some days

some days

 i try 

my best

to seem happy.

some days

this place seems

better off without

me.

—————————-

Jos ulkopuoliselta kysyisi, niin mulla menisi hyvin.

Mä yritän kaikkeni, jotta mun paha olo ei näkyisi ulospäin. En halua näyttää heikolta. Haluan näyttää normaalilta 22 vuotiaalta, joka opiskelee ja tapaa ystäviä. Ainoa, joka oikeesti tietää, mitä mulle kuuluu on T. Hänelle ei ollut helppo kertoa, mutta en kadu, että kerroin totuuden. 

Mä olen monesti pohtinut, että millaista mun elämä olisi, jos en olisi sairastunut syömishäiriöön. Pohdin, että olisiko mulla vielä yhtä paljon ystäviä, kuin ennen kuin sairastuin?  Mietin myös usein, että jos en olisi syömishäiriön vuoksi joutunut osastolle, olisiko mua kiusattu koulussa? Näihin kysymyksiin tuskin koskaan saan vastausta ja yleensä sanotaankin, että jossittelu on turhaan. Tehty mikä tehty.

Tuleva kesä jännittää ja ahdistaa paljon. 

Joudunko osastolle?

Miten saan syötyä mahdollisimman vähän?

Mä lupasin itselleni tän vuoden alussa, että tästä tulee vuosi, jolloin en joudu osastolle. Olen siis siellä ollut viimeisen 10 vuoden aikana melkein joka kesä. Tai no, on ollut vain 1 kesä kun en ole siellä ollut. Tiedän, että on asioita joihin en voi vaikuttaa. Kuten esim. siihen, että kuinka nopeasti vointi huononee, kun olen ilman lääkettä. Mutta yritän kaikkeni, että osastolle en joudu! Mutta toisaalta omapahan oli valintani olla ilman lääkettä. 

Ja mitä syömisiin tulee, niin ne nyt menee vähän niin ja näin. Ainoa, joka tietää miten ne oikeasti menee on T. Äidille en ole pystynyt kertomaan, että suurin osa ruuasta, minkä hän tekee joutuu roskiin. Tämä häiritsee myös itseänikin, sillä en haluaisi heittää ruokaa pois. Nyt kuitenkin on sellainen tilanne, että joko syön ja lihon tai heitän ruuan pois ja laihdun. Ei varmaan ole vaikea arvata, kumman vaihtoehdon valitsen?

Olen lähdössä perheen kanssa Lappiin viikon päästä. Ja sekin yllätys yllätys ahdistaa. Ja voitte varmaan jo arvata, että ahdistavin tekijä on ruoka. Todennäköisesti matka sisältää paljon hotelli aampaloja, noutoruokaa ja kaikkea sellaista, mitä en normaalisti syö. Ja kiva, kun auotssakin tulee istuttua se 12 tuntia, niin matkaevääksi pakataan kuitenkin sipsiä ja karkkia. Miten mä pystyn pitämään mun ruoka tottumuksista kiinni, kun koko ajan on syötävä kaikkea mitä ei saa. Pizzaa, hampurilaisia ja niin edelleen. Ja joo, voin aina valitan sen vähä kalorisen vaihtoehdon, mutta kyllä äitikin varman ihmettelee, jos joka paikassa otan salaattia. 

Mutta matkan jälkeen on aika kiristää tahtia. Mulla on tavoite paino, jossa on oltava heinäkuun loppuun mennessä. Mä todella toivon, että yksi viikko ei pilaa mun hyvin mennyttä matkaa kohti pienempää vaa'an lukemaa. Toinen tavoite, ja se niin sanotusti ''maali'' on vuoden lopussa. Sitten mä toivottavasti saan sen, mitä olen jo monet vuodet halunnut saada, olla pieni. 

------------

maybe I

won't feel

 this way

some day?

my day (10.11.2021)

 a story of a girl

who lost her world

so she could be

beautiful

——————-

*kirjoitettu aiemmin tällä viikolla, mutta unohdin julkaista*

Herään aamupäivällä siihen, että mulla on nälkä.

Kello on jotain 10:00 ja mun pitäisi nousta jo ylös.

Kävelen keittiöön ja otan aamu lääkkeet, jonka jälkeen täytyy odottaa puoli tuntia. Sillä aikaa ruokin kissan ja pesen hampaat. 

Istun takaisin sängylle ja mietin tulevaa päivää. Mietin sitä, kuinka hyvin mä tänään onnistuisin välttämään syömisen. Vaikka mulla on nälkä, mulle se ei tarkoita, että pitäisi syödä. Mulle se tarkoittaa sitä, että olen onnistunut. Onnistunut olemaan syömättä niin kauan, että tulee nälkä. Mun keho haluaa ruokaa, mutta mä en anna sitä sille.

Kello on 10:30. Nyt saisin syödä jotain.

Mutta syönkö?

Valitsen päivän vaatteet, mutta ennen sitä otan mittanauhan käteen. Mittaan reidet ja käsivarret. Ja vyötärön ympäryksen. Olenko laihtunut? Olenhan laihtunut?

Puen vaatteet ja katselen itseäni peilistä. Hyi vittu, miten ruma olen! 

Istun takaisin sängyn laidalle. Kello on jo yli 11. 

Kävelen keittiöön ja kurkkaan jääkaappiin. Siellä olisi äidin tekemää ruokaboksin kana pastaa. Päätän ottaa yhden Noccon ja juoda sen aluksi. Jospa sillä saisin nälän tunteen kuriin? Avaan Noccon, (tällä kertaa makuna Cloudy Soda) ja juon sitä hitaasti, jotta ehdin tuntea, kuinka kylmä juoma valuu kurkusta tyhjään vatsaani. Se tunne on ihana. 

Juotuani Noccon otan läppärin esiin ja alan tekemään koulutehtäviä. Ensin ruotsin kotitehtävät ja sitten opiskelen sanastoa koetta varten, joka on luultavasti pian. Teen niin uppoutuneena koulutehtäviä, että unohdan ajan kulun ja sen syömisen. 

Kello lähenee jo 13 ja äiti tulee kohta töistä. Enkä ole vielä syönyt ruokaa. En halua että äiti huolestuu ja huomaa, etten ole syönyt mitään.

Avaan jääkaapin, otan kana pastan ja kaapista otan muumi kulhon. Muumi kulho on turvakulhoni. Syön niistä lähes kaiken. Ne ovat sopivan kokoisia ja kun ne täyttää puolilleen, siinä ei ole liikaa ruokaa. Täytän siis muumi kulhon noin puoleenväliin kana pastaa ja laitan mikroon.

Sillä aikaa kun ruoka lämpenee, teen kyykkyjä keittiössä. Kaikki odottelu tulee käyttää hyödyksi. Mikro piippaa, otan ruuan ja menen pöydän ääreen istumaan. Syön ruuan aika nopeasti, sillä haluan päästä äkkiä pois tästä epämiellyttävästä tilanteesta. 

Ruuan syötyäni ei mene kauaa, kun äiti tulee kotiin. 

Ja siitä taas ei mene kauaa, kun lähdetään kouluun.

Koulumatkan treenaan ruotsin sanastoa, koska haluan osata sen täydellisesti, jokaista taivutusmuotoa myöten. 

Koulun pihaan päästyämme äiti kysyy hakeeko minulle jotain välipalaa, jota voisin syödä oppituntien välissä. ''Argh, ei ruokaa'', ajattelen, mutta pyydän äitiä hakemaan 0,5L pullon Pepsi Maxia. Se on mun vakio pyyntö ja äiti on joka kerta sen toteuttanut. 

Tunnilla aika kuluu hitaasti. 

Ruotsin tunnilla lähes kaikki aika menee tehtävien tarkastamiseen ja sitten jäljelle jäänyt aika me pelaamme Quizlet liveä. Yleensä voitan joka pelin, mutta tänään en ollut sillä tuulella ja ajattelin, että on hyvä antaa jonkun toisen voittaa. Ja olin oikeassa, eräs oppilas tuli erittäin onnelliseksi, kun hän viimein onnistui voittamaan ''Quizlet-kuningattaren'' joksi opettaja minua kutsui. Tunnin lopuksi pelasimme myös Kahoot!tia. Ja sen voitin, koska halusin osoittaa, että osaan vielä voittaa.

Seuraavaksi haen äidin tuoman Pepsi Maxin parkkipaikalta koulun pihan vierestä. Tuntien välissä on onneksi 10 minuutin tauko, joten ehdin sen hyvin hakea. 

Seuraavaksi psykan tunti. 

Luokassamme on ihan hirveän huonot tuolit. Ne ovat korkeat ja niissä on lyhyt istuin osa. Jalkani eivät meinaa ylettää lattialle, sillä tuoli on niin korkea. Todella epämukavaa istua niillä koko tunti. 

Psykan tunnin jälkeen koulupäivä päättyy ja lähdemme ajamaan kotiin.

Ja kotona pitäisi taas syödä. 

Olen kuitenkin onnistunut jo 5 tunnin ajan välttämään ruokaa, joten onnistuisin siinä vielä pidempäänkin. Paitsi että. Äiti on päättänyt tehdä itselleen lohi salaatin. Ja siinä olisi salaattia, kurkkua, tomaattia, viinirypäleitä, halloumia, lohta ja kastiketta. Ei kiitos, ajattelen koko kotimatkan ja pohdin, kuinka voisin tämän välttää. 

Kotona äiti alkaa heti tekemään salaattia ja kysyy haluanko minäkin. Vastaan, että ei kiitos, ei ole nälkä. Onneksi tänään tämä vastaus riittää kuin riittääkin äidille. Huokaisen helpotuksesta ja alan tekemään psykan tehtäviä. Ilta kuluu nopeasti ja pian kello on jo 19:30, jolloin alkaa Salatut Elämät. 

21:00 on aika syödä iltapala. Se on päivän ainoa ateria, jonka voin syödä hyvillä mielin. Olen luvannut itselleni, että iltapalaa saa aina syödä. Tänäänkin, niin kuin aina, iltapala koostuu jogurtista, jota on noin puoli muumi kupillista ja desi granolaa. Lisäksi juon sokeritonta vadelma Hörppyä (mehu) ja sön yhden banaanin tai yhden mandariinin. Iltapalan yhteydessä otan iltalääkkeet.

Katson telkkaria aina 22:30 asti, jolloin menen pesemään hampaat. 

Hampaiden pesun jälkeen on aika mennä nukkumaan ja toivoa, että uni tulisi nopeasti.

Noh, eihän se tule ennen kuin kello on 04:00. Ja sen jälkeenkin nukun vain lyhyitä pätkiä. 

---------------

Tästä tuli vähän tällainen my day tyyppinen postaus.

Kiva, jos jaksoit lukea tänne asti <3

-----------------

 

#fatgirl

'Cause you're the darkest star 

within the galaxy of life. 

Remove the fork and spoon

 and all you're left with is a knife.

-------------

Mennään suoraan asiaan.

Minkä takia mä oon tällänen saamaton läskikasa?

Tälläinen possu, elefantti?

Miksi mun paino ei tipu, vaikka tekisin mitä?

Mä oon koittanut jo vaikka mitä. 

Olen syönyt max. 700 kcal päivässä ja liikkunut paljon, mutta paino pysyi samana.

Olen yrittänyt syödä ''normaalisti'' 4-5 kertaa päivässä lautasmallin mukaisia annoksia, mutta paino vaan nousi.

Mä oon oikeesti kyllästynyt tähän. Viimeksi kun söin max 700 kcal, niin paino tippui 5-7 kiloa viikossa. Nyt ei ole tapahtunut mitään. 

Miksi en saa olla pieni ja kaunis?

Mitä mä olen tehnyt väärin?

Lopetin ravitsemusterapian, koska en enää kehdannut mennä sinne.

En ole tarpeeksi sairas tai pieni käydäkseni siellä.

Hän varmaan nauroi minulle jokaisen käynnin jälkeen, kun olin käynyt siellä selittämässä,

kuinka vaikeaa syöminen on.

Muilla menee paljon huonommin. Muut vat pienempiä kuin minä.

En voi pyytää apua, kun olen tämän kokoinen.

Ensin pitää laihtua ja paljon. Useita kymmeniä kiloja.

Mä en ole halunnut puhua syömisitä enää missään. Olen halunnut olla hiljaa, koska olen tämän kokoinen. 

Ymmärrettävää, eikö?

En kehtaa kohta poistua edes kotoa, kun olen näin valtava.

En kehtaa mennä Oskuun, ryhmiin. 

Hekin nauravat minulle, kun vyöryn ovesta sisään. 

''Vitun läski huomiohuora'' 

''Läski possu''

''Syömishäiriöpelle''

En vaan yksinkertaisesti halua mennä sinne.

Tuntuu niin väärältä kirjoittaa tästä. 

Olen vain iso kasa läskiä.

Jota kukaan ei kaipaa,

ei tarvi,

ei halua.

Olen täysin turha.

Miksi olen vielä elossa?

---------------

Pretty girls don't eat, right?