Kaikkeen tottuu

Vaikka kaikki kaunis murtuu, 

oot aina siellä,

 minne meen. 

Kaikkeen tottuu ja sydän turtuu, 

mut mä tahdon vapauteen.

--------------

Tulin just kotiin yökerhosta. Käytiin kaverin kanssa leffassa katsomassa Happy Death Day. Leffa oli mielestäni hyvä. Ei kuitenkaan niin hyvä, että ostaisin sen itselleni. Sen enempää juonta/loppuratkaisua kertomatta, voin sanoa, että elokuva osasi todella yllättää. Mukana oli ripaus huumoria, mutta myös kohtia, joita ei vaan voinut ennalta arvata. Ajatukseni sekoittuivat pariin kertaan aika pahasti. Alkuperäinen tarkoituksemme oli mennä katsomaan Saw-elokuvasarjan 8. osa, eli Jigsaw. Kuitenkin (yllätys, yllätys) rakas elokuvateatterimme Finnkino, oli syystä tai toisesta siirtänyt Jigsaw-elokuvan ensi-iltaa tästä päivästä (27.10) joulukuun 1. päivään. Hurraa! :/

Huomenna pitäis mennä ostamaan siskolleni talvittakkia. Sunnuntaina ei luultavasti ole mitään ihmeellistä. Sitten taas koittaa se ihana kaikkien rakastama maanantai. Silloin Tepoli tulee taas kotiini ja olen lähes 100% varma, että he eivät tule pitämään tämän iltaisesta baari-reissustani. Kun vielä (ainakin toistaiseksi) käytän Leponexia, niin sen kanssa ei saisi käyttää alkoholia. Noh, join tänään 4 erilaista juomaa. Hups. 

----------

Tästä on nyt muutama päivä, kun olin J:n luona. Mun piti kirjoittaa tänne tapaamisestamme, mutta unohdin. Meillä meni ihan hyvin. Juttelimme aluksi niitä näitä, kunnes pääsimme aiheeseen: syöminen. Meni lukkoon. Mielessäni ajatukset törmäilivät toisiinsa. Kaikki meni sekaisin. Mitä sanoisin, uskallanko sanoa mitään? Sitten hetken hiljaisuuden ja muutaman sanan jälkeen, J kysyi haluaisinko täyttää yhden kyselylomakkeen. Vastasin myöntävästi ja J antoi minulle paperin ja kynän. Paperilla oli muistaakseni n. 15 kohtaa. Joka kohtaan oli vaihtoehdot: samaa mieltä, lähes samaa mieltä, lähes eri mieltä ja eri mieltä. Täytin lomaketta n. 10 minuutin ajan, jonka jälkeen annoin paperin takaisin J:lle. Hän katseli paperia hetken, jonka jälkeen aloimme käymään kohtia läpi. Minua pelotti. Pelkäsin paljastaneeni liikaa. Tietty, mitä enemmän he tietävät, sitä paremmin he pystyvät minua auttamaan. No, tämän heidän tapansa ''auttaa'' on lähinnä lääkityksen ja käyntien lisäys. Ihan kuin ei riittäisi, että kotiini tullaan 2x viikossa ja minä käyn heidän luonaan 1x viikossa. Ja ei, en halua lisää lääkkeitä. Tälläkin hetkellä minun pitäisi syödä pienen Leponex annokseni lisäksi Abilify:itä ja Ketipinoria. Tällä hetkellä yritän päästä lääkkeistä eroon, kokonaan. 

Lisäksi, en halua huolestuttaa heitä. Haluan, että he voivat luottavaisin mielin päästää minut lähtemään luoltaan. Mietinkö liikaa heitä? Olisiko helpompi vain tunnustaa heille, että asiat eivät ole ihan niin hyvin? Olisiko helpompi olla, jos he tietäisivät kaiken? Jokaisellahan pitäisi olla ihminen, jolle pystyisi kertomaan kaiken. Ihan kaiken. Joku sellainen johon luottaisi 100%:sesti. Tiedän, se luotto ei synny sormia napsauttamalla, mutta sen voi tuhota hetkessä. 

Mä oon ihan hukassa. En uskalla kertoa kenellekään, että olen tippumassa takaisin pohjalle. En nuku öisin, jätän lääkkeitä välistä, syöminen on vähentynyt, lasken kaloreita, satutan itseäni. Mitä mulle sanottaisiin, jos joku päivä menisin esimerkiksi Tintin luo, enkä ole peittänyt mustelmia käsistäni. Mitä minulle sitten kävisi? Tuskin hän taputtaisi olkapäälleni ja sanoisi, etten saa tehdä sitä toiste. Veikkaan, että vastaanotto olisi täysin erilainen. 

-------------

As lost as Alice,

As mad as the Hatter.

Happy?

Se on muisto sun äänestä kertomassa, mä en kelpaa. 

No hei, sinä itse teit musta tällaisen. 

---------------

Tänään on ollut ihan ok päivä. Kävin äidin ja siskon kanssa I love me-messuilla, jonka jälkeen menimme Linnanmäen kesäkauden päättäjäisiin, eli Valokarnevaaliin. Mun oli tarkoitus mennä messuille jo eilen, kun siellä olis ollu Jeffree Starin M&G. En kuitenkaan saanut ketään kaveria mukaan ja yksin en halunnut mennä, sillä pelkäsin saavani paniikkikohtauksen. Päätin siis elää siinä toivossa, että Jeffree tulisi Suomeen toistekin. Messuilta löysin kaikenlaista kivaa. Ostin itselleni talveksi uudet kengät, vähän Biozellin color maskeja, Jeffreen meikkejä ja hiuksiin laitettavaa glitterijauhetta. Messuilla olisin voinut olla kauemminkin, mutta pääsimme sinne vasta 15:00 jälkeen. 

Messujen päätyttyä suuntasimme Linnanmäelle. Ostimme muutamia laitelippuja, joilla kävimme lempi laitteissamme. Katsottiin näyttävä ilotulitus ja istuskeltiin penkeillä nauttien tunnelmasta. Mutta, mitä pidemmälle ilta meni, sitä enemmän porukkaa. Kaikki meni kuitenkin ihan hyvin. Paniikki meinasi iskeä muutaman kerran, mutta sain pidettyä itseni ''kasassa''.

---

Huomenna tapaan J:n. Yritän miettiä päässä kysymyksiä valmiiksi, mitä hän ehkä voisi minulta kysyä. Mietin myös, mitä vastaisin. Viime kerralla kerroin, että minulla on edelleen hyvin paljon ''syömishäiriö-ajatuksia''. Lupasin, etten tottele niitä, etten kääntäisi itseäni enää sille puolelle. Mutta minä haluan laihtua, haluan pudottaa painoa. Minun täytyy. Miten voin kertoa J:lle, että lasken kaloreita jokaisesta suupalasta? Tai sitä, että käyn vaa'alla päivittäin? J sanoi viime kerralla, että olen sopiva juuri nyt. Mä en enää tiedä mitä teen, en jaksaisi taistella joka päivä ruuan kanssa. Yleensä, jos saan syötyä, joudun oksentamaan vähän ajan päästä. Siksi aina, kun kukaan ei ole kotona vahtimassa minua, heitän ruoka-annokseni pois. 

Kaupassa käynti on yhtä tuskaa. Kun kävelen hyllyjen välissä kuulen, kuinka ruokapakkaukset huutavat kilpaa sisältämäänsä kalorimäärää. Haluaisin huuta ja juosta pois. Käskemään niitä lopettamaan. Olen joutunut jättämään joitain suosikki ruokiani pois ''kalorirajan'' ylittämisen takia. Esim. jos tuotteessa on yli 130kcal/100g tuote jää hyllyyn. Tällä hetkellä helposti syötäviä on esim. ProPud:it. Niissä on 72kcal/100g, yhdessä purkissa on 200g eli 144kcal. 

Nyt pitäis ehkä yrittää edes nukkua, pitää herätä 8-9 aikoihin.

---------------

Kun on alhaalla käynyt, niin huipulla tuulen tuntee

Terveiset sinne taivaaseen

Lensit tähtiin, valos nähtiin, 

eikä nähty oo kirkkaampaa.

---------------

Siitä on nyt tasan vuosi, kun sain kuulla, että olet poissa. En unohda ikinä, kun aamulla facebookia selattuani törmäsin kuvaasi, jonka vieressä oli muistoruno.  Minulla oli ollut pitkään tunne, että asiat eivät ole niin hyvin, kuin minulle väitettiin. Silti poismenosi tuntui ylitsepääsemättömältä. 

Kyseessä on ensimmäinen oma hevoseni. 

Ostin Sindin vuonna 2015. Olin haaveillut omasta hevosesta jo vuosia. Minun ei ollut vielä tarkoitus ostaa omaa, mutta löysin sattumalta Sindin myynti-ilmoituksen. Soitin myyjälle kysyäkseni onko kyseessä varmasti Sindi. Olin tuntenut Sindin 4 vuotta, se asui samassa tallissa vuokraponini kanssa. Siksi en miettinytkään paljoa, ennen kuin ostin Sindin itselleni. Kävin toki kokeilemassa sitä pari kertaa. 

Sindin ja mun alku ei ollut mikään kaikkein parhain. Vaihdoimme tallia vuoden aikana n. 5 kertaa. Sindi sopeutui kyllä erinomaisesti uusiin talleihin ja hevosystäviin. Loppuajaksi vein Sindin sen kasvattajan luokse. Siellä huomasin, kuinka Sindi muuttui parempaan suuntaan. Se oli ehdottomasti parhain paikka sille. Yksi talleista, jolla Sindi oli, jäi mieleeni tallinpitäjän huonon käytöksen vuoksi. Talli oli täynnä ja Sindille ei ollut karsinapaikkaa. Meille luvattiin, että se pääsisi pihattoon jonkun toisen hevosen seuraksi. Pihattoa emme koskaan saaneet. Sen sijaan Sindi vietti kaiket päivät ja yöt pihalla, yksin. Aluksi se ei haitannut, sillä oli vielä valoisaa. Myöhemmin, iltojen viiletessä ja pimentyessä, Sindi oli edelleen yksin pihalla. Ainoa valo oli keskellä tallin pihaa ollut katulamppu. Huomasin hevosestani, että se pelkäsi. Sindistä alkoi tulla huono käytöksinen. Ilkeyttään se ei satuttanut ketään, se vain yritti kertoa, että pelkäsi. Tallin omistaja leimasin Sindin ongelmahevoseksi. Hän ei selvästikään tiennyt hevosista tarpeeksi, jotta olisi osannut tulkita hevostani. Pyysimme monesti Sindille kaveria, joka olisi samassa tarhassa yöt sen kanssa. Meille sanottiin, että saataisiin tarhakaveri, mutta joutuisimme allekirjoittamaan ''sopimuksen'', jossa lupaisimme korvata kaikki vahingot, mitä minun ''ongelma'' hevoseni aiheuttaisi. Tämä tarhakaveri olisi ollut tallinomistajan ''huippu'' tamma, joka kuulemma maksoi yli 10 000 euroa. Tallissa oli muitakin hevosia, mutta omistaja valitsi juuri tämän ''kultakimpaleensa''. Puhtaasti ilkeyttään. Näiden juttujen jälkeen lähdimme tallilta sanomatta mitään, kenellekään.

Tämän tallin takia, hevosestani tuli arempi. Se piti hakea iltaisin ensimmäisenä sisään, sillä muuten se olisi pelännyt yksin jäämistä. 

Jouduin myymään Sindin 2016 kesällä. Meille sattui vakava onnettomuus, enkä enää uskaltanut ratsastaa. Näin vähän alle kahden vuoden jälkeen, en ole vieläkään ratsastanut. Laitoin Sindin myyntiin. Siitä tuli paljon kysymyksiä, mutta vain yksi ostaja kävi katsomassa. Oli tulossa syksy, eikä tallipaikkaa löytynyt, niiden takia minnun oli myytävä Sindi melko pian. Olin varma, että olin löytänyt hyvän ja luotettavan ihmisen, jolle voisin rakkaani myydä. He tulivat katsomaan Sindiä parin tunnin ajomatkan päästä. He kävivät katsomassa Sindiä kerran, jonka jälkeen he ostivat sen. 

Kaikki näytti aluksi hyvälle, uusi omistaja viestitteli viikoittain kanssani ja kertoi kuulumisia. Sain joka viestistä positiivisen vaikutuksen. Todellisuudessa minulle valehdeltiin. Sain vasta syksyn puolessa välissä tietää, että Sindi ei voinut hyvin. Sindin luona kävi monesti ''ammattiratsastaja'', jonka ratsastuksesta postailtiin kuvia facebookiin, niistä näki selvästi, että hevonen ei voinut hyvin. He myös hyppäsivät Sindillä. Esteet olivat korkeampia, mitä Sindi oli ikinä mennyt. Sanoin heille, että Sindi ei ole esteratsu, se ei ole ikinä hypännyt yli 70 cm esteitä. He rasittivat sitä liikaa.

Pian aloin saamaan viestejä siitä, kuinka Sindi oli ilkeä. He olivat peittäneet karsinan loimilla ja pyyhkeillä, jotta se ei pääsisi puremaan käytävillä olleita hevosia ja ihmisiä. Myöhemmin sain viestin, jossa omistaja kertoi, ettei ollut uskaltanut hakea Sindiä karsinasta koko päivänä, oli kuulemma ollut uhkaavan näköinen. Minun oli tarkoitus käydä katsomassa paikan päälla, miten asiat ovat, mutta en ikinä päässyt tallille. Aina oli kuulemma se huono-hetki.

21.10.2016 sain kuulla, että Sindi oli lopetettu.

Soitin välittömästi hyvälle ystävälleni, jonka tallilla Sindi oli ollut. Itse olin niin järkyttynyt, etten pystynyt juuri mihinkään. Ystäväni soitti Sindin omistajalle. He puhuivat kauan. Ystäväni sanoi puhelimeen, että olisimme tulleet hakemaan Sindin takaisin, milloin vaan. Omistaja vastasi tylysti, että he eivät olisi antaneet Sindiä meille. He siis mieluummin tappoivat hevosen, kuin olisivat antaneet sille mahdollisuuden elää. 

Keräsin muutamien päivien ajan kaiken tiedon omistajasta, jolloin selvisi, että hänellä oli ollut jo 12 eri hevosta, ennen Sindiä. Viimeisin oli kuollut 2 kk enne Sindin ostoa. Minulle hän väitti, ettei hänellä ole ollut hevostaa muutamaan vuoteen. Kaikki ostajalla olleet hevoset olivat viettäneet häneen luonaan korkeintaan vuoden. 5 kaikista hevosista oli kuollut ollessaan tällä ihmisellä. Niistä nuorin oli ollut 4 vuotias. Selvisi myös kaikenlaista muuta ''outoa''.

Olen syyttänyt itseäni Sindin kuolemasta. Olisinko voinut pelastaa sen, jos olisin tutkinut tarkemmin henkilön taustat? Olisinko voinut pelastaa sen, jos en olisi myynyt sitä niin pian. Olisinko voinut pelastaa sen? Minun olisi pitänyt mennä Sindin luokse, kun aloin ensimmäisen kerran epäilemään, että kaikki ei ole kunnossa. Se huusi apua ja minä en kuullut. Sindi ei ollut ongelmahevonen. Se oli yksi kultaisimmista hevosista, joihin olen törmännyt. Se ei olisi satuttanut ketään. Ihmiset, tekivät siitä epävarman ja pelokkaan. Tämä hevonen kuoli turhaan ja aivan liian aikaisin. 

------------------

09061999 - 21102016

------------------

Hevosista parhaat pääsevät paikkaan salaiseen,

 paikkaan, jota kirkkaimmat tähdet valaisee

Deep Talk

There's a place that I know. 

It's not pretty there and few have ever gone. 

----------------

Törmäsin eilen yhdessä ryhmässä tälläiseen deep talk -ketjuun, johon oli postattu outoja ''faktoja'' elämästä, unista, yms. Niitä siinä jonkin aikaa lueskelin ja sain sekoitettua omat ajatuksest täysin. Osa jutuista oli aika pelottavia (varsinkin, kun kello läheni yhtä, enkä saanut unta). Muutamissa jutuissa tuli sellainen ''tää on niin totta'' fiilis. Tässä muutamia ;

--

1. Mitä jos meillä kaikilla on oma suojelushenki? Joskus kun oot lähdössä johonkin ja unohdat jotain (esim. puhelimen tai rahapussin), niin että joudut palaamaan takaisin kotiin hakemaan sitä, niin se henki on tehnyt sen tarkoituksella, jotta säästyisit onnettomuudelta, johon olisit joutunut, jos olisit vain lähtenyt palaamatta hakemaan unohtunutta asiaa.

- - Mua on aina vituttanut, kun on kiire vaikka kaverin luo ja puhelin jää kotiin. Siinä oon aina arponut, että haenko vai enkö. Noh, olen aina hakenut. Mulle on monesti sanottu, että kaikella on syynsä. Löytyikö nyt syy, sille miksi joskus jotain jää kotiin? -- 

2. Olet nukkumassa ja yhtäkkiä heräät ''säikähtäen'' tai ''säpsähtäen'' ja susta tuntuu, kuin oisit pudonnu jostain. Esimerkiksi tikapuilta, tai rappusista. Tämä johtuisi siitä, että olit kuolemassa ja sun sielua oltiin viemässä tuonpuoleiseen, kunnes sielusi kantajan ote lipesi ja sinä heräsit.

-- Itselläni on melko usein tullut tuo putoamisen tunne ja olen itse asiassa siitä täällä blogin puolella kertonutkin. No totta vai ei, riippuu sinusta.

3. Netissä on vähän väliä artikkeleita henkilöistä, joilla on sydän syystä tai toisesta pysähtynyt joksikin aikaa. He usein kertovat nähneensä valon, jonkinlaisen tunnelin päässä. Mitä jos tämä valo onkin ollut toisen sairaalahuoneen kattovalo? Toisessa huoneessa olemme vastasyntynyt lapsi. Oletko koskaan miettinyt, miksi vastasyntyneet yleensä itkevät heti? Se johtuu siitä, että he ovat juuri kuolleet entisessä elämässään ja he muistavat kaiken sen mitä heillä oli entisessä elämässään. Kun he kasvavat he alkavat unohtaa ''entisen elämänsä'' ja keskittyvät nykyiseen. Mutta entisen elämän muistot tulevat joskus esiin. Ne ovat niitä hetkiä, kun teet jotain ja yhtäkkiä sinusta tuntuu, että hei mä oon ollu tässä tilanteessa ennenkin.

-- Oon usein miettinyt, miksi vauvat itkevät syntymänsä jälkeen? Ja noi tollaset ''flashback:it'' on ihan kamalia. Yleensä oon niiden jälkee kysyny kavereilta, että tuntuuko heistä siltä, kuin kyseinen hetki olisi jo kertaalleen eletty. Usein vastaus on kielteinen.

---------------

-------------

Everything you can imagine is real