some days

some days

 i try 

my best

to seem happy.

some days

this place seems

better off without

me.

—————————-

Jos ulkopuoliselta kysyisi, niin mulla menisi hyvin.

Mä yritän kaikkeni, jotta mun paha olo ei näkyisi ulospäin. En halua näyttää heikolta. Haluan näyttää normaalilta 22 vuotiaalta, joka opiskelee ja tapaa ystäviä. Ainoa, joka oikeesti tietää, mitä mulle kuuluu on T. Hänelle ei ollut helppo kertoa, mutta en kadu, että kerroin totuuden. 

Mä olen monesti pohtinut, että millaista mun elämä olisi, jos en olisi sairastunut syömishäiriöön. Pohdin, että olisiko mulla vielä yhtä paljon ystäviä, kuin ennen kuin sairastuin?  Mietin myös usein, että jos en olisi syömishäiriön vuoksi joutunut osastolle, olisiko mua kiusattu koulussa? Näihin kysymyksiin tuskin koskaan saan vastausta ja yleensä sanotaankin, että jossittelu on turhaan. Tehty mikä tehty.

Tuleva kesä jännittää ja ahdistaa paljon. 

Joudunko osastolle?

Miten saan syötyä mahdollisimman vähän?

Mä lupasin itselleni tän vuoden alussa, että tästä tulee vuosi, jolloin en joudu osastolle. Olen siis siellä ollut viimeisen 10 vuoden aikana melkein joka kesä. Tai no, on ollut vain 1 kesä kun en ole siellä ollut. Tiedän, että on asioita joihin en voi vaikuttaa. Kuten esim. siihen, että kuinka nopeasti vointi huononee, kun olen ilman lääkettä. Mutta yritän kaikkeni, että osastolle en joudu! Mutta toisaalta omapahan oli valintani olla ilman lääkettä. 

Ja mitä syömisiin tulee, niin ne nyt menee vähän niin ja näin. Ainoa, joka tietää miten ne oikeasti menee on T. Äidille en ole pystynyt kertomaan, että suurin osa ruuasta, minkä hän tekee joutuu roskiin. Tämä häiritsee myös itseänikin, sillä en haluaisi heittää ruokaa pois. Nyt kuitenkin on sellainen tilanne, että joko syön ja lihon tai heitän ruuan pois ja laihdun. Ei varmaan ole vaikea arvata, kumman vaihtoehdon valitsen?

Olen lähdössä perheen kanssa Lappiin viikon päästä. Ja sekin yllätys yllätys ahdistaa. Ja voitte varmaan jo arvata, että ahdistavin tekijä on ruoka. Todennäköisesti matka sisältää paljon hotelli aampaloja, noutoruokaa ja kaikkea sellaista, mitä en normaalisti syö. Ja kiva, kun auotssakin tulee istuttua se 12 tuntia, niin matkaevääksi pakataan kuitenkin sipsiä ja karkkia. Miten mä pystyn pitämään mun ruoka tottumuksista kiinni, kun koko ajan on syötävä kaikkea mitä ei saa. Pizzaa, hampurilaisia ja niin edelleen. Ja joo, voin aina valitan sen vähä kalorisen vaihtoehdon, mutta kyllä äitikin varman ihmettelee, jos joka paikassa otan salaattia. 

Mutta matkan jälkeen on aika kiristää tahtia. Mulla on tavoite paino, jossa on oltava heinäkuun loppuun mennessä. Mä todella toivon, että yksi viikko ei pilaa mun hyvin mennyttä matkaa kohti pienempää vaa'an lukemaa. Toinen tavoite, ja se niin sanotusti ''maali'' on vuoden lopussa. Sitten mä toivottavasti saan sen, mitä olen jo monet vuodet halunnut saada, olla pieni. 

------------

maybe I

won't feel

 this way

some day?

Jos mä oon oikee

Mä olen yksin vaik metro täynnä on ihmisii.

 Ne katsoo läpi, vaik tartun niiden käsistä kii. 

Ei oo olemassa kummituksii. 

Eiks nii?

---------------

Mä en ole tässä.

Mun keho tuntuu vieraalle. 

Mun ajatukset tuntuu vieraalle.

Viimeks ku mä tunsin näin, mä jouduin osastolle. Sitä mä pelkään nytkin. Jos avaan suuni ja kerron kaiken. Ei, mä en halua osastolle. Mun pitää tehdä kaikkeni, jotta mä vältän sen kauhean paikan. Mä en saa joutua sinne. Se on kaikista paikoista viimeisin, jonne mä haluisin. Ei, mä en ole niin sairas, että kuuluisin sinne. 

Mul on jo pitkään ollu tunne, että mä en ole mä. Että mä en ole tässä ja tää ei oo mun koti. Mä en tunne ihmisiä, jotka on mun ympärillä. Ne on tuntemattomia. 

Kun mä katson peiliin mä näen vieraan ihmisen. Vieraan, lihavan ihmisen. Se en ole mä. Ei voi olla. Se on takuulla joku muu. 

Must tuntuu, et aina, kun en käy katsomassa sitä, se tarkkailee mua. Se katselee joka päivä mitä mä teen. Mä en uskalla olla samassa huoneessa sen kanssa. 

Mun peili sijaitsee työhuoneessa, jossa on myös suurin osa mun tavaroista. Mä en pysty olemaan siellä. En oo pitkään aikaan pystynyt piirtämäänkään, sillä se tarkoittais, et mun täytyis olla siinä huoneessa. Peilin kanssa. Mä pelkään sitä, mut se ei pelkää mua. 

Mitä, jos se haluaa mulle pahaa? Mitä, jos se ei oo ystävällinen?

Aina, kun mä vilkaisen peiliin, näyttää siltä kuin peilikuva hymyilis takaisin. Mä en uskalla kääntää päätä pois. Jos se vaikka kattoo ja vahtii mua. 

Oon myös huomannut, että joskus, kun katson mun käsiä, ne muuttaa muotoaan. Niisätä tulee ihan siniset ja ryppyiset. Ihan kuin ne ois täynnä arpia. Olen joskus ottanut kuvankin mun käsistä ja siinä kuvassakin ne on näyttänyt sille. Tosin seuraavana päivänä kuva on normaali. Olen myös huomannu, että kun katson itseäni, reiteni näyttävät olevan eriparia. Toinen on paksu ja toinen selvästi ohuempi. Näissä tilanteissa usein menen aivan paniikkiin ja alan itkeä. Miksi? Miksi mulle käy näin? Ja mitä tää tarkoittaa? Joskus oon menny kaverille ja kysyny, et onko mun kädet jotenki oudon näköiset. Aina mulle on sanottu, että ne on normaalit. Mut miks mä näen ne eri tavalla?

Mä en tiedä mitä mä teen. Mä en voi kertoa Tintille, sillä pelkään joutuvani osastolle. Enkä mä voi puhua äidillekään. Tuntuu, et se ei ymmärrä tai pahimmassa tapauksessa suuttuis mulle. Mun täytyy vaan jaksaa. Nollata tää kaikki ja jatkaa eteenpäin. Pää pystyssä, hymy suulla. Eihän minussa ole vikaa. Enhän mä ole sairas?

--------------

-------------

Kai mä hengitän?

Monsters

Closed my eyes so I couldn't see it. 

Felt so numb, but now I'm ready to feel it. 

So tonight I'm making friends with all the creatures

 that are hiding there under my bed. 

--------------

Juoksen.
Juoksen talvisessa metsässä. Ulkona on pimeää, en näe kunnolla. Täysikuu valaisee reittiäni syvälle metsään. En muistanut laittaa kenkiä jalkaan tai ottaa takkia.
Minulla on kylmä. Ympärillä on täysin hiljaista. Ainoastaan kevyt pakkaslumi narskuu kenkieni alla. Juoksen syvemmälle ja syvemmälle metsään. Tuntuu, kuin jokin ajaisi minua takaa. En uskalla kääntää päätäni. En halua nähdä sitä.
Juoksen kovempaa.
Jalkani ovat jäässä, pelkään, että ne pettävät alta. Pelkään, että kaadun. Sitten se saa minut.
Minun on pakko jaksaa. En saa lopettaa juoksemista. Minun on päästävä pois.
Ahdistus valtaa kehoni.
Hengitykseni vinkuu ja kädet tärisee. Missä se on? Uskallanko pysähtyä, en jaksa enää juosta.
Pysähdyn.
Yritän tasata hengitykseni niin pian kuin mahdollista. Olenko yksin? Mistä suunnasta se tulee? Mikä se? Olen kokoajan varuillani. Se voi tulla mistä vaan. En välttämättä pääse pakoon. Seison keskellä synkkää metsää. Kuu paistaa taivaalla. Sen kirkkaus sokaisee minut. Mitään ei kuulu. Huokaisen helpotuksesta, voin palata kotiin. Mutta mihin suuntaan? Yritän lähteä kävelemään, mutten tunne jalkojani. Ne eivät tottele minua. Kädet sinisinä alan hakata reisiäni. Toimikaa jalat! Ei mitään.
Paniikki iskee.
Jalkani eivät reagoi. Paniikissa yritän liikuttaa niitä. Hakkaan reiteni mustelmille. Toimikaa nyt! Otan askeleen ja kaadun. En pääse enää ylös. Ihan kuin jalkani olisivat halvaantuneet. Ne eivät toimi, enkä pääse pois. Katson olkani yli, näen kaukana juoksevan tumman hahmon. Se tulee kohti.

Havahdun hereille.

Se istuu makuuhuoneeni nurkassa.

-----------

------------

And when her halo broke,
she carved the two halves into horns.

Little do you know

Little do you know,

how I'm breaking when you fall asleep. 

Little do you know, 

I'm still haunted by a memory. 

Little do you know, 

I'm trying to pick myself from piece by piece. 

------------

Suoraan sanottuna, mä pelkään nukkumista.

Mä pelkään mennä nukkumaan. Mä pelkään, että yön aikana tapahtuu jotain kamalaa. Pelkään esim. sitä, että Se palaa takaisin. Kyllä, Se on lähtenyt. 

Mä tavallaan haluisin sen takas. Mä en osaa olla ilman sitä. Yhdessä me suunniteltiin seuraavia päiviä, tai no, Se suunnitteli ja mä tottelin. Tuntuu ehkä hassulta tää koko juttu. Miten joku voi haluta takaisin jotain, mikä tekee sen elämästä helvettiä. Mulla ei ollut omaa tahtoa eikä omaa elämää sen kanssa. Kaikki tosiaan meni niin, Se suunnitteli ja mä tottelin. 

Palataan takaisin nukkumiseen. 

Mua alkaa stressata ihan hirveesti aina kun kello lähenee 20:00. Koska silloin tiedän, että kohta täytyy mennä nukkumaan. Ja sitä mä en halua. Mä pelkään olla yksin alakerrassa ja odottaa sitä, että nukahdan. Mä pelkään kaikkea mitä mä näen, kuulen tai en näe. Koko ajan sydän hakkaa rinnassa. Missä se on? Mistä se tulee?

Ihan kuin mä odottaisin jotain, mut mä en tiedä mitä. Jokaikinen pienikin rasahdus saa mut pomppaamaan ylös sängystä ja tarkastamaan mun huoneen. Eikai se vaan oo täällä? 

Mä teippaan illalla pistorasiat niin, ettei valoja voi sammuttaa. Koska mä pelkään, että yöllä joku käy sammuttamassa kaikki valot ja mä herään pimeydessä. Jolloin sen olisi helpompi hyökätä. Kuka se ikinä onkaan. 

Näiden juttujen takia, olen halunnut _vapaaehtoisesti_ ottaa itselleni Ketipinor 50mg iltaan, jotta saisin unta ja jotten heräisi yöllä. Tästä voitte päätellä. kuinka peloissani olen, sillä vihaan suunnattomasti kaikkia lääkkeitä, enkä ikinä haluaisi mitään ottaa. Nyt kuitenkin pyysin ihan itse, että saisin Ketipinoria iltaisin, ennen kuin menen nukkumaan. 

Stressaan tietty myös sitä Ketipinoria. Mitä jos vaikutus lakkaa ennen kuin nukahdan? Mitä jos nukahdan, mutta vaikutus lakkaa ja herään keskellä yötä? Mitä jos? 

Toisaalta koko yö hereillä ei ole vaihtoehto. Sillä en halua olla hereillä ja nähdä jotain pelottavaa. Ja muutenkin, en haluaisi joutua valvomaan montaa päivää putkeen. Siitäkin on kokemusta. Varmaankin pisin aika minkä olen valvonut yhtäjaksoisesti on n. 55 tuntia. Siinä vaiheessa olin jo niin väsynyt, että nukahdin keskellä päivää huoneeni lattialle. Eikä sen valvomisen jälkeen ajatuskaan kulkenut. Joten en suosittele. 

Olen ehkä hieman umpikujassa. Pelkään nukkumista, mutta se on väistämättä joka päivä edessä halusin tai en. 

--------------

---------------

I am terrified by this dark thing that sleeps in me.

Syvään päähän

Pinnan alla mä en näe enkä kuule, 

mä en kuule. 

Ootsä siellä? 

Sano, ettei mikään oon niinku luulen, 

niinku luulen.

-----------------

Mä en tiiä miten voisin tän kertoo. En tiiä osaanko selittää tätä niin, että joku ymmärtää. Tästä tulee sekava. Mutta ehkä joku saa kiinni... 

Mul on ollu jonkin aikaa tunne, että oon vieras. En tunne enää itseäni. Ihan kuin katsoisin elämääni sivusta. Yöt muuttuu uusiksi aamuisi, aamut päiviksi ja päivät taas yöksi. Vähän niinkuin katsoisin elokuvaa, jolla ei ole loppua. Päivissä on hetkiä, jolloin tää olo helpottaa ja mun on helpompi hengittää. 

Sitten se taas iskee. 

Mä en tunne tätä paikkaa, mä en tunne näitä ihmisiä. Mä en tunne itseäni. 

Lyön käden seinään. Sen kuuluisi sattua, sen pitäisi sattua. Lyön uudestaan. Ei mitään. Mä en tunne sitä. Ranteeseen muodostuu mustelma. Miks muhun ei satu? Mua pelottaa mitä kaikkee mä kykenen tekemään, jos en tunne edes kipua. Yritän viimeiseen asti jättää vieressäni olevan terän rauhaan. En halua viiltää. Olen yrittänyt pysyä siitä kuivilla, ihan hyvin olen onnistunutkin. 9 kuukautta, mä en voi rikkoa sitä nyt.

Päivät kuluu mun osalta tosi hitaasti. Odotan aina iltaa, jolloin voin käydä taas nukkumaan. Toivon, että seuraavana aamuna mä voisin herätä, ja mä tietäisin taas missä mä oon. Haluan paeta tätä tunnetta nukkumalla. Pidän yllä toivoa siitä aamusta, kun mä oikeesti tiedän, missä mä oon. Must ois ihanaa vaan herätä ajatukseen ''Hei, mä oon kotona, omassa huoneessa'' mut ei, kaikki aamut on samoja. Herään samalla fiiliksellä, kuin nukkumaan mennessä. 

''Oispa taas ilta, jotta vois mennä nukkumaan, niin ehkä mä oon aamulla kotona''

Kaikista ''hassuinta'' tässä on se, että mä oon jo kotona. Mä oon edelleen siinä samassa kaupungissa, talossa ja perheessä, jossa mä oon ollu koko elämäni. Mutta, mä en silti välillä tunnista tätä paikkaa. Mä oon, mut mä en oo.

Mä pelkään, että tässä käy niinku reilu vuos sitten. Tarkemmin alku talvesta vuonna 2016. Mulle alko yhtäkkiä käydä niin, että mä en tunnistanut ihmisiä. Täsät hyvä esimerkki on K. Hän tuli meille käymään, mutta mä en tuntenut häntä. Mä tunnistin äänen, mutta mä en kuitenkaan tiennyt kuka meille oli tullut. Mä ilahduin aina, kun kuulin K:n äänen, mutta kun mä menin häntä vastaan, mä en tunnistanut sitä ihmistä, joka seisoi eteisessä. Tämä ihminen puhui K:n äänellä, mutta se ei voinut olla hän. Ja näin kävi useammin, kuin kerran. Sama oli myös muiden tuntemieni henkilöiden kohdalla. Esimerkiksi, en tunnistanut silloista psykologiani. Kävin hänen luona juttelemassa, mutta en tunnistanut häntä. 

Ja muutaman kerran en enää osannut kotiin. Olin lähtenyt paikallisesta nuorille tarkoitetusta ajanviettopaikasta kävellen kohti kotia. Oli hämärää ja satoi lunta. Lähdin muistaakseni jossain 16:00 aikoihin. Lähdin kävelemään suorinta tietä kotiin. Yhtäkkiä takanani käveli joku. En uskaltanut katsoa taakseni, tiesin kuitenkin että takanani käveli joku. Kuulin hänen askeleensa. Ne tulivat samassa tahdissa omieni kanssa ja kun lähdin kävelemään reippaammin, hän tuli samaa vauhtia perässäni. Käännyin oikealle kohti hautausmaata, hän kääntyi myös. Kävelin ripeästi hautojen väleissä olevia polkuja. Pysähdyttyäni, kukaan ei enää ollut takanani. Olin yksin hämärällä hautausmaalla. Siinä vaiheessa iski paniikki. Halusin äkkiä pois. Juoksin lähimmästä pensasaidan raosta ulos. Päädyin huoltoaseman takapihalle. Siinä vaiheessa kaikki meni täysin sekaisin. En enää tiennyt missä olin. En tunnistanut koko kaupunkia. Halusin päästä äkkiä kotiin, sillä ulkona oli jo pimeää ja lunta satoi. Ainut ongelmani oli, etten tiennyt missä olin ja missä kotini oli.

Tämä oli pelottavaa, koska olin asunut samassa kaupungissä 17 vuotta. Kotini oli ollut samassa osoitteessa 17 vuotta. Pelkään, että näin tulee käymään joskus uudelleenkin. 

-------------------

-----------------

Alive or just breathing?

Tears keep falling

Who's to know when the time has come around? 

Don't want to see you cry. I know that this is not goodbye.

--------------

Minusta ei ole kuulunut mitään vähään aikaan. Syy on yksinkertaisesti se, että ei ole ollut voimia kirjoittaa. Ei ole ollut voimia tehdä mitään. Valehtelematta olen joka päivä (viimeisen viikon ajan) ''hajonnut'' palasiksi ja päätynyt itkemään ja huutamaan lattialla. Itken rakkaan ihmisen vuoksi, sillä pelkään joka päivän olevan se viimeinen hänelle. En pysty nukkumaan, sillä pelkään herääväni seuraavaan aamuun ilman häntä. En sen enempää halua avata asiaa, mutta pelkäänpä, että hän ei tule näkemään uutta vuotta. Itken, sillä mieleeni tulevat kaikki ne asiat ja muistot, joita emme enää ikinä pysty jakamaan. Hän ei enää ikänä tule istumaan kanssani mökkilaiturilla kesä auringon paisteessa. Hän ei enää saa kuulla lintujen laulua, auringon pilkistäessä lumisten puiden välistä. 

Eilen mä juoksin suoraan takapihan läpi metsään. En ehtinyt laittaa takkia päälle. Juoksin kunnes jalkani eivät enää kantaneet. Kaaduin hangelle ja huusin. Itkin ja huusin. Olin samaan aikaan vihainen ja äärimmäisen surullinen. Makasin hangella ja vaatteeni kastuivat. Kyyneleet virtasivat poskiani pitkin hangelle. Minusta tuntui pahalle, sillä tiesin, että hän ei enää voi lähteä metsään istumaan lumisille kannoille ja kuuntelemaan luonnon ääniä. 

En muista, milloin viimeksi olisin itkenyt näin paljon.

Mulla on ollut myös ongelmia Tintin kanssa. Meillä ei vaan ole ollut kolmeen viikkoon yhtään tapaamista. Olen pinonnut kaiken pahan olon sisälleni torniksi ja odotan milloin se sortuu. Tänään olisi pitänyt olla terapia-aika Tintille, mutta en voinut mennä. Illan aikana mulle nousi kuume (ja jouduin laittamaan Leponexin tauolle) ja aamulla oloni oli niin kauhea, että äitini perui ajan. Minulta peruuntui myös J:n tapaaminen. Olin laskenut sen varaan, että tänään saisin madallettua pahan olon tornia, mutta sen sijaan, se vain kasvoi. 

Tällä hetkellä en voi muuta, kuin yrittää nauttia viimeisistä yhteisistä hetkistä rakkaan ihmisen kanssa. Viimeinen näkeminen tulee olemaan vaikea. Mut oon mä varmaan ennenkin selviytynyt? Tulen myös todennäköisesti romahtamaan seuraavalla terapiakäynnillä. Mä en vaan jaksa enää hymyillä päivästä toiseen.

--------------

The only time a goodbye is painful, 

is when you know you'll never say hello again.

Don't open, dead inside!

I don't want to see it coming, 

I don't even want to be here.

I will cover up my eyes 

and pray it goes away.

----------

..

Sitten kuului narisevaa ääntä, ihan kuin ovi olisi avattu. Raollaan ollut ladon ovi oli nyt hieman enemmän auki. Sitten näin sen. Ovien välistä työntyi ensin käsi, sitten toinen.

..

Torstai, 28.9. Ajan skootterilla, kohti tallia. Olin sopinut R:n kanssa, että siivoasin hänen 22 karsinan hevostallia. Keväällä talliin muuttaneet pääskyset olivat sotkeneet seiniä ja ovia.

Ajoin skootterillani pihaan, pysäköin sen tallin seinän viereen. Olin tallilla yksin.

Avasin tallin keittiön oven ja astuin sisälle. Ihana hevosen tuoksu leijui nenääni. Annoin tallikissalle hieman raksuja ja avasin talliin ja keittiön välisen oven. Tallissa oli pimeää, joten sytytin valot. Kurkistin R:n hevosen karsinaan, sitä ei oltu siivottu. Otin varustehuoneen oven vierestä isot kottikärryt ja punaisen talikon. Avasin karsinan oven ja aloin lapata likaista purua kottikärryihin. 

Sain karsinan siivottua ja lähdin tyhjentämään kottikärryjä tallin taakse. Samalla otin puhtaita puruja mukaan. Yleensä menen tallin taakse heinäladon kautta, mutta jokin sai minut käyttämään keskiovea. Kun puhtaat purut olivat karsinassa, aloin täyttämään vesiastioita. Pian R saapui talliin.

Enää minun pitäisi hakea ikean kassit täyteen heinää. Onneksi hän tuli mukaan, yksin en latoon uskalla mennä.

Juttelimme hetken, jonka jälkeen R lähti purkamaan kauppatavaroita. Jäin yksin talliin saippua veden ja pesusienen kanssa. Aloitin tallin vasemmasta päädystä, jossa on 8 karsinaa. Niitä karsinoita käytetään yleensä, joten ne olivat puhtaammat, kuin oikean päädyn. Niistä oli siis helpompi aloittaa, kun likaa ei juuri ollut.

Putsailin karsinoita kaikessa rauhassa, kunnes kuulin ensimmäisen oudomman äänen. Se oli, kuin joku olisi sulkenut ikkunan. Tallissa on kyllä ikkunoita, joista osa oli auki ja osa kiinni. En nähnyt kenenkään sulkevan tai avaavan ikkunaa. Olin tallissa yksin.

Sain siivottua vasemmalla olevat karsinat ja siirryin tallin keskiosaan, josta pääsee tarhojen luokse. Keskiosassa säilytetään myös kenkiä, harjoja ja muuta tavaraa. Siivosen seinät niin hyvin, kuin ne tavaramäärältään voi. Oli aika siirtyä oikeaan päätyyn, jossa on 14 karsinaa. Niissä ei ole hevosia asunut pitkään aikaan, joten ne olivat todella likaiset.

Aloitin putsaamisen karsinoista, jotka olivat lähimpänä tallin keskiosaa. Pesin ovia sienillä, kunnes minulle tuli sellainen tunne, ettei minun pitäisi jatkaa. Vilkuilin ympärilleni, mutta mitään ei näkynyt. Jatkoin oven pesua, kunnes pelko alkoi hiipiä mieleeni. Yhtäkkiä huomasin lopettaneeni oven pesun ja katselin ympärilleni. Kuuntelin kaikkia ääniä, joita ympäriltäni kuului. Pudotin sienen lattialle. En uskaltanut nousta seisomaan.

Olin kyykyssä keskellä käytävää. Kuului kolahdus toisen perään, huomasin kääntäväni pääni jokaisen äänen jälkeen ladon ovelle päin. Tuijotin ladon ovea, kuin odottaen, että sieltä syöksyisi joku minua kohti. Seuraava ääni kuului jo selvästi muita kovempaa ja lähempää.

Paniikki iski.

Yritin rauhoitella itseäni, mutta miljoonat kysymykset törmäilivät toisiinsa päässäni. Ensimmäisinä tulivat kysymykset:

A) Mikä siellä on?

B) Miten pääsen pois?

C) Mitä, jos se kuulee, kun olen lähdössä?

D) Mitä, jos se sammuttaa valot, ja tulee viereeni pimeässä?

D) MITÄ, JOS EN PÄÄSE POIS?!?!

Ja niin kuin aina, kun pelästyin jäin vain paikalleni tuijottamaan latoa kohti. En voinut liikkua, sillä en halunnut kääntää selkääni ladolle, tyhjille karsinoille, en oikeastaan millekään. Aika kului, puhuin itselleni rauhoittaakseni hengitykseni, yritin uskoitella, ettei oven takana ole ketään. Sitten kuului taas uusi ääni, tällä kertaa vastakkaisesta suunnasta. Käänsin katseeni äänen suuntaan. Sitten kuului narisevaa ääntä, ihan kuin ovi olisi avattu. Raollaan ollut ladon ovi oli nyt hieman enemmän auki. Sitten näin sen. Ovien välistä työntyi ensin käsi, sitten toinen. Sydämeni syke nousi yli sadan sekunneista, lopetin hengityksen ja tuijotin oven välistä tulleita raajoja. En kyennyt huutamaan, liikkumaan tai siirtämään katsettani. Se tulee, NYT. Nopeammin, kuin ehdin tajuta se seisoi oven edessä. Ja alkoi huojumaan minua kohti. Sen enmpää tajuamatta, nousin ylös ja juoksin kohti keskimmäisiä ovia Avasin oven ja suljin sen perässäni. Juoksin niin kovaa, kuin pääsin, enkä uskaltanut katsoa taakseni. Pysähdyin R:n hevosen tarhan eteen ja jäin odottamaan R:ää.

R tuli noin puolen tunnin päästä,  jolloin uskaltauduin talliin. Kerroin R:lle, mitä olin nähnyt ja menimme yhdessä heinälatoon katsomaan, oliko siellä mitään. Noh, ei ollut. 

--------------

Kuva (c) thislightinthedark

------------

The difference between me and you is, that when you wake up, 

your nightmare ends.

It's a damn cold night

I'm looking for a place, I'm searching for the face. 

Is anybody here, I know?

-----------

Tepolin Tontut kävivät tänään meillä.  He eivät olleet kauaa. Valehtelin taas, heillekin.

Tiedän, että valehtelu ei ole oikein ja tälläisessä tilanteessa, kun olen, olisi parempi jos he tietäisivät ''missä mennään''. 

Aloitimme keskustelun small-talkilla laulamis''harrastuksesstani''. Ostin viime viikolla uuden Singstar-levyn PS4:selle. Levyn nimi on Singstar - Ultimate Party. Meillä on ollut pleikkareita 1. lähtien ja Singstarit 2. lähtien. Poikkeus ei ollut vaihtoehto 4. kohdalla. Olen laulanut levyn läpi 2 kertaa. Suosikki biiseiksi on noussut mm. Olly Murs - Dear Darlin', Ellie Goulding - Burn, P!NK - Just give me a reason. Vuosien varrella on tullut osteltua biisejä Singstoresta n. 40kpl. Niistä suosikit ovat Evanescence - My Immortal, Lene Marlin -  Unforgivable Sinner ja Avril Lavigne - I'm with you.

Tepoli - ihmiset jatkoivat liudalla kysymyksiä, joihin vastasin suurimmaksi osaksi kieltävästi. He kysyivät mm. Ketipinorin aloituksesta, ja jälleen tokaisin, että siellähän se apteekin nurkassa pyörii. Tällä kertaa he eivät sanoneet/kommentoineet mitään. He lähtivät puoli kuusi.

Ennen kuin ehditte ajatella, miksi valehtelen ihmisille, jotka haluavat auttaa?

Syy 1. Lääkkeistä puhuttaessa kukaan ei usko minua, kun kerron, että siitä on ollut kasapäin haittaa. Tästä erittäin hyvä esimerkki on se, kun minulle on tullut painoa valehtelematta 10kg 1 kuukaudessa. Ja ei, en ole ahminut suuria määriä ruokaa/herkkuja.

Syy 2. Lääke oli tauolla 1 viikon, jonka jälkeen minun piti aloittaa se 100mg illassa. Tällä hetkellä, minun pitäisi ottaa 150mg illassa. No, otan 50mg illassa.

Syy 3. Te, joilla on harhoja, pelkotiloja, masennusta jne. Te ymmärrätte, kuinka vaikeaa on selittää ihmiselle, jolla ei ole kokemusta kokemistasi asioista. Esim. Olet menossa suihkuun, saunakin on lämmin. Olet yksin kotona. Riisut vaatteet ja kävelet pesuhuoneeseen. Käyt suihkussa, kaikki on hyvin. Vai onko? Katsot saunan ovea, joka on kauttaaltaan lasia. Ei kirkasta, saman tapaista kuin esim. aurinkolaseissa. Yht äkkiä huomaat, kuinka saunan oveen alkaa piirtymään naisen kasvot. Pala palalta. Sitten näät käden, joka painautuu lasiin. Pian naisen viereen ilmestyy muita kasvoja. Etkä tunne heistä ketään.

Miten tämän selittäisi niin, että he ymmärtäisivät? Mieluiten niin, että homma menee vituiksi ja lähdet ulos odottamaan ambulanssia M1 lähete kädessä.

Tässä oli vain 3 lukuisista syistä, miksi valehtelen. Toivon, että joku ymmärtää...

--------------

----------

And no one likes to be alone