Epäonnistuja

Eikö niin, täytyy selviytyy. 

Ei saa pysähtyy. 

Tää oli minun syy. 

Kaikki muutkin kantaa taakkojaan, 

nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa.

-------------

Epäonnistuja.

Se mä oon.

Mä oon se jota kukaan ei halua. Jota kukaan ei kaipaa. Jota kukaan ei tarvi.

Mä en ansaitse olla täällä. 

Must tuntuu, et oon vaan kaikkien tiellä. Niillä ois parempi ilman mua.

Kaveri pettää lupauksiaan minkä ehtii. Meidän oli tarkoitus mennä yhdessä katsomaan uusin Fifty Shades. Ei menty, se meni mun serkun kanssa. Eikä ne halunnu mua mukaan, vaikka tarjouduin tulemaan. Edes mun ''paras'' ystävä ei jaksa katsoa mua enää. Enkä yhtään ihmettele. En mäkään jaksaisi.

Mun pitää laihtua. Oon liian iso, niin mun, kuin Anan mielestä. Mut silti, vaikka mä syön alle 700 kaloria päivässä, vaikka mä paastoan, jätän herkut pois. Silti mun paino ei laske. Mä veikkaan, että se johtuu lääkkeistä. Ne täytyy hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Ne on mun ja Anan tiellä. Ne lähtee ekana. Tän on paras toimia, Ana ei tule hyväksymään mua tälläisenä. Ei kukaan tule.

Ehkä mä olisin parempi ystävä, jos oisin laihempi. Ehkä musta taas pidettäis?

Kaupassa käydessäni tunnen muiden katseet selässäni.

''Mitä toi täällä tekee?''

''Miksi se ei pysy kotona, ällöttävä!''

''Kuka edes haluaa tota tänne?''

Siinä hetkessä haluaisin vaan huutaa. Hautoa kasvot käsiini ja itkeä. Juosta. Paeta.

Onko tässä maailmassa paikkaa, jossa musta pidettäisiin? Paikkaa, johon tunnen kuuluvani? Haluaisin kaverin, joka pitää lupauksensa. Kaverin, joka on täällä mun tukena. Haluaisin tuntea olevani tärkeä edes jollekin.

Heräisinkö joskus sellaisesta paikasta?

-------------

-------------

I want to disappear from my life. 

Just be gone, as if I were never here.

too fat to be alive

Everybody said she was a winner.

 No one knew the secret kept within her. 

Starving for perfection. 

Hating her reflection.

-----------

Mun pitää varmaan lopettaa nää ''herkkupäivät''. Aina on niiden jälkeen vaan kauhea ahdistus ja paha olo. Vaikken hirveesti mitään herkkuja syökään. Tänään olen ottanut yhden Maraboun Oreo munan ja muutaman hedelmäkarkin. Kaloreita niistä kertynyt about 200 kcal, joista kaikki kulutettu. 

Mut silti, hirvee ahdistus päällä, koska sorruin ne syömään.

Mä toivon, ettei J huomaa ensi viikolla painoni tippuneen. Lupasin hänelle, että yritän syödä normaalisti jne. Lupasin lopettaa kalorien laskemisen ja ruuan punnitsemisen.

Noh, mitään näistä en ole pystynyt toteuttamaan. 

En vaan pysty syömään jos en tiedä tarkalleen, montako kaloria kyseisessä tuotteessa on. Ja kaiken lisäksi minun täytyy punnita jokainen suupala. Muuten en voi syödä. Jos kuitenkin satun syömään päivän aikana enemmän, kuin on sallittavaa, ahdistus on valtava. Yritän viimeiseen asti olla oksentamatta ruokia, mutta siihenkään en ole aina pystynyt.

Päivittäinen kalorirajani on tällähetkellä 700kcal/päivä. Ihan hyvin olen pystynyt sen alle jättämään. Viime viikon keskiarvo oli 589kcal.

Mutta silti, ajatukset eivät jätä rauhaan. Eikä peilikuva. Kaikki huutavat päässäni yhtäaikaa. Ana ei ole hetkeäkään hiljaa. Turha minun on toisaalta väittää vastaankaan. Olen aina hävinnyt. 

Helppoa tästä tekee se, ettei mulla ole milloinkaan nälkä. Pystyn helposti olemaan aamupäivän syömättä. Tänäänkin söin ''lounaan'' kello 15:00. Tämä on yksi asia, johon olen tyytyväinen. Ja niin on Anakin. 

Mutta nyt isoin huolenaiheeni on J. Miten kerron tämän hänelle? Vai kerronko ollenkaan? Olen jo monta kertaa sanonut, että mun pitäis kertoa J:lle totuuden mukaisesti kaikki, sillä hän haluaa vain auttaa. Mutta mitä jos mä en halua apua. Toisin sanoen, mä en tarvi apua. Olen vieläkin liian lihava. Niin omasta, kuin Anankin mielestä. Meillä on vielä matkaa tavoitepainoon. Ja se me saavutetaan, maksoi mitä maksoi.

-------------

------------

Ofcourse you don't understand. You are beautiful.

Pieni pala paperia #3

Today was a long day in school and I haven't 

really eaten anything yet today but I guess that's good.  

I just wanted to draw something real quick before 

I go off to bed, so here it goes.

-----------------

Lyhyesti:

- Pieni pala paperia -teksti sarja pitää sisällään minun piirtämiä piirustuksia vuodesta 2013 alkaen. Piirrustuksissa käsittelen mm. masennusta, ahdistusta ja syömishäiriöitä. Kaikki sarjan tekstit löydät kätevästi tägin #pienipalapaperia alta.

Jatketaan vuodella 2014, johon sisältyy 3 kuvaa.

----------------

---------------

''Is it sad, when you get hurt so much you can finally say, I'm used to it''

---------------

Myös vuonna 2014 syömiseen liittyvät ajatukset olivat hyvinkin pinnalla, vaikken niistä kamalasti piirtänytkään. Muutoinkin vuosi 2014 oli piirtämisen suhteen hieman hiljainen. En näidenkään lisäksi paljoa piirtänyt. 

Seuravaa #pienipalapaperia käsittelee vuotta 2015.

--> tässä <-- linkki sarjan edelliseen tekstiin.

Jos mä oon oikee

Mä olen yksin vaik metro täynnä on ihmisii.

 Ne katsoo läpi, vaik tartun niiden käsistä kii. 

Ei oo olemassa kummituksii. 

Eiks nii?

---------------

Mä en ole tässä.

Mun keho tuntuu vieraalle. 

Mun ajatukset tuntuu vieraalle.

Viimeks ku mä tunsin näin, mä jouduin osastolle. Sitä mä pelkään nytkin. Jos avaan suuni ja kerron kaiken. Ei, mä en halua osastolle. Mun pitää tehdä kaikkeni, jotta mä vältän sen kauhean paikan. Mä en saa joutua sinne. Se on kaikista paikoista viimeisin, jonne mä haluisin. Ei, mä en ole niin sairas, että kuuluisin sinne. 

Mul on jo pitkään ollu tunne, että mä en ole mä. Että mä en ole tässä ja tää ei oo mun koti. Mä en tunne ihmisiä, jotka on mun ympärillä. Ne on tuntemattomia. 

Kun mä katson peiliin mä näen vieraan ihmisen. Vieraan, lihavan ihmisen. Se en ole mä. Ei voi olla. Se on takuulla joku muu. 

Must tuntuu, et aina, kun en käy katsomassa sitä, se tarkkailee mua. Se katselee joka päivä mitä mä teen. Mä en uskalla olla samassa huoneessa sen kanssa. 

Mun peili sijaitsee työhuoneessa, jossa on myös suurin osa mun tavaroista. Mä en pysty olemaan siellä. En oo pitkään aikaan pystynyt piirtämäänkään, sillä se tarkoittais, et mun täytyis olla siinä huoneessa. Peilin kanssa. Mä pelkään sitä, mut se ei pelkää mua. 

Mitä, jos se haluaa mulle pahaa? Mitä, jos se ei oo ystävällinen?

Aina, kun mä vilkaisen peiliin, näyttää siltä kuin peilikuva hymyilis takaisin. Mä en uskalla kääntää päätä pois. Jos se vaikka kattoo ja vahtii mua. 

Oon myös huomannut, että joskus, kun katson mun käsiä, ne muuttaa muotoaan. Niisätä tulee ihan siniset ja ryppyiset. Ihan kuin ne ois täynnä arpia. Olen joskus ottanut kuvankin mun käsistä ja siinä kuvassakin ne on näyttänyt sille. Tosin seuraavana päivänä kuva on normaali. Olen myös huomannu, että kun katson itseäni, reiteni näyttävät olevan eriparia. Toinen on paksu ja toinen selvästi ohuempi. Näissä tilanteissa usein menen aivan paniikkiin ja alan itkeä. Miksi? Miksi mulle käy näin? Ja mitä tää tarkoittaa? Joskus oon menny kaverille ja kysyny, et onko mun kädet jotenki oudon näköiset. Aina mulle on sanottu, että ne on normaalit. Mut miks mä näen ne eri tavalla?

Mä en tiedä mitä mä teen. Mä en voi kertoa Tintille, sillä pelkään joutuvani osastolle. Enkä mä voi puhua äidillekään. Tuntuu, et se ei ymmärrä tai pahimmassa tapauksessa suuttuis mulle. Mun täytyy vaan jaksaa. Nollata tää kaikki ja jatkaa eteenpäin. Pää pystyssä, hymy suulla. Eihän minussa ole vikaa. Enhän mä ole sairas?

--------------

-------------

Kai mä hengitän?