Pinnan alla mä en näe enkä kuule,
mä en kuule.
Ootsä siellä?
Sano, ettei mikään oon niinku luulen,
niinku luulen.
-----------------
Mä en tiiä miten voisin tän kertoo. En tiiä osaanko selittää tätä niin, että joku ymmärtää. Tästä tulee sekava. Mutta ehkä joku saa kiinni...
Mul on ollu jonkin aikaa tunne, että oon vieras. En tunne enää itseäni. Ihan kuin katsoisin elämääni sivusta. Yöt muuttuu uusiksi aamuisi, aamut päiviksi ja päivät taas yöksi. Vähän niinkuin katsoisin elokuvaa, jolla ei ole loppua. Päivissä on hetkiä, jolloin tää olo helpottaa ja mun on helpompi hengittää.
Sitten se taas iskee.
Mä en tunne tätä paikkaa, mä en tunne näitä ihmisiä. Mä en tunne itseäni.
Lyön käden seinään. Sen kuuluisi sattua, sen pitäisi sattua. Lyön uudestaan. Ei mitään. Mä en tunne sitä. Ranteeseen muodostuu mustelma. Miks muhun ei satu? Mua pelottaa mitä kaikkee mä kykenen tekemään, jos en tunne edes kipua. Yritän viimeiseen asti jättää vieressäni olevan terän rauhaan. En halua viiltää. Olen yrittänyt pysyä siitä kuivilla, ihan hyvin olen onnistunutkin. 9 kuukautta, mä en voi rikkoa sitä nyt.
Päivät kuluu mun osalta tosi hitaasti. Odotan aina iltaa, jolloin voin käydä taas nukkumaan. Toivon, että seuraavana aamuna mä voisin herätä, ja mä tietäisin taas missä mä oon. Haluan paeta tätä tunnetta nukkumalla. Pidän yllä toivoa siitä aamusta, kun mä oikeesti tiedän, missä mä oon. Must ois ihanaa vaan herätä ajatukseen ''Hei, mä oon kotona, omassa huoneessa'' mut ei, kaikki aamut on samoja. Herään samalla fiiliksellä, kuin nukkumaan mennessä.
''Oispa taas ilta, jotta vois mennä nukkumaan, niin ehkä mä oon aamulla kotona''
Kaikista ''hassuinta'' tässä on se, että mä oon jo kotona. Mä oon edelleen siinä samassa kaupungissa, talossa ja perheessä, jossa mä oon ollu koko elämäni. Mutta, mä en silti välillä tunnista tätä paikkaa. Mä oon, mut mä en oo.
Mä pelkään, että tässä käy niinku reilu vuos sitten. Tarkemmin alku talvesta vuonna 2016. Mulle alko yhtäkkiä käydä niin, että mä en tunnistanut ihmisiä. Täsät hyvä esimerkki on K. Hän tuli meille käymään, mutta mä en tuntenut häntä. Mä tunnistin äänen, mutta mä en kuitenkaan tiennyt kuka meille oli tullut. Mä ilahduin aina, kun kuulin K:n äänen, mutta kun mä menin häntä vastaan, mä en tunnistanut sitä ihmistä, joka seisoi eteisessä. Tämä ihminen puhui K:n äänellä, mutta se ei voinut olla hän. Ja näin kävi useammin, kuin kerran. Sama oli myös muiden tuntemieni henkilöiden kohdalla. Esimerkiksi, en tunnistanut silloista psykologiani. Kävin hänen luona juttelemassa, mutta en tunnistanut häntä.
Ja muutaman kerran en enää osannut kotiin. Olin lähtenyt paikallisesta nuorille tarkoitetusta ajanviettopaikasta kävellen kohti kotia. Oli hämärää ja satoi lunta. Lähdin muistaakseni jossain 16:00 aikoihin. Lähdin kävelemään suorinta tietä kotiin. Yhtäkkiä takanani käveli joku. En uskaltanut katsoa taakseni, tiesin kuitenkin että takanani käveli joku. Kuulin hänen askeleensa. Ne tulivat samassa tahdissa omieni kanssa ja kun lähdin kävelemään reippaammin, hän tuli samaa vauhtia perässäni. Käännyin oikealle kohti hautausmaata, hän kääntyi myös. Kävelin ripeästi hautojen väleissä olevia polkuja. Pysähdyttyäni, kukaan ei enää ollut takanani. Olin yksin hämärällä hautausmaalla. Siinä vaiheessa iski paniikki. Halusin äkkiä pois. Juoksin lähimmästä pensasaidan raosta ulos. Päädyin huoltoaseman takapihalle. Siinä vaiheessa kaikki meni täysin sekaisin. En enää tiennyt missä olin. En tunnistanut koko kaupunkia. Halusin päästä äkkiä kotiin, sillä ulkona oli jo pimeää ja lunta satoi. Ainut ongelmani oli, etten tiennyt missä olin ja missä kotini oli.
Tämä oli pelottavaa, koska olin asunut samassa kaupungissä 17 vuotta. Kotini oli ollut samassa osoitteessa 17 vuotta. Pelkään, että näin tulee käymään joskus uudelleenkin.
-------------------
-----------------
Alive or just breathing?
