saanut vakuutettua sitä siitä, että kaikki olisi hyvin. Mitä jos se on nähnyt mun tekohymyn lävitse? 

Olen kyllä harjoitellut jo vuosia tekohymyä ja onnistunut siinä mielestäni hyvin. Miltein kaikki läheiseni uskovat tällä hetkellä, että olen menossa parempaan suuntaan. Kaikki ovat niin innoissaan muutto kuvioista ja muusta, etteivät huomaa mun pahaa oloa. Siksi mun on helppo nostaa pää pystyyn, kuivata kyyneleet ja laittaa suun hymyyn. Ei kukaan aavista. Ei nää. 

Mutta niinä hetkinä kun oonn yksin ajatusten kanssa, mä toivoisin, että joku istuis mun vieressä ja pitäis mua kädestä. Sanois, että kaikki järjestyy. Mutta ei, mä pärjään yksin. Mun on pakko. 

Mä en saa pettää Anaa. Mun täytyy jatkaa. Ja niin mä jatkankin. Kunnes mä saan sen mitä mä haluan. Mä oon luvannu Analle, että mennään loppuun asti. Yhdessä.

---------------

--------------

Siipien suojassa,

mun on parempi olla.

Keep running

Keep running up that hill, my love. 

Keep running to your dream. 

The life that you're competing for, 

they'll never hear your screams.

----------------------

Viikonloppu.

Se pelottaa mua.

Pelottaa aivan helvetisti.

Viikonloppuna homma meinaa aina karata käsistä. Mä meinaan syödä aina yli mun päivittäisen kalorirajan. Olen saanut kontrollin takaisin juuri ja juuri ajoissa. Pelkään pilaavani kaiken, jos nyt syön.

Tänään on sunnuntai. 

Kävin juuri elokuvissa parhaan ystäväni Elenin kanssa. 

Me otettiin irtokarkkeja, minä 200 grammaa ja Elen hieman enemmän. 

Mä söin ne kaikki ja nyt ahdistaa. 

Sain pidetty melkein 20h paaston ja mä menin pilaamaan sen karkeilla. Munhan piti vähentää niiden syömistä!? Karkkien takia elokuvaan keskittyminen oli hieman hankalaa.... Koko ajan ajatukseni ajelehtivat ruokaan ja kaloreihin ja taas ruokaan. Onneksi sentään otin zero cokiksen normaalin sijaan. 

Olen laihtunut. 

Viime viikollakin paino oli tippunut melkein 2 kiloa edellisestä. Näyttäisi siltä, että se on laskusuunnassa. 

Aluksi oli hieman hankalampaa. Paino jojoili -2kg:sta +4kg:hen viikossa. Suurin osa varmaan johtui nestetasapainon heittelystä, tai niin ainakin haluan uskoa. 

Mutta nyt näyttäisi siltä, että paino on lähtenyt laskemaan. Se, kuinka pitkäksi aikaa on vielä mysteeri. Täytyy katsoa viikko kerrallaan ja toivoa, ettei se ihan heti pysähdy.

Huomaan painon laskun myös vaatteistani. 

Mun tän hetkiset lempifarkut alkaa olla jo löysät. Saan ne päältä pois ilman, että avaan nappeja. Ne myös luisuvat kävellessä alaspäin ja joudun nykimään niitä ylös melkein koko ajan. 

Mun pitäis löytää mekko kesän ylppärijuhliin, mutta en uskalla ostaa vielä mitään. Toivon salaa, että olisin ainakin 20 kiloa pienempi kesällä. Niinpä nyt ostamani mekko olisi iso kesällä, enkä haluaisi joutua ostamaan useaa mekkoa. Myös hautajaisiin pitäisi ostaa mekko. Niiden päivämäärää tosin ei vielä tiedä. Toisaalta toivon, että ne olisivat mahd. pian. En halua rakkaani joutuvan kärsiä tässä maailmassa enää kauaa. Päivästä toiseen hänen elämänsä on tuskaa ja sitä on hyvin vaikea katsoa vierestä. Siksi toivon näin. Ehkä julmaa teistä, mutta te ette voi nähdä tätä, mitä minä näen. Hän ei enää nauti tästä maailmasta.

Mun täytyy nyt jaksaa, edes muiden takia. Äidilläni on vaikeaa läheisemme tilanteen takia, isällä on hankaluuksia omassa elämässään ja siskolla koulupaineita. Mä en voi luovuttaa nyt. Mun täytyy jatkaa, olla se vahva joka selviää. Mä en voi näyttää heikolta nyt. 

Hymy huulille, pää pystyyn, kohta on tääkin päivä ohi.

Ja mä selvisin.

---------------------

---------------------

I'll keep running up that hill, I will.

Keep running to my dream.

So light and high, that I can fly.

Above the rest I'll soar.

Just waiting to be weightless,

that's all I'm craving for.

Mirror, Mirror

Mirror, mirror on the wall, ruthless to your victim. 

Suiting you becomes my love, tied to my reflection. 

Hunger takes a hold of me, making my decisions.

----------------

Aamuni alkaa aina samalla. Ne alkaa pelolla tulevasta päivästä.

Mitä jos mä mokaan? Mitä jos mä en osaa? Mitä jos mä syön liikaa?

Niin, mitä jos mä syön?

Ruokailut pyörii mielessä. Ne kiertää ympyrää mun päässä. Se jatkuu ja jatkuu, eikä se lopu, vaikka mä menisin nukkumaan. Kun herään, se alkaa taas. Joskus en saa edes yöllä rauhaa, vaan ruoka tulee uniini. Näen painajaisia siitä, että lihon.

Herään aamulla paniikissa. Enkai mä vaan oo lihonu eilisestä? Enhän? Olihan se vaan unta?!

Varmuuden vuoksi kaivan vaa'an piilosta. Punnitsen itseni, kerran, kahdesti, kolmesti. Ravaan vaa'an päällä niin kauan, että voin olla varma, ettei se valehtele. Laitan vaa'an takaisin piiloon, ettei kukaan huomaa.  

Juoksen takaisin alakertaan.

Varmuuden vuoksi mittaan reidet. Eikai vaan yön aikana ole tullut lisä senttejä. Mittaan jokaikisen kohdan kehostani. Enhän vaan ole isompi kuin eilen?

Skippaan aamupalan. Siitä tulisi vain turhia kaloreita kulutettavaksi, enkä halua rikkoa 15 tunnin paastoa. En ole luovuttaja. Vaikka Skyr-rahka huutaakin jääkaapin oven takaa, suljen sen pois mielestäni. Tänään en sitä voi syödä. 

Otan aamulääkkeet ja vitamiinit. Juon niiden kanssa paljon vettä.

Ah, kylmää ihanaa vettä.

Se on niin kylmää, että voin tuntea sen virtaavan tyhjään vatsaani.

Seuraavaksi alan laskea tunteja seuraavaan kertaan, kun täytyy syödä. Mietin monet kerrat, syönkö vai en? Pidänkö vielä paastoa ja syön vasta illalla? Mitä syön? Paljonko kaloreita siinä on?

Päätän syödä. Pidin kuitenkin eilen paaston, niin tänään voin jotain syödäkin. Mutta en saa ajatella ruokaa palkintona hyvin sujuneesta paastosta. Ruoka ei saa olla palkintona. Sen ei kuulu olla hyvä asia. Se vain lihottaa.

Ruoka-aika, päätös täytyy olla valmis nyt!

Kasaan annoksen lautaselle. 

3rkl riisiä ja 100g kanakastiketta. 

Lasken kalorit nopeasti, 204. 

Lämmitän annoksen ja alan syömään. 

Pureskelen hitaasti ennen kuin nielaisen ... 25, 26, 27, 28, 29, 30. 

nielaisen ensimmäisen haarukallisen.

Puolessa välissä alkaa tökkiä. En pysty enää. Ihan kuin kurkkuuni olisi muodostunut lukko, joka estää minua syömästä enempää. Minun täytyy lopettaa, olen syönyt jo 100 kalorin edestä myrkkyä.

Seuraava vaihe on kulutus. Täytyy nollata kalorit. En saa jättää niitä kehooni. En kykene oksentamaan mitään, joten ainoa vahtoehto on kulutus. Se täytyy tehdä heti.

Aloitan lihaskunnolla ja jatkan lenkkeilemällä postilaatikolle ja takaisin. Juoksen sinne ensin neljästi sitten tauko ja toiset neljä. 

Tämän jälkeen sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa, jalat eivät kanna, enkä meinaa saada happea. 

Olenkohan varmasti saanut kaiken myrkyn ulos? Olenko varmasti?!

Illalla syön puolikkaan ruisleivän ja mukillisen teetä. En viitsinyt olla kokonaan syömättä, sillä muu perhe oli paikalla. En halua huolestuttaa heitä turhaan. Päivän päätteeksi lasken kalorit. Syödyt ja kulutetut. Olen hieman miinuksella, mikä on hyvä. Sain kulutettua enemmän kun söin. 

Nälkäisenä on hyvä mennä nukkumaan. Jotenkin on rauhallinen olo kun on nälkä, tunnen onnistuneeni jossain. Nälän tunteeseen on ihana nukahtaa. En tiedä, mutta saattaa kuulostaa teistä oudolle. Nautin siitä, että minulla on nälkä. Aivan kuten nautin siitäkin, kun lihaskuntoa tehdessä ei meinaa saada happea. Tai kun juoksulenkin jälkeen tuntuu, ettei jalat kanna. Siinä vaiheessa tiedän onnistuneeni edes jossakin. 

---------------

---------------

because the mirror hurts worse than starving. 

too fat to be alive

Everybody said she was a winner.

 No one knew the secret kept within her. 

Starving for perfection. 

Hating her reflection.

-----------

Mun pitää varmaan lopettaa nää ''herkkupäivät''. Aina on niiden jälkeen vaan kauhea ahdistus ja paha olo. Vaikken hirveesti mitään herkkuja syökään. Tänään olen ottanut yhden Maraboun Oreo munan ja muutaman hedelmäkarkin. Kaloreita niistä kertynyt about 200 kcal, joista kaikki kulutettu. 

Mut silti, hirvee ahdistus päällä, koska sorruin ne syömään.

Mä toivon, ettei J huomaa ensi viikolla painoni tippuneen. Lupasin hänelle, että yritän syödä normaalisti jne. Lupasin lopettaa kalorien laskemisen ja ruuan punnitsemisen.

Noh, mitään näistä en ole pystynyt toteuttamaan. 

En vaan pysty syömään jos en tiedä tarkalleen, montako kaloria kyseisessä tuotteessa on. Ja kaiken lisäksi minun täytyy punnita jokainen suupala. Muuten en voi syödä. Jos kuitenkin satun syömään päivän aikana enemmän, kuin on sallittavaa, ahdistus on valtava. Yritän viimeiseen asti olla oksentamatta ruokia, mutta siihenkään en ole aina pystynyt.

Päivittäinen kalorirajani on tällähetkellä 700kcal/päivä. Ihan hyvin olen pystynyt sen alle jättämään. Viime viikon keskiarvo oli 589kcal.

Mutta silti, ajatukset eivät jätä rauhaan. Eikä peilikuva. Kaikki huutavat päässäni yhtäaikaa. Ana ei ole hetkeäkään hiljaa. Turha minun on toisaalta väittää vastaankaan. Olen aina hävinnyt. 

Helppoa tästä tekee se, ettei mulla ole milloinkaan nälkä. Pystyn helposti olemaan aamupäivän syömättä. Tänäänkin söin ''lounaan'' kello 15:00. Tämä on yksi asia, johon olen tyytyväinen. Ja niin on Anakin. 

Mutta nyt isoin huolenaiheeni on J. Miten kerron tämän hänelle? Vai kerronko ollenkaan? Olen jo monta kertaa sanonut, että mun pitäis kertoa J:lle totuuden mukaisesti kaikki, sillä hän haluaa vain auttaa. Mutta mitä jos mä en halua apua. Toisin sanoen, mä en tarvi apua. Olen vieläkin liian lihava. Niin omasta, kuin Anankin mielestä. Meillä on vielä matkaa tavoitepainoon. Ja se me saavutetaan, maksoi mitä maksoi.

-------------

------------

Ofcourse you don't understand. You are beautiful.

SKINNY

I told another lie today and I got through this day. 

No one saw through my games. 

I know the right words to say like 

''I don't feel well'' , ''I ate before I came'' 

Then someone tells me how good I look 

and for a moment, for a moment I am happy. 

But when I'm alone, no one hears me cry.

--------------

589 kaloria. 589 liikaa. 

Mä en tuu ikinä saavuttamaan mun tavoitetta, jos mä en edes yritä. Nytkin mun pitäis tehdä vatsalihaksia 50, 100, 150. Mikään ei riitä. Ana huutaa niin pirun kovaa. Mua ahdistaa ja oksettaa. Haluisin oksentaa kaiken pahan ruuan ulos mun kehosta. 

Miten mä voin olla niin tyhmä, että mä söin taas. Mä oon viime aikoina syöny kuin hevonen. Olen lihava ja ällöttävä, kukaan ei kaipaa minua. 

Anan ääni kaikuu päässäni. Laiha. Se mun täytyy olla. 

Tuntuu, että en saa otetta enää mistään. Paino on tippunut viimeisen kuukauden aikana 3 kiloa. Se ei riitä, ei alkuunkaan. Matkaa maaliin on vaikka millä mitalla. Ja musta tuntuu, että se vaan karkaa päivä päivältä kauemmas. Haluan olla taas se pieni ja siro niinkuin 4 vuotta sitten. Haluan vain takaisin sen mikä multa vietiin. 

Mun oloa ei helpota yhtään J:n tapaamiset. Vaikka toisaalta, hän on täällä vain auttamassa minua. Ja toisinaan on päiviä, jolloin haluaisin olla ''terve''. Olla vapaa Anasta ja sen käskyistä. Mut toisaalta tää tuntuu turvalliselta. En mä yksin pärjää ruuan kanssa. 

Päässäni soi lause: ''Tavoitteena pienin mahdollisin keho ja pienin mahdollisin paino, vaikka se maksaisi kuoleman verran. Mut jos mä ennenkin pystyin, niin pystyn nytkin.

-------------

-------------

I can't lose control

xoxo ANA

Hi! My name is Ana and I'm here to save you. 

It was very smart of you to call me :). 

We will work together and we'll leave no footprints. 

We'll have wings eventually.

I want to embrace you.

I will help you to control,

I will hurt like hell.

And I will swallow your sweet soul.

It will be nailed to your jawbone. 

It's painted on the mirror. 

Stripped to the bone, to the soul, to the ''I don't know''. 

Stripped to the core, to the matter, to flesh.

Stripped to the four in the morning lies and lullabies.

Stripped without clothes, without dirt, without baggage, without consciousness.

And you are weightless.

Don't forget I'm taking over. 

Transparent is what you'll be in no time 

if you're taking life in stone cold sober.

I want to embrace.

I will make you steal and lie.

I will hurt like hell.

I will kill you in no time.

Soon you'll be weightless.

And everyone's your enemy.

You'll find your worst fears in me.

And you'll be weightless.

Are you coming with me?

xoxo ANA