Pilkka hintaan

Tulkaa hakemaan, nyt pilkka hintaan,

sydämeni alelaarista.

-------

Mä oon ollut nyt Niuvassa vähän yli  6kk. Ja musta tuntuu, että mun hoidossa ei oo tapahtunut mitään muutosta mihinkään suuntaan. Ihan kuin oisin lähtöruudussa jumissa. Päivät etenee, viikot vierii, kuukaudet kuluu ja mä istun vaan sängyn laidalla pidättäen itkua. Hoitaja vieressä pitää mua kädestä, etten lyö itseäni. 

Taas tää meni tähän. Taas äänet huutaa mulle ja käskee satuttaa itseäni. On vaikeaa taistella niitä vastaan. Haluaisin puhua niistä hoitajille enemmän, mutta ne ovat kieltäneet mua puhumasta. Mä haluaisin puhua niistä hoitajille, mutta en pysty. Mä en tiedä mitä mun pitäis tehdä, että vointi lähtisi paranemaan? Mulla on ollut käytössä Kuntoutuspassi, mutta sekin on jäänyt, kun niitä palkintoja on jäänyt toteuttamatta. 

Tällä hetkellä, mun pitäis päästä käymään lähikaupassa ja Matkuksessa hoitajan kanssa, mutta en ole vieläkään päässyt. Osittain syy on se, kun mulla on epilepsian takia EEG-tutkimuksen edelleen kesken. Ne olis ollut muuten valmiit jo, mutta se laite, mikä mittas mun aivosähkökäyrää, oli rikki. Eli nyt jouduttiin aloittaa koko tutkimus uudestaan. Ärsyttävää.

10 päivän päästä mulla on synttärit ja täytän 26 vuotta. Äiti ja mun ystävä K tulee käymään täällä Niuvassa. Meidän olisi tarkoitus syödä Pancho Villan burgerit ja pelata Skpo.boa. Mun mielestä on vähän harmillista, että vierailu aika on vaan 1 tunti, mutta onneksi se ei enää ole valvottu, eli saan olla omaisten kanssa ilman hoitajaa. Mulla on myös ikävä muksuja ja harmittaa, että ne eivät pääse mukaan tällä kertaa. Mutta äiti lupasi tuoda toisen heistä Heinäkuun aikana täällä käymään. Ihana juttu!

Tää päivä kun on juhannus, niin meidän osastolla on suunnitelmassa grillausta ja ulkoilupihalla musiikin kuuntelua ja yhdessä oloa. Ihan kivaa vaihtelua tähän sängyllä istumiseen. 

------------

Tulkaa hakemaan, edes hetkeksi vaan,

tänään saatte minut omistaa.

 

 

Heipsan piiitkästä aikaa

She's standng

on a line between

giving up and 

seeing how much

more she can

take.

--------

Heipä hei, pitkästä aikaa.

Siitä tosiaan on pitkä aika, kun viimeksi tänne olen mitään kirjoittanut. Paljon on näihin vuosiin mahtunut. Iloja ja suruja. Aloitetaan vaikka isoimmasta muutoksesta;

Mä en asu enää kotona, vaan nykyään asun Niuvanniemen psykiatrisella osastolla. Tulin tänne Lahdesta, psykiatrian osastolta ja oon täällä ollut nyt jo puoli vuotta. Syy miksi tänne tulin oli vaikea hoitoisuus ja itsetuhoinen käytös. Viime vuosi oli todella rankka ja oli 10 kertaa hoidossa psykan osastoilla ennen kuin mulle haettiin paikkaa Niuvasta. Oon täällä viihtynyt ihan ok alku järkytyksen jälkeen. Kuvittelin jo Lahdessa, että mun elämä on todella rajattua, mutta kun tänne tulin, niin nyt se vasta rajattua onkin. 

Mulla ei saa olla yöllä muuta vaatetta kuin ''repijänmekko'' ja erkka peitto ja tyyny. Tämän mekon alla ei saa olla yhtään mitään. Yöksi multa otetaan pois puhelin, kello ja silmälasit sekä pehmolelut. Nukun huoneen ovi auki ja vierihoitaja istuu käytävällä. 

Mulla on ollut vierihoito nyt jo melkein vuoden ajan, jos lasketaan jo Lahdessa olo aikana ollut vierihoito mukaan. Aluksi oli outoa kun vessaankaan ei saa mennä yksin, eikä myöskään suihkuun. Nykyään se ei enää oo niin ahdistavaa, kun siihen on tottunut. 

Täällä on ihan mukavia potilaita ja hoitajia. Toki aina on niitä, jotka vittuilee ja käyttäytyy muita kohtaan väärin. Mutta pääasiassa kaikki on mukavia. Osaston ylilääkäri taas on asia erikseen.. Oon ihan varma, että hän viha mua, sillä hän on käyttäytynyt tosi ikävästi mua kohtaan sen jälkeen, kun tein hänestä virkavirhe ilmoituksen 

Mun vointi on mennyt jo pitkään huonosti. Väliin on kyllä mahtunut iloisia hetkiä, mutta ne on vähän niin kuin yksi pisara meressä. Viime vuonna mm. yritin itsemurhaa yhteensä 6 kertaa, siinä onnistumatta. Pari kertaa olin tosi lähellä, mutta kuin ihmeen kaupalla selvisin. Kohta ollaan jo heinäkuussa, ja on mun synttärit tulossa. Sitten on tämäkin vuosi jo puoli välissä. Vuosi, jota mun ei enää olis ollut tarkoitus elää. En tiiä, mut en vaan saa sitä mielestä, että mun täytyy kuolla ennen kuin täytän 30 vuotta. 

Syömishäiriö on kanssa läsnä edelleen. Ja viime vuonna olin 2 kk nenämahaletkussa sen takia. Tänä vuonna teen paremmin ja yritän olla ilman sitä. Ei ole kivaa olla 3 syntymäpäivää peräkkäin letkussa osastolla. Tällä hetkellä syön ruuat joko omassa huoneessa tai ruokasalissa, ihan miltä itsestä tuntuu helpoimmalle. Ahdistaa tosi paljon toiset potilaat, jotka ei syö. Tietty tiedän, että ei saisi verrata itseään muihin, mutta en vaan voi sille mitään.

Nyt on seuraavana tiedossa juhannus juhlat. Niitä vietetään tän viikon lauantaina meidän osaston porukan kanssa. Todennäköisesti grillataan, juodaan pepe makea ja syödään sipsejä. 

Olipa kiva kirjoitella taas pitkästä aikaa. 

Voisin tulla välillä päivittelemään kuulumisia? Mitä mieltä ootte?

----------------

Siipien suojassa

Niin iloinen päältä

sen kuori on.

Mut sisältä musta

ja kelvoton.

-----------------------

Ulospäin näyttää, että kaikki olis taas hyvin. Mutta meneekö mulla silti hyvin?

Mä en uskalla sanoa, että menee aina vaan huonosti. Mulla on mennyt huonosti jo yli kuukausi. Koko heinäkuu on ollut ihan hirveä, osittain siksi, kun eka päivä mulla oli synttärit. Oon ehkä aiemminkin kirjoittanut tänne, että synttärit ei ole mulle mikään iloinen asia. Ei ole ollut moneen vuoteen. 

Viimeksi kun kirjoitin tänne, että en tiedä pärjäänkö, niin en pärjännyt. Päädyin viiltämään, sillä ahdistus kasvoi niin suureksi, eikä mulla ollut enää muita keinoja. Harmittaa ihan hirveästi, sillä olin juuri ollut yli 2 vuotta viiltämättä ja nyt menin (tyhmä) sen rikkomaan.  Jouduin siitä sitten muutamaksi päiväksi osastolle ja siellä olo vaan paheni. Mä en oikeen pystynyt syömään tai puhumaan hoitajille. Mua ahdisti tosi paljon olla siellä ja halusin vaan kotiin. Tapasin joka päivä lääkäriä ja sain hänen puheistaan sellaisen käsityksen, että haen vain huomiota. Sekin lisäsi ahdistusta ja tunnetta siitä, että olen väärässä paikassa. Kiitos osaston lääkärille, olo ei helpottunut yhtään. 

Nyt olen ollut vanhempieni luona, sillä en uskalla olla yksin kotona. Pelkään omaa kotia. Musta tuntuu siltä, että siellä on joku ylimääräinen ihminen. Joku, jonka ei kuuluisi olla siellä. Pelkään, että yöllä kun nukun, se tulee pelästyttämään minut. Eikä tähän auta se tunne, että mulla on siellä kissa turvana. Pelkään silti.

Mua alkaa jo pikkuisen ärsyttää tää tilanne. Ahdistaa, ei ahdista, ahdistaa paljon, ahdistaa vähemmän. Koskaan se ei ole täysin pois. Joko ahdistaa vähän ja iltaa kohti se kasvaa kasvamistaan ja yltyy sietämänttömäksi tai sitten ahdistaa vähän aamusta iltaan. Pelkään sitä, että ahdistus kasvaa liian suureksi, enkä voi enää sanoa ei itsetuhoisille ajatuksille vaan ne muuttuvat teoiksi. Pyrin tietysti viimeiseen asti pitämään ajatukset ajatuksina ja työntämään niitä pois ''ei tänään, ehkä huomenna'' - taktiikalla. Tähän asti se on toiminut.

Kohta kesäloma on ohi ja pitäisi palata lukioo.... En tiedä, mitä siitä ajattelen. Riittääkö voimavarat opiskeluun? Pitäisikö jatkaa sairauslomaa? En tiedä mitä tekisin. Ehkä saan ensi viikolla vastauksia, kun tapaan opon.

--------------------------

-------------------------------

Huono yö, huono päivä

Ja kaiken tämän jälkeen 

hän on valmis kuolemaan. 

Itkien hän yössä

 nuolee haavojaan. 

Jäljellä on enää arpi vanhan ystävän, 

vaikka odotitkin enemmän. 

--------------

Kyllä se siitä,

kaikkeen tottuu.

Jos oottaa tarpeeksi,

 niin tääkin kyllä

loppuu.

Mä en ymmärrä, miksi kaikki ovat musta niin huolissaan?

Miks mä en oo?

Tintti on huolissaan, kuntoutumisenohjaaja on huolissaan, lääkäri on huolissaan ja äiti on huolissaan. Mutta mä en ole. Mä vaan hymyilen ja vastaan, että tällästä on ollut aiemmin, kaikkeen tottuu. 

Mua yritetään saada osastolle. 

Viimeisimmässä hoitoneuvottelussa mulle annettiin vaihtoehdot:

- Aloita Leponex uudestaan

- Muuta tuettuun asumiseen

- TAI mene osastolle

Mitään näistä en ole tehnyt. En suostu aloittamaan Leponexia, sillä haittavaikutukset ovat isompia kuin hyöty. En halua paisua taas ihrapalloksi, niin kuin viimeksikin. Se on ehkä suurin syy. Tuettuun asumiseen en halua, en koe kuuluvani sinne. On olemassa ihmisiä, jotka tarvitsevat sitä paikkaa enemmän kuin minä, kyllä mä pärjään.

Ja osasto, ah, niin ihana osasto, sinne en mene. Se ei ole edes vaihtoehtona. 

Hoitoneuvottelun päätteeksi lääkäri sanoi minulle,

''Harmi, kun et ole niin huonossa kunnossa, että voisin määrätä sinut pakkohoitoon.''

Tuo lause ja soimaan päähäni pitkäksi aikaa.

En tiedä mitä tässä pitäisi tehdä tai ajatella. Mua selvästikin yritetään tunkea osastolle, enkä tiedä, voinko sille tehdä enää mitään. Tuleeko tää kaikki päättymään sinne? Ja kuinka pitkä jaksosta tulisi? Viikkoja? Kuukausia? Puoli vuotta? En tiedä yhtään. 

Pelottaa ajatuskin siitä, että viettäisin osastolla taas puoli vuotta. Asia ei kuulostaisi omaan korvaan niin pahalta, jos tietäisin pääseväni tutulle ja turvalliselle nuorten osastolle. Mutta ei. Sinne en enää pääse. Vaikka haluaisin. 

----------

Pyydän anteeksi teiltä, etten ole kirjoittanut blogia kovin aktiivisesti. Mutta yksin kertaisesti nyt ei ole voimia siihen. Yritän selvitä omasta elämästäni ensin ja kirjoitan tänne jos jaksan ja muistan. On kuitenkin lohduttavaa tietää, että mulla on tällainen paikka, jonne voin jakaa kaiken. Toivon, että sinä (missä ikinä oletkin lukemassa tätä tekstiä) voit myös saada vertaistukea tästä blogista. On ollut ilo lukea teidän kommentteja niin täällä blogin puolella, kuin instagramissa. Valitettavasti blogin puolella en niihin voi vastata, sillä tämä blogi on liitetty henkilökohtaiseen gmail tiliini ja näin ollen vastatessani kommentteihin julkisesti näette minusta kaikki tiedot. Ja haluan ainakin vielä toistaiseksi pysyä anonyyminä. Mutta jos tulee ihan mitä vaan mieleen, niin instagramissa saa laittaa viestiä <3.

-------------

I'm afraid that I might drown

Stop the world from spinning around. 

Feels like the sky is falling down. 

Can't breathe in, I can't breathe out. 

I'm afraid that I might drown.

-------------

Tasan viikko sitten tähän aikaan mä makasin tyhjässä huoneessa, yksin. Mä olin joutunut osastolle M1-lähetteellä. Mun piti silloin mennä Tintin ajan jälkeen äidin kanssa syömään ja sitten yhteen ryhmätapaamiseen. Sen sijaan, istuin Tintin huoneessa ja odotin ambulanssia. Miten mä sitten jouduin tähän tilanteeseen?

No, ennen tätä päivää, mä en tiennyt. Olis ollu hieman tyhmää kirjoittaa lyhyestä osasto -jaksostani tänne, kun en itse sitä edes muistanut. Nyt kuitenkin tiedän, kiitos Tintille. Vieläkään ei tosin varmasti osata sanoa, oliko tämän kertainen osasto-jakso ''turha''. 

Oli siis viime viikon tiistai. Olin normaaliin tapaan menossa Tintin luo. Mulla oli ollut todella vaikea yö takana, en ollut nukkunut kuin vajaat 3 tuntia. (Tässä kohtaa oma muisti katkeaa, enkä muista kuin lyhyitä hetkiä sieltä täältä. Tästä eteenpäin pääosin Tintin kertomaa...) Aloitettiin juttelemalla niitä näitä. Aloimme keskustella hahmosta ja epätodellisesta olosta. Kerroin hänelle, etten välillä tunnista itseäni tai muita ihmisiä. Kerroin suunnilleen samat jutut, kuin mitä tänne kirjoitin viime tekstiin. Näistä kertomistani jutuista Tintillä oli noussut huoli ja hän mietti, pärjäänkö nykyisellä lääkityksellä. Tintti ehdotti, että kysyttäisiin lääkärin mielipidettä ja mahdollisesti nostettaisiin lääkeannosta. Menin odottamaan polin olohuoneeseen, jossa olin pelannut muiden hoitajien kanssa jazzya. Lähdettiin kysymään lääkärin mielipidettä ja lääkäri olikin halunnut jutella kanssani. Mentiin juttelemaan ja kun lääkäri oli tuonut esille huolensa voinnistani ja kertoi osastohoidon olevan ajankohtainen, olin mennyt pois kontaktista. Sain siinä samalla paniikkikohtauksen ja jalkani olivat menneet tunnottomiksi, enkä pystynyt seisomaan. Tämä meni ohi noin puoli 5 aikoihin ja hetken päästä ambulanssi tulikin minua hakemaan. Ambulanssissa olin ollut ihan normaali. He kysyivät perus kysymyksiä esim. päivämäärää ja paikkaa. He myös ihmettelivät M1-lähetettäni, jossa luki, että olin psykoottinen ja katatonisessa tilassa. Samaa ihmetteli myös osaston päivystävä psykiatri. 

Olin osastolla yhden yön, sillä siellä ei nähty tarpeelliseksi pitää minua kauempaa. Tintti ja lääkärini hieman ihmettelivät niinkin lyhyttä osastojaksoani. Itse asiassa itsekin sitä hieman ihmettelin. Olen tottunut viettämään osastolla vähintään kuukauden ja nyt selvisin yhdellä yöllä. 

En tiedä johtuiko tämä osastojakso siitä, että minulla on niin paljon käsittelemättömiä asioita tornissa ja nyt se vain yksin kertaisesti romahti, mutta sain sen nopeasti kerättyä taas kasaan. Vai sainko ''vain'' paniikkikohtauksen, joka tulkittiin väärin? Mutta joka tapauksessa, nyt on taas hieman helpompi hengittää. Ei tämä vielä tähän lopu, mutta nyt taas jaksaa jonkin aikaa. Mutta kauan? Sitä en osaa sanoa... 

--------------

--------------

It is so much safer not to feel,

not to let the world touch me.

You gave me a good start

The smile on your face just like the old days, your beautiful heartbeat.

 You gave me a good start. 

You gave me your heart, I'll never lose that part. 

I think you hear me. 

I think you're right here.

 That's why I have no fear.

-------------

Mulla on sua ikävä. 

Mä haluaisin nähdä sut vielä, edes kerran. Haluaisin vielä kerran halata ja kertoa, kuinka paljon sä mulle merkitset. Kuinka kiitollinen mä oon sulle siitä, että sä autoit mua jaksamaan. 

Mä en muista, milloin viimeksi toisesta eroaminen on tuntunut näin vaikealta. 

Me ei oltu tavattu aiemmin. Mä olin just päässy pois osastolta, kun sä tulit sinne. Mutta silti, susta tuli yksi niistä tärkeistä hoitajista koko mun osastojakson aikana. Ellei jopa tärkein. Sun lomalle jääminen tuntui aluksi ihan hirveältä ja ylitsepääsemättömältä. Mä en tienny, miten pärjään ilman sua. Susta tuli mun luottohenkilö. Mä tiesin, että sulle voi puhua kaikesta ja sä osasit kysyä ne oikeet kysymykset. Välillä me ei edes tarvittu sanoja, sä ymmärsit heti mikä oli pielessä. 

Joka päivä mä toivoin, että olisin vielä osastolla, kun palaat lomalta. Mä halusin nähdä sut vielä kerran. Olithan sä mun 2. omahoitaja. 

Kerroinko mä sulle koskaan, kuinka tärkeä sä olit mulle? Mulla oli turvallinen olo aina sun kanssa. Mä luotin siihen, ettet sä antais mua sille pahalle, joka vaani nurkan takana. Tai jos niin kävi, sä pysyit mun luona ja autoit mua taistelemaan. 

Jos sä luet tätä ja tunnistat itsesi tekstistä, haluan sanoa sinulle vielä kerran kiitos. Kaikesta. Mä toivon, että näemme vielä joskus, jossain. 

--------------

---------------

I wish you could see that I'm okay, 

your words they took me far. 

I wish you could see that I'm okay,

 that I am moving on.

 I wish I could see that you're okay, 

smiling back at me. 

I wish I could see that,

 you're still here,

 watching over me.

When I die

The air is getting hard to breathe. 

I wish that you would just put me down. 

I wish that I could go to sleep.

-------------

Tutkin työpöytäni laatikoita, etsien vanhoja piirrustuksia. Tunnin etsinnän jälkeen löysin kasan kirjeitä, joiden päälle oli kirjoitettu tuntemieni ihmisten nimiä. Yksi niistä oli sen hetkiselle psykologilleni, yksi vanhemmilleni, yksi jokaiselle ystävälleni (n. 4 eri ystävää) ja pari kirjettä muutamille kouluni opettajille. Kirjeet sisälsivät viimeisen viestini heille. 

Luin kirjeet läpi ja yksikään niistä ei ollut ''syyllistävä'', eli en syyttänyt kirjeissä ketään valinnoistani. Lähinnä vaan kerroin parhaat muistomme yhdessä, kiitin ja liitin kirjeeseen jonkin piirroksistani. 

Jatkoin laatikon penkomista ja löysin seuraavaksi muutaman A4:sen, johon olin kirjoittanut virsiä. Lapuilla luki myös asioita joista pidän. Suosikki värit, kukat, tuoksut, jne. Lista oli pitkä. Lappuja lukiessani tajusin, että nämä laput sisälsivät toiveita hautajaisia varten. Minun hautajaisia varten.

Viimeisenä pohjalla oli kansio, joka oli täynnä piirrustuksia. Kuvat ja aiheet vaihtelivat ahdistuksesta ja peloista syömishäiriöön. Papereille oli piirretty myös Se. Tai oikeastaan 3:lle oli piirretty Se. 

Tässä vaiheessa pelästyin. Katsoin miltä vuodelta kirjeet olivat. Vuodeksi paljastui kevät 2013. 

Ai, että mikä vuodessa on niin erikoista?

No, esimerkiksi se, että kuuluuko mielestäsi 13 vuotiaan miettiä ja suunnitella omat hautajaisensa? Kuuluuko tämän 13 vuotiaan kirjoittaa kasa kirjeitä raikkaimmilleen, jossa hyvästelee heidät ja kiittää  ihanista muistoista?

Mielestäni ei. 

Tuon ikäisen pitäisi olla kavereiden kanssa, käydä harrastuksissa. Eikä miettiä päivämäärää, milloin kuolla. 

Kirjeet oli kirjoitettu osastolla, ja niiden valmistumisen jälkeen ei mennyt kauaa, kun yritin itsemurhaa ensimmäisen kerran. Se päättyi ''onnellisesti'' (ajattelen nyt, että onnellisesti, silloin se oli suurin pettymys), minut löydettiin ajoissa huoneestani ja vietiin toiselle osastolle.

Olin ottanut yliannostuksen lääkkeitä. Ilta lääkkeet jaettiin 18:00 aikoihin ja olinkin ottanut ne + minulla ''säilössä'' olleet lääkkeet. Makasin huoneeni lattialla, enkä meinannnut saada happea. Siitä ei mennyt kauaakaan, kun yksi hoitajista tuli käymään luonani, kun huoneeni ovi oli jäänyt raolleen. Ja onneksi hän tuli. Vähän ajan päästä tilani oli mennyt huonommaksi, minuun ei saanut enää ''yhteyttä'', jalat ja kädet olivat muuttuneet veltoiksi, tuijotin vain yhteen pisteeseen. Pulssini hidastui. Seuraavana aamuna heräsin koneiden ääniin toiselta osastolta, minut oli laitettu sänkyyn kiinni, jotten pääsisi karkaamaan. 

---------------------

-----------------

when I die, don't you dare come to 

my grave and tell me you love me.

because those words were the only thing 

I would have needed 

to stay.

He, jotka lähtivät

Hei, kulta itke vaan, jos sua itkettää. 

Sä puhut menneistä, niis on kestettävää 

ja sä kestit kaiken ilman ketään.

------------

He, jotka lähtivät, jättivät, hylkäsivät. Uskokaa, heitä on monta. Nyt kuitenkin puhumme heistä, joiden lähtö satutti eniten.

Ihminen tarvitsee ystäviä, varsinkin silloin, kun itse on eksynyt. Tarvitset jonkun, jolle puhua niistä vaikeistakin hetkistä. Heistä voi muodostua niin tärkeitä, että toivoisit voivasi antaa heille Viisasten kiven, jotta he eivät kuolisi. Koskaan. Tai voit haluta pysäyttää elämän kulun hetkeksi siihen kohtaan, kun istutte samassa huoneessa. Näiden asioiden toivominen ei ole väärin. Minäkin olen joskus toivonut niin.

Ensimmäinen ihminen; Hän oli lapsuuden ystäväni. Tutustuin häneen kun olin 4 ja hän oli 5. Muistan ensi tapaamisemme kirkkaasti. Hänen mummonsa ja vaarinsa olivat meidän naapureitaan. He ovat vieläkin. Leikimme usein eläinlääkäreitä. Minulla oli kotana tuolloin 2 kissaa. Sitten siirryimme muovisiin Schleich-hevosiin. Perustimme tallin nimeltä Lucky Moon. Keksimme kaikille 200 hevoselleni hienot nimet. Kirjoittelimme toisillemme kuukausittain. Kunnes eräänä kesänä, hän ei enää tullutkaan naapuriin. Hän ei vastannut kirjeisiini. Olimme tuolloin 13 ja 14. Sitten, kun hän pari kesää myöhemmin saapui naapuriin, hän ei ollut enää se sama. Nyt on kulunut 7 vuotta siitä, kun hän viimeksi kävi naapurissa.

Toinen ihminen; Rakas äidinkielen opettaja peruskoulusta. Lyhyesti sanottuna, hän nosti minut pois pimeästä. Hän oli ensimmäinen, joka vuonna 2012 huomasi minun tarvitsevan apua. Hän auttoi minua jaksamaan. Hänestä voisin kirjoittaa, joskus laajemman tekstin. Hän on sen ansainnut.

Kolmas ihminen; Ensimmäinen psykologini nuoriso-puolella. Kävin hänen luonaan melkein 3 vuotta. Ja en ikinä, unoha häntä. Hän oli luottohenkilöni. En muistaakseni ole ikinä itkenyt niin paljon, kuin viimeisellä tapaamiskerrallamme. Istuin hänen vierellään. Pidimme kädestä kiinni ja hän sanoi, ettei haluaisi päästää minua. Mutta hän ei voinut pitää minua enää, sillä hän oli erikoistunut tutkimuspsykologiksi, jonka hoitokontaktit kestävät yleensä kuukausista vuoteen. Minä saon 3 upeaa vuotta.

Neljäs ihminen; Ensimmäinen tukihenkilöni. Hän oli alunperin osoitettu minulle, koska koulunkäyntini kärsi. Minut oli erotettu koulusta, enkä saanut mistään motivaatiota suorittaa 9. luokkaa loppuun. Tukihenkilöni tuli auttamaan. Hän oli ensimmäinen ihminen, joka tuli luokseni kotiini. Teime koulujuttuja ja kävimme kylillä shoppailemassa. Teimme paljon yhdessä. Hän oli kanssani 2 vuotta, kunnes jäi äitiyslomalle. En ole nähnyt häntä sen jälkeen.

Viides ihminen; Uusin tuttavuus, jonka tapasin viimeisellä osasto jaksolla nuoriso puolella. Hän osasi kysyä oikeat kysymykset, hän kuunteli, auttoi, ymmärsi. Hän tuli usein huoneeseeni, kun hakkasin päätä seinään, tai viilsin käsiä auki. Hän istui usein vierelläni ja pitämässä kädestä kiinni, kun olin lepositeissä kiinni. Ja jos joku nyt  luulee, että hän oli töissä joka päivä, niin ei. Hän oli toinen niistä hoitajista, jotka kuuluivat ''hoitotiimiini'' Sanoimme hyvästit 10.7.2017. 

---------------

One of the hardest things I've ever done in my life

is to grieve a loss of a person

who is still alive.