Mut vain vajoan

Hymy vain suoja jonka takaa ei nää, 

missä kulkee ja milloin häviää. 

Ei helppo oo peittää tätä tuskaa. 

------------

Hakkaan päätä seinään.

Koska sä tajuat?

Koska sä ymmärrät?

Kasvot märkinä kyyneleistä makaan lattialla. Mä oon epäonnistunut. Miksen mä voi olla pieni ja kaunis? Miks mun pitää olla tällänen epäonnistuja. Läski elefantti. 

Mikä siinä on niin vaikeaa?

Motivaatioksi pitäisi riittää se, että sä et ole siellä missä haluaisit.

Viime päivät on menny sumussa. Mä herään ''aamulla'' kun muut on jo tulleet töistä. Mä herään yleensä 12-14 välillä. Muut on ehtineet tehdä vaikka mitä. Mä vasta nousen, puen päälle, meikkaan jos jaksan. Ja mitä sitten? Taistelen puoliväkisin tieni jääkaapille katsomaan mitä pitäisi syödä lounaaksi. Niin. Pitäisi. Äiti on laittanut taas kanakastiketta ja nuudelia. Otan ruoka-astiat jääkaapista ja muumilautasen astiakaapista. Kasaan annoksen lautaselle, 3+3. Ei enenpää, tässäkin on jo liikaa. Kävelen lautanen kädessä mikron luo. Lämmitän ruokaani mikrossa tasan 2 minuuttia. Otan höyryävän annokseni mikrosta istuudun pöydän ääreen. 

Pyörittelen haarukalla isoja kanapaloja lautasella ja siirtelen nuudelia paikasta toiseen. On kulunut puoli tuntia. Otan ensimmäisen haarukallisen. Täytyy pureskella hitaasti. Mietin viimeiseen asti nielaisenko. Otan vielä muutaman haarukallisen ja päätän lopettaa. Ei enää. 

Heitän lopun ruuasta pois. Pyyhin haarukan tarkasti, ettei se näytä siltä kuin sillä olisi työnnetty ruokaa pois lautaselta. Huuhtelen myös lautasen toisesta reunasta ruuan jäljet pois, jotta näyttäisi, että ruoka on ollut vain lautasen keskellä. Jätän astiat tiskipöydälle.

Seuraavaksi alan miettiä seuraavaa ruokaa. Milloin ja mitä se tulisi olemaan. Asetan itselleni rajan. Ei mitään ennen iltapalaa. 

Muut tulevat töistä. Ja mitä minä olen saanut aikaiseksi? No, olen herännyt, saanut vaatteet päälle ja syönyt ruuan melkein kokonaan. Ai niin ja käynyt pettymässä vaa'alla. Kello lähenee kuutta. Menen suihkuun. Siellä pesen hiukseni ja vartaloni. Levitän hiuksiini suojaavan naamion. Tuntuu, että hiukset ovat ainoa osa kehossani josta pidän hyvää huolta. Hiukset ovat olleet minulle aina todella tärkeä asia. Niistä haluan pitää erittäin hyvää huolta. 

Sitten se taas tulee. Ilta. Ja iltapala. 

Pöydälle on katettu valmiiksi leivät ja levitteet. Juustot ja kinkut. Otan lempi mukini kaapista ja kaadan siihen kuumaa vettä. Upotan vanilja teepussin veteen ja istun paikalleni. Otan kauraleivän, jossa on sopivasti 49 kaloria per viipale. Yksi saa riittää iltapalaksi. Sen päälle laitan hieman margariinia ja juustosiivun. Haukkaan pienen palan. Se maistuu samaan aikaan hyvälle ja pahalle. Tiedän, että voisin olla ihan hyvin ilmankin. Mutta toisaalta en ole syönyt moneen tuntiin. 

Iltapalan jälkeen rasvaan naaman ja pesen hampaat. Otan lääkkeet ja teen ilta workoutin jonka jälkeen käyn nukkumaan. 

Ja sama taas alusta. 

Sama toistuu päivästä päivään. Mikään päivä ei ole yhtään helpompi. Aina samat kysymykset ja ajatukset mielessä. Kaikki huutavat päässäni yhtä aikaa. Uni on ainoa tapa jolla voin paeta tätä. Nukkuessa päässäni ei pyöri leipäpakettien kaloritaulukot tai mikään muukaan ruokaan liittyvä. Mutta silti en mikään ilta haluaisi nukahtaa. Jos ei olisi lääkkeitä viivyttelisin unta parhaani mukaan. Mutta lääkkeiden takia (ansiosta) nukahdan. 

Uni on pakokeinoni tästä maailmasta. 

Nukun, jottei tarvitsisi lähteä minnekään.

Nukun, jottei tarvitsisi nähdä ketään.

Nukun, jottei tarvitsisi miettiä mitään.

Nukun, jottei tarvitsisi syödä mitään.

-------------

------------

Hetki hetkeltä, 

ajaudun kauemmas.

Perfection

You're losing at this sluggish pace. 

You idiotic waste of space. 

Your guilt and hunger I'll erase. 

You're winning in this brittle race.

-----------

Istun mun sängyllä. Mulla on nälkä, mutten saa syödä.

Tän viikon tiistaina mulla oli tapaaminen Tintin ja J:n kanssa. Ei mennyt mun osalta hyvin. Ei ollenkaan.

Tuntuu, että kerroin heille liikaa. Aivan liikaa. Nyt kaduttaa, ahdistaa ja stressaa kaikki se mitä kerroin. Ei, ei ja ei. En olisi saanut, anteeksi.

J kysyi tapaamisen alussa, mistä haluaisin että puhuisimme. Sanoin, ettei mulla ollut mitään tiettyä aihetta, puhutaan yleisesti jostain (eli ruuasta). J aloitti kysymällä nykytilanteesta. Vastasin, että olin laskenut kalorirajaa 600 kaloriin per päivä ja pohdin oliko se vieläkin liikaa. Tunnen, että pärjään pienemmälläkin määrällä. Todellisuudessahan syön reilusti alle 600 kaloria päivässä, koska jätän itselleni reilun ''vahinko varan''. Eli jos esim. äiti tarjoaa jotain ekstraa (jota en ole ajatellut päivän ruoka suunnitelmaan) pystyn sen syömään tämän vahinko rajan avulla. Päivä kohtaiset ylitetyt kalorit kulutetaan tai vaihtoehtoisesti oksennetaan. Siksi olen hyvin tarkka päivä kohtaisen kalorirajan kanssa, en halua ylittää sitä, sillä en halua joutua oksentamaan. 

Juttelimme siis mm. tästä.

Tintti kysyi seuraanko painoani säännöllisesti ja tähän vastasin, että yritän. Jatkokysymyksenä oli mitä tarkoitan ja tähän vastasin, että yritän käydä vaa'alla kerran viikossa joskus lipsun ja käyn useammin. Tintti kysyi milloin viimeksi kävin ja ehdotti, että kävisin nyt. Kieltäydyin tästä perustellen, että tänään on tiistai ja vasta huomenna saan käydä vaa'alla. (Arvatkaa kuka ''uhonti'' käydä aamulla vaa'alla...) 

Tästä heräsi tunne/ajatus... 

''En voi käydä vaa'alla, olen liian iso (kokoinen) siihen''

''En voi käydä vaa'alla, ennen kuin olen tarpeeksi pieni''

''Olen liian läski näyttääkseni painolukemaa muille''

Joten täytyy keksiä suunnitelma, kuinka välttelen vaakaa seuraavat (ainakin) 2kk. 

Olen varma, että Tintti ehdottaa sitä taas joskus... 

Tapaaminen olisi ollut katastrofi, jollei J olisi ollut paikalla. Hän sai Tintin pidettyä ''aisoissa'', eikä keskustelu karannut liikaa siihen kuinka sairas olin. Uskon, että Tintti olisi jäänyt pidemmäksikin aikaa jauhamaan siitä, kuinka ristiriidassa tunteeni syömisen suhteen ovat. Mutta J pelasti tilanteen lähes joka kerta, kun Tintti jäi jumiin tiettyyn aiheeseen.

Mutta silti. Kerroin heille aivan liikaa. Paljastin myös viime kuun ahmimis ja oksentamis kohtaukset., jotka hävettävät minua vieäläkin. Suuri syyllisyyden ja häpeän aalto vyöryi lävitseni, kun kerroin heille mitä kaikkea olin mättänyt suuhuni ja oksentanut. Täytyy sanoa, että ei kummankaan ilme ollut kovin kiva. Se sai ahdistuksen ja häpeän tunteen kasvamaan entisestään. Mietin kertomis hetkellä mielessäni, että kuinka voin olla niin surkea, että menetän kontrollin sillä tavalla. Minullahan pitäisi olla kaikki narut tiukasti käsissäni. Kuinka olin päästänyt ne löystymään?

Joka tapauksessa sovimme seuraavan ajan elokuulle. Sekin on yhteistapaaminen. Siihen asti joudun kestämään Tinttiä yksin. Tosin on meillä puheen aiheita muitakin, mm. muuttoni, joka on edistynyt siihen vaiheeseen, että saan muuttaa, kunhan löydän asunnon. Yritän pitää keskustelut ja Tintin ajatukset siinä. Yritän ainakin parhaani.

-------------

---------------

You'll win. Just keep going honey.

Siipien suojaan

Niin pieni ja hauras sen sydän on. 

Sen lempeyttä mahdoton kuvata on. 

Niin iloinen päältä sen kuori on. 

Mut sisältä musta ja kelvoton. 

Silmät niin kauniit ja hymyilevät. 

Mut niiden takana kyyneliä.

--------------

Mitä mulle kuuluu nyt?

Itseasiassa en ole varma. 

Musta ei oo kuulunut blogin puolella hetkeen mitään. 

Oon miettinyt asioita, järjestellyt asioita ja noh, en tiedä.

Mulla on ollut nyt vaikeaa. Niin vaikeaa, että sitä on ollut mahdotonta pukea sanoiksi. Sitä on ollut myös mahdotonta näyttää. Ainut mitä olen onnistunut tekemään on feikki hymy. Olen sen turvin uskaltanut mennä päivästä toiseen. Viikosta toiseen.

Olen saanut Tintin uskomaan, että mulla menee tosi hyvin. Se on tyytyväinen kun olen innoissani kertonut muutto suunnitelmista ja halusta opiskella. Olen saanut Tintin jättämään syömisistäni jauhamiset pois. 

Nyt voin rauhassa jatkaa siitä mihin jäin. Painoa on vielä vaikka muille jakaa. Mutta mä teen sen. Musta tulee pieni ja siro. Kaunis ja hento. Nyt kun Tintti on pois tieltä mä voin jatkaa. Äiti ei osaa epäillä mitään, sillä en ole sen nähden mitään tavallisesta poikkeavaa tehnyt. Ja olen kiitollinen, että Tintti ei ole omia epäilyjään tilanteestani kertonut. 

Tänään onnistuin paastoamaan 20 tuntia. Jonka jälkeen söin kaksi broilerinakkia ja vähän mozzarella salaattia. Niiden lisäksi join teetä. Olen jokseenkin tyytyväinen tähän päivään. Sain illan lihaskunto liikkeetkin tehtyä suht nopeasti ja nyt pitäisi mennä nukkumaan. 

Mulla on seuraava Tintin aika keskiviikkona. Jännittää. Mitä jos en olekaan saanut vakuutettua sitä siitä, että kaikki olisi hyvin. Mitä jos se on nähnyt mun tekohymyn lävitse? 

Olen kyllä harjoitellut jo vuosia tekohymyä ja onnistunut siinä mielestäni hyvin. Miltein kaikki läheiseni uskovat tällä hetkellä, että olen menossa parempaan suuntaan. Kaikki ovat niin innoissaan muutto kuvioista ja muusta, etteivät huomaa mun pahaa oloa. Siksi mun on helppo nostaa pää pystyyn, kuivata kyyneleet ja laittaa suun hymyyn. Ei kukaan aavista. Ei nää. 

Mutta niinä hetkinä kun oonn yksin ajatusten kanssa, mä toivoisin, että joku istuis mun vieressä ja pitäis mua kädestä. Sanois, että kaikki järjestyy. Mutta ei, mä pärjään yksin. Mun on pakko. 

Mä en saa pettää Anaa. Mun täytyy jatkaa. Ja niin mä jatkankin. Kunnes mä saan sen mitä mä haluan. Mä oon luvannu Analle, että mennään loppuun asti. Yhdessä.

---------------

--------------

Siipien suojassa,

mun on parempi olla.

Vie mut kotiin

Tule ostamaan, mä myynnissä oon. 

Monta hyvää rakkautta, rikottuina taskussa,

 kaupan päälle saat. 

Tule hakemaan, mä valmiina oon.

 Muistot muovikasseissa, sydän matkalaukussa. 

Valmis muuttamaan. 

Vie mut kotiin.

-----------------------------

Oon tässä miettinyt kuluneiden kuukausien aikana paljon omilleen muuttamista. 

Asun siis vielä vanhemmillani, mutta halu muuttaa omaan kotiin on kova. Mä olen selaillat asuntoja netistä, tehnyt suunnitelmia mm. siitä, mitä kaikkea mä tarvitsen jos muutan. Laskenut asumistukia ja sitä rataa. Ainoa este tälle kaikelle on mun hoitotaho, Tintti, Tepoli ja ehkä jopa J.

Mä en tiedä kuinka saisin ne vakuuttuneeks siitä, että mä pärjään yksin. Että mä oon valmis muuttamaan yksin.

Mä oon jo useamman vuoden puhunut vanhemmilleni, kuinka haluaisin, että me muutettaisiin pois tästä kaupungista. Täällä on tapahtunut mulle niin paljon pahaa.

Mua on kiusattu peruskoulusta asti, mulle on huudeltu kaduilla kiusaajien toimesta ja ehkä painavin syy, mut on raiskattu tässä kaupungissa. 

Se on asia, josta olen halunnut vaieta, en ole halunnut siitä puhua. En tiedä onko se hyvä vai huono, mutta mä olen vaan yrittänyt unohtaa. Vaikeinta tässä on, että mä en siihen vieläkään vuosien jälkeen ole pystynyt. Takaumia tulee aina kun mä liikun tässä kaupungissä yksin pimeällä. Se tapahtuma tulee mun uniin monta kertaa kuussa. En mä pääse sitä pakoon, vaikka kuinka haluaisin.

Nyt viimeisen vuoden aikana olen alkanut miettimään, että voisinhan mä muuttaa täältä yksinkin. Ajattelin muuttaa lähemmäs Tintin vastaanottoa, jotta ei tarvis mennä bussilla tai pyytää vanhempia viemään mua. Mä kun pelkään busseja kuollakseni. Jos asuisin vastaanoton lähellä, ei tarvitsisi ajaa, eikä käyttää bussia.

Olen katsellut tosiaan niitä asuntoja ja olen valinnutkin sieltä kolme hyvää vaihtoehtoa. Vuokrakaan ei ole ollut mikään mahdoton ja kuukaudessa jäisi ihan hyvin rahaa elämiseen. 

Mä myös oon haaveillut, että ostaisin itselleni kissan. Mulla on jo hamsteri, mutta siitä kun ei päivisin ole juurikaan seuraa, se vaan nukkuu kaiket päivät. Siksi haluaisin kissan. Olen mietiskellyt jo ihania nimiä pienelle kissalle. Miltä kuulostaisi Sumu?

Jokatapauksessa vanhempien mielestä en voi muuttaa, ellei Tintti, Tepoli ja J suostu. Jos oikein ymmärsin, niin päällimmäiset syyt muutolleni ovat:

- Kuinka osaan mennä nukkumaan ajoissa.

- Kuinka jaksan siivota

- Kuinka jaksan tehdä ruokaa

- Kuinka saan itseni ulos asunnosta 

Tuo viimeinen tarkoittaa varmaankin lähinnä hoitokäyntien ulkopuolista elämää. He pelkäävät, että jämähdän neljän seinän sisälle ja käyn vaan pakolliset jutut. 

En yhtään vähättele heidän huoltaan, kyllä muakin hieman jännittää yksin asuminen. Mutta aion näyttää heille, että pärjään. Kyllä mä osaan ja pystyn. Mulla on niin paljon tekemistä viikolla ja viikonloppuisin ajattelin tulla silloin tällöin käymään vanhemmillani. 

Huomisessa Tepoli & Tintti tapaamisessa aion ottaa asian puheeksi. Aion saada heidtä vakuuttuneeksi  siitä, että tämä on hyvä juttu. En voi muutakaan, tähän kaupunkiin en voi jäädä. On päästävä pois. 

-------------------------

with you, i am home.