xoxo ANA

Hi! My name is Ana and I'm here to save you. 

It was very smart of you to call me :). 

We will work together and we'll leave no footprints. 

We'll have wings eventually.

I want to embrace you.

I will help you to control,

I will hurt like hell.

And I will swallow your sweet soul.

It will be nailed to your jawbone. 

It's painted on the mirror. 

Stripped to the bone, to the soul, to the ''I don't know''. 

Stripped to the core, to the matter, to flesh.

Stripped to the four in the morning lies and lullabies.

Stripped without clothes, without dirt, without baggage, without consciousness.

And you are weightless.

Don't forget I'm taking over. 

Transparent is what you'll be in no time 

if you're taking life in stone cold sober.

I want to embrace.

I will make you steal and lie.

I will hurt like hell.

I will kill you in no time.

Soon you'll be weightless.

And everyone's your enemy.

You'll find your worst fears in me.

And you'll be weightless.

Are you coming with me?

xoxo ANA

Tears keep falling

Who's to know when the time has come around? 

Don't want to see you cry. I know that this is not goodbye.

--------------

Minusta ei ole kuulunut mitään vähään aikaan. Syy on yksinkertaisesti se, että ei ole ollut voimia kirjoittaa. Ei ole ollut voimia tehdä mitään. Valehtelematta olen joka päivä (viimeisen viikon ajan) ''hajonnut'' palasiksi ja päätynyt itkemään ja huutamaan lattialla. Itken rakkaan ihmisen vuoksi, sillä pelkään joka päivän olevan se viimeinen hänelle. En pysty nukkumaan, sillä pelkään herääväni seuraavaan aamuun ilman häntä. En sen enempää halua avata asiaa, mutta pelkäänpä, että hän ei tule näkemään uutta vuotta. Itken, sillä mieleeni tulevat kaikki ne asiat ja muistot, joita emme enää ikinä pysty jakamaan. Hän ei enää ikänä tule istumaan kanssani mökkilaiturilla kesä auringon paisteessa. Hän ei enää saa kuulla lintujen laulua, auringon pilkistäessä lumisten puiden välistä. 

Eilen mä juoksin suoraan takapihan läpi metsään. En ehtinyt laittaa takkia päälle. Juoksin kunnes jalkani eivät enää kantaneet. Kaaduin hangelle ja huusin. Itkin ja huusin. Olin samaan aikaan vihainen ja äärimmäisen surullinen. Makasin hangella ja vaatteeni kastuivat. Kyyneleet virtasivat poskiani pitkin hangelle. Minusta tuntui pahalle, sillä tiesin, että hän ei enää voi lähteä metsään istumaan lumisille kannoille ja kuuntelemaan luonnon ääniä. 

En muista, milloin viimeksi olisin itkenyt näin paljon.

Mulla on ollut myös ongelmia Tintin kanssa. Meillä ei vaan ole ollut kolmeen viikkoon yhtään tapaamista. Olen pinonnut kaiken pahan olon sisälleni torniksi ja odotan milloin se sortuu. Tänään olisi pitänyt olla terapia-aika Tintille, mutta en voinut mennä. Illan aikana mulle nousi kuume (ja jouduin laittamaan Leponexin tauolle) ja aamulla oloni oli niin kauhea, että äitini perui ajan. Minulta peruuntui myös J:n tapaaminen. Olin laskenut sen varaan, että tänään saisin madallettua pahan olon tornia, mutta sen sijaan, se vain kasvoi. 

Tällä hetkellä en voi muuta, kuin yrittää nauttia viimeisistä yhteisistä hetkistä rakkaan ihmisen kanssa. Viimeinen näkeminen tulee olemaan vaikea. Mut oon mä varmaan ennenkin selviytynyt? Tulen myös todennäköisesti romahtamaan seuraavalla terapiakäynnillä. Mä en vaan jaksa enää hymyillä päivästä toiseen.

--------------

The only time a goodbye is painful, 

is when you know you'll never say hello again.

friEND

When you walk away, 

I count the steps that you take. 

Do you see how much I need you right now?

------------

Mulla on ystävä, jonka kanssa on aina hauskaa. 

Mulla on ystävä, jonka kanssa voi puhua kaikesta, maan ja taivaan väliltä. 

Mulla on ystävä, joka ei jätä mua ikinä pulaan.

Tai rehellisesti, mulla oli.

Mä mietin yleensä öisin, että mitä mä tein väärin? Miksi sä et halua olla mun kanssa? Me ollaan tunnettu peruskoulun toiselta luokalta asti. Ollaan oltu kavereita lähes 10 vuotta, joista muutamat vuodet ollaan oltu parhaita kavereita. Ennen mä kävin teillä ja sä meillä viikottain. Joskus jopa useammin. Nykyään on iso saavutus, jos nähdään kerran kuussa. Silloin kun nähdään, istumme meillä, emme koskaan teillä. Juttelemme ruokapöydän ääressä lähinnä, kuinka lukio-kaverisi ovat taas olleet hauskoja. Yleensä pelaamme jotain peliä, sillä siitä saa keksittyä puoliväkisin keskustelun aiheen. 

Jos joskus pyydän sinua mukaani, vaikka shoppailemaan Helsinkiin, sanot yleensä, ettei ole rahaa. Tai sitten sanot, että sinun täytyy vahtia pikku veljeäsi tai auttaa pappaa. Viimeksi, kun pyysin sinua mukaani Ruotsiin, (josta olimme puhuneet jo kauan) sanoit, että sinulla ei ole rahaa, koska olit juuri ostanut koulupöydän huoneeseesi. Ymmärsin sen täysin, kunnes.. Ilmoitit muutaman viikon päästä facebookissa lähteväsi ''maailman ihanimman tytsyn'' kanssa viikoksi Pariisiin. Tultuasi sieltä hehkutit, kuinka olit tuhlannut lähemmäs 1000 euroa Pariisissa. Eihän sinulla pitänyt olla rahaa?

Tälläisia tilanteita on ollut useasti. Olen pyytänyt sinua jonnekin kanssani, mutta et ole päässyt. Sen sijaan olen nähnyt kuvia instagramissasi tai snäpissäsi, kuinka olet bilettämässä muiden kanssa. Sinulla on aina aikaa muille, mutta ei minulle. Perut tapaamisemme ja sovit muiden kanssa uuden. Mä olen sulle sanonut, että mulle ois ok tulla joskus teidän kanssa jonnekin. 

----------

Please, could you just forget me? It hurts less than empty promises.

----------

Mä odotin innolla sun synttäreitä. Me puhuttiin jo mun juhlissa siitä, mitä kaikkea me voitas tehdä. Sä kerroit ketä olit aatellu kutsua. Lähempänä synttäreitäsi, huomasin, että mulla oli samalle päivälle muuta menoa. Ilmoitin sulle ja sä vaikutit tosi pettyneeltä. Mua alko harmittaa, sillä olisin halunnut tulla sun synttäreille. Olithan sä mun paras kaveri. Mä tein kaikkeni, jotta sain siirrettyä menoni toisille päiville. Ilmoitin sulle kaksi päivää aiemmin, että pääsen juhliisi. Ja sitten sä sanoit, että olit kutsunut yhden mun pahimmista kiusaajista. Mä sanoin sulle, että en sitten voi tulla juhliisi. Luulin, että tiedät, ettemme tule toimeen. Sä sait valita, kumman haluat synttäreillesi mieluummin. Sinä valitsit kiusaajani.

Mihin se luotettava ja turvallinen ystäväni on kadonnut? Missä on hän, jolle pystyin kertomaan kaiken? Me puhuttiin toisillemme aina suoraan. Ei valheita, ei turhia lupauksia. Meillä oli tosi hauskaa yhdessä. Sä olit mun tukipilari. Muistatko sen, kun tulit yhtenä päivänä luokseni, kun minusta ei kuulunut mitään viikkoon? Sä koputit meidän oveen ja vaadit päästä sisälle. Tulit huoneeseeni ja näit kuinka veri valui ranteistani. Sinä tartuit kädestäni ja pyysit minua lopettamaan. Otit terän vierestäni ja veit sen pois. Olit vieressäni, kun vanhempani tulivat huutamaan minulle. Otit minut luoksesi yöksi, sillä en halunnut jäädä kotiin. Kiitos siitä. Nyt tilanne on lähes sama, paitsi, että kukaan ei ole viemässä terää kädestäni. Kukaan ei estä, kun satutan itseäni.

---------------

----------------

If you don't text me, I'll understand

If you don't call me, I'll understand

If I forget you, you'll understand.

Break

Little girl terrified. 

She'd leave her room if only bruises would heal. 

A home is no place to hide. 

Her heart is breaking from the pain that she feels

-----------

Mulla piti olla tänään Tintin tapaaminen. Heräsin suunnilleen 10 aikoihin ja onneksi tarkistin kännykän ensimmäisenä. Olin saanut viestin, että tapaamisemme oli peruttu. Tintti oli luultavasti tullut kipeäksi. Mä laitoin kännykän pois ja menin takaisin peiton alle. Kyyneleet alkoivat valua silmistäni. En ollut vihainen Tintille. Eihän hän voi sille mitään, että on tullut kipeäksi, eikä pääse töihin. Meillä ei ole ollut kahden keskistä tapaamista kahteen viikkoon. Aina tapaamiseen on tullut joku kolmas. Tai viime kerralla, meitä oli viisi. En tiedä olenko maininnut, mutta en pysty puhumaan (varsinkaan vaikeista-asioista), jos ympärillä on enemmän, kuin yksi henkilö. Esimerkiksi, en pysty puhumaan missään hoitooni liittyvissä tapaamisissa, jos äitini on paikalla. Tai ihan kuka vaan lähipiiristäni. Joten, minä todella kaipasin kahden keskistä keskustelua Tintin kanssa. Siispä aamuinen viesti oli ''isku vasten kasvoja''. Olin kerännyt sisälleni niin monet pahat päivät ja itketyt yöt, että olisin halunnut ne jakaa jollekin. Tuntuu, etten jaksa pitää niitä sisälläni. Nyt minun kuitenkin täytyi (jälleen kerran), pyyhkiä kyyneleet, nousta ja elää päivä kerrallaan. 

Vielä ei ole suurta paniikkia, mutta pian on. Asia liittyy J:hin. Olen nyt hyväksynyt hänen kutsunsa tähän ig:n tapaiseen ruokapäiväkirjaan. Ja hän todennäköisesti näkee, että hyväksyin hänen kutsunsa. Vielä ei ole kuulunut mitään ja odotankin jännittyneenä, koska saan viestin, että pitäisi alkaa laittaa kuvia päiväkirjaan. Oikeasti en halua. En halua laittaa yhtään kuvaa, sillä haluan, että kukaan ei saa tietää totuutta. Lipsautin puoli vahingossa Tepolin-ihmisille jo sen, että en voi käydä ruokakaupassa ja ottaa mitä haluan. Minun pitää kääntää joka paketti ja purkki ja tarkistaa ravintotiedot _joka_helvetin_pakkauksesta_. En voi mennä leipähyllylle ja ottaa sitä leipää, mitä haluan. Minun pitää ottaa se leipä, jossa on kaikista vähinten kaloreita. Vielä parempi on, jos paketin kalorimäärä on ''sallituissa'' rajoissa, joka on 170kcal/100g. Ja joka kauppareissulla päässäni on pahemmat kaavat, kuin lukion matikan tunnilla. 

Palataan takaisin J:hin. En vain osaa päättää mitä teen. Menenkö ja laitan päiväkirjaan totuuden mukaiset kuvat mitä syön päivän aikana? VAI Laitanko kuvat aterioista mitä minun ''kuulusi/pitäisi'' syödä ja heitän sitten kaiken ylimääräisen pois, enkä mainitse asiasta? Kallistun enemmän 2. vaihtoehdon puolelle, mutta minä en halua valehdella J:lle. Hän on jotenkin niin reilu, aito ja ystävällinen. Hänestä välittyy lämpö ja hän on oikeasti välittää. Muistan edellisen ravitsemusterapeuttini, jonka luona käynti oli yhtä tyhjän kanssa. Tämä edellinen oli tyyppiä ''olen vain töissä täällä''. Hän ei osannut asettua asemaani, kysyi vain ''pakolliset'', jauhoi aina samaa ''ruoka ei lihota'' jne. jne. Hänen kanssaan keskustelu oli tökkivää. 

Mutta olisiko tämän kertainen valehtelu anteeksi annettavaa? Jos valehtelen ''suojellakseni'' Anaa? Hän ei halua, että jään kiinni. Sillä kiinni jääminen tarkoittaisi painokontrollia, ehkä jopa osastoa, joka taas tarkoittaisi pakko ruokintaa. Sitä en halua. Me emme halua. Liian monta kertaa olen Analle luvannut, että tällä kertaa meitä ei voi erottaa. Tällä kertaa onnistun. Olen jo muutaman kerran lähtenyt mukaan, jonkun lääkärin puheisiin ''Ana on vaarallinen'' tai ''Hänelle ei riitä mikään''. Olisiko se niin paha, jos valehtelisin tämän kerran? Onneksi minulla on vielä toistaiseksi aikaa. 

---------------