02:49

Yötä vasten vaikka lähdet.

 Jatka vain vaikka on,

 se suuri suunnaton. 

Kohti valkeata rantaa, 

laivaan mun laulujen.

Sä kuljet tietäen. 

Ettet pelkää pimeää.

--------------

Nyt sun on hyvä olla.

Vihdoinkin saat rauhassa levätä.

Tänään oli päivä, jota en olisi toivonut.

Päivä, jota me kaikki kuitenkin odotimme. 

Kirjoitin eilen rakkaasta lähimmäisestä, jonka lähtö on lähellä. 

Ja tänään aamu yöstä hän nukkui pois.

Osasimme kaikki odottaa tätä ja itseasiassa toivoimmekin tätä, sillä hänellä oli niin kovat kivut. Hän kärsi, eikä elämä hänen kohdallaan ollut viimeiseen puoleen vuoteen hyvää.

Silti se satuttaa.

Mutta toisaalta en itse vielä kunnolla tätä käsitä. Koko ajan mietin, että oikeastiko, nytkö hän lähti? En jotenkaan pysty sitä uskomaan. 

Tuntuu tyhjältä.

En osaa tehdä mitään. En osaa ajatella mitään. Jotenkin vain tuntuu niin tyhjältä. Tuntuu, että jotakin puuttuu, mutta silti en voi ymmärtää, että häntä ei enää ole. 

En voi uskoa sitä.

Tuntuu, etten edes osaa kirjoittaa tästä, koska minusta ei oikeastaan tunnu yhtään millekään. En tiedä, miltä minusta pitäisi tuntua?

Pitäisikö minun itkeä silmät turvonneina kyynelistä?

Pitäisikö minun vetäytyä omiin oloihini?

Miltä minusta pitäisi tuntua?

Aloin kirjoittamaan läheiselleni kirjettä. Toivoin, että hän saisi siitä valoa pimeänä aikana. Silloin, kun sairaus tuntuu ylitsepääsemättömältä. Silloin, kun tuntuu, ettei enää jaksa. 

En ole vieläkään saanut kirjettä loppuun. Eikä sille enää ole kuuntelijaakaan. En voi enää lukea sitä hänelle tai kertoa kuinka paljon yhteiset hetkemme minulle merkitsi.

Emme voi enää kävellä yhdessä rakkaan kesämökin laiturilla ja onkia kaloja järvestä.

Emmä enää voi tehdä mitään.

Ikävä on kova.

Vaikka tästä ei ole edes kokonaista päivää, ikävöin häntä jo suuresti. Vaikka toisaalta surutyötä on saanut tehdä jo joulusta lähtien, tai oikeastaan melkein koko vuoden. 

Saimme joulukuun 5. päivä tietää, että sairautta ei voitu parantaan. Siitä lähtien olemme olleet valmiina tähän hetkeen. Silti en käsitä, että se hetki oli nyt.

Hän on minulle rakas,

tärkeä. 

Hän oli mummani 

ja hänet luoltamme vei syöpä.

--------------

--------------

ja lohtu, on mulle, että siellä on kaikki sulle.

He, jotka lähtivät

Hei, kulta itke vaan, jos sua itkettää. 

Sä puhut menneistä, niis on kestettävää 

ja sä kestit kaiken ilman ketään.

------------

He, jotka lähtivät, jättivät, hylkäsivät. Uskokaa, heitä on monta. Nyt kuitenkin puhumme heistä, joiden lähtö satutti eniten.

Ihminen tarvitsee ystäviä, varsinkin silloin, kun itse on eksynyt. Tarvitset jonkun, jolle puhua niistä vaikeistakin hetkistä. Heistä voi muodostua niin tärkeitä, että toivoisit voivasi antaa heille Viisasten kiven, jotta he eivät kuolisi. Koskaan. Tai voit haluta pysäyttää elämän kulun hetkeksi siihen kohtaan, kun istutte samassa huoneessa. Näiden asioiden toivominen ei ole väärin. Minäkin olen joskus toivonut niin.

Ensimmäinen ihminen; Hän oli lapsuuden ystäväni. Tutustuin häneen kun olin 4 ja hän oli 5. Muistan ensi tapaamisemme kirkkaasti. Hänen mummonsa ja vaarinsa olivat meidän naapureitaan. He ovat vieläkin. Leikimme usein eläinlääkäreitä. Minulla oli kotana tuolloin 2 kissaa. Sitten siirryimme muovisiin Schleich-hevosiin. Perustimme tallin nimeltä Lucky Moon. Keksimme kaikille 200 hevoselleni hienot nimet. Kirjoittelimme toisillemme kuukausittain. Kunnes eräänä kesänä, hän ei enää tullutkaan naapuriin. Hän ei vastannut kirjeisiini. Olimme tuolloin 13 ja 14. Sitten, kun hän pari kesää myöhemmin saapui naapuriin, hän ei ollut enää se sama. Nyt on kulunut 7 vuotta siitä, kun hän viimeksi kävi naapurissa.

Toinen ihminen; Rakas äidinkielen opettaja peruskoulusta. Lyhyesti sanottuna, hän nosti minut pois pimeästä. Hän oli ensimmäinen, joka vuonna 2012 huomasi minun tarvitsevan apua. Hän auttoi minua jaksamaan. Hänestä voisin kirjoittaa, joskus laajemman tekstin. Hän on sen ansainnut.

Kolmas ihminen; Ensimmäinen psykologini nuoriso-puolella. Kävin hänen luonaan melkein 3 vuotta. Ja en ikinä, unoha häntä. Hän oli luottohenkilöni. En muistaakseni ole ikinä itkenyt niin paljon, kuin viimeisellä tapaamiskerrallamme. Istuin hänen vierellään. Pidimme kädestä kiinni ja hän sanoi, ettei haluaisi päästää minua. Mutta hän ei voinut pitää minua enää, sillä hän oli erikoistunut tutkimuspsykologiksi, jonka hoitokontaktit kestävät yleensä kuukausista vuoteen. Minä saon 3 upeaa vuotta.

Neljäs ihminen; Ensimmäinen tukihenkilöni. Hän oli alunperin osoitettu minulle, koska koulunkäyntini kärsi. Minut oli erotettu koulusta, enkä saanut mistään motivaatiota suorittaa 9. luokkaa loppuun. Tukihenkilöni tuli auttamaan. Hän oli ensimmäinen ihminen, joka tuli luokseni kotiini. Teime koulujuttuja ja kävimme kylillä shoppailemassa. Teimme paljon yhdessä. Hän oli kanssani 2 vuotta, kunnes jäi äitiyslomalle. En ole nähnyt häntä sen jälkeen.

Viides ihminen; Uusin tuttavuus, jonka tapasin viimeisellä osasto jaksolla nuoriso puolella. Hän osasi kysyä oikeat kysymykset, hän kuunteli, auttoi, ymmärsi. Hän tuli usein huoneeseeni, kun hakkasin päätä seinään, tai viilsin käsiä auki. Hän istui usein vierelläni ja pitämässä kädestä kiinni, kun olin lepositeissä kiinni. Ja jos joku nyt  luulee, että hän oli töissä joka päivä, niin ei. Hän oli toinen niistä hoitajista, jotka kuuluivat ''hoitotiimiini'' Sanoimme hyvästit 10.7.2017. 

---------------

One of the hardest things I've ever done in my life

is to grieve a loss of a person

who is still alive.