Huono yö, huono päivä

Ja kaiken tämän jälkeen 

hän on valmis kuolemaan. 

Itkien hän yössä

 nuolee haavojaan. 

Jäljellä on enää arpi vanhan ystävän, 

vaikka odotitkin enemmän. 

--------------

Kyllä se siitä,

kaikkeen tottuu.

Jos oottaa tarpeeksi,

 niin tääkin kyllä

loppuu.

Mä en ymmärrä, miksi kaikki ovat musta niin huolissaan?

Miks mä en oo?

Tintti on huolissaan, kuntoutumisenohjaaja on huolissaan, lääkäri on huolissaan ja äiti on huolissaan. Mutta mä en ole. Mä vaan hymyilen ja vastaan, että tällästä on ollut aiemmin, kaikkeen tottuu. 

Mua yritetään saada osastolle. 

Viimeisimmässä hoitoneuvottelussa mulle annettiin vaihtoehdot:

- Aloita Leponex uudestaan

- Muuta tuettuun asumiseen

- TAI mene osastolle

Mitään näistä en ole tehnyt. En suostu aloittamaan Leponexia, sillä haittavaikutukset ovat isompia kuin hyöty. En halua paisua taas ihrapalloksi, niin kuin viimeksikin. Se on ehkä suurin syy. Tuettuun asumiseen en halua, en koe kuuluvani sinne. On olemassa ihmisiä, jotka tarvitsevat sitä paikkaa enemmän kuin minä, kyllä mä pärjään.

Ja osasto, ah, niin ihana osasto, sinne en mene. Se ei ole edes vaihtoehtona. 

Hoitoneuvottelun päätteeksi lääkäri sanoi minulle,

''Harmi, kun et ole niin huonossa kunnossa, että voisin määrätä sinut pakkohoitoon.''

Tuo lause ja soimaan päähäni pitkäksi aikaa.

En tiedä mitä tässä pitäisi tehdä tai ajatella. Mua selvästikin yritetään tunkea osastolle, enkä tiedä, voinko sille tehdä enää mitään. Tuleeko tää kaikki päättymään sinne? Ja kuinka pitkä jaksosta tulisi? Viikkoja? Kuukausia? Puoli vuotta? En tiedä yhtään. 

Pelottaa ajatuskin siitä, että viettäisin osastolla taas puoli vuotta. Asia ei kuulostaisi omaan korvaan niin pahalta, jos tietäisin pääseväni tutulle ja turvalliselle nuorten osastolle. Mutta ei. Sinne en enää pääse. Vaikka haluaisin. 

----------

Pyydän anteeksi teiltä, etten ole kirjoittanut blogia kovin aktiivisesti. Mutta yksin kertaisesti nyt ei ole voimia siihen. Yritän selvitä omasta elämästäni ensin ja kirjoitan tänne jos jaksan ja muistan. On kuitenkin lohduttavaa tietää, että mulla on tällainen paikka, jonne voin jakaa kaiken. Toivon, että sinä (missä ikinä oletkin lukemassa tätä tekstiä) voit myös saada vertaistukea tästä blogista. On ollut ilo lukea teidän kommentteja niin täällä blogin puolella, kuin instagramissa. Valitettavasti blogin puolella en niihin voi vastata, sillä tämä blogi on liitetty henkilökohtaiseen gmail tiliini ja näin ollen vastatessani kommentteihin julkisesti näette minusta kaikki tiedot. Ja haluan ainakin vielä toistaiseksi pysyä anonyyminä. Mutta jos tulee ihan mitä vaan mieleen, niin instagramissa saa laittaa viestiä <3.

-------------

Yksinään neljän seinän sisällä

Mulla on kaksi vaihtoehtoa; 

taistella tai hajota, 

kohota tai vajota. 

Yksinään neljän seinän sisällä maailmaa voin pelätä,

 mut valitsen elämän.

---------

Heipä hei, 

pitkästä aikaa.

Mä olen pitänyt hiljaiseloa täällä blogin puolella syystä.

Mulla ei ole ollut voimia kirjoittaa. 

Tässä on tapahtunut kaiken laista.

Mä olen muuttanut omaan kotiin pari kuukautta sitten.

Oli mumman hautajaiset.

Syömishäiriö ajatukset ovat pahentuneet.

Masennus ja ahdistuneisuus lisääntynyt.

J:n lähtö.

Uusien ihmisten tapaaminen.

Lääkityksen muutokset.

Osasto-uhkaukset.

Kuten voittekin jo lukea. Tässä on ollut kaiken laista. Pää asiassa huonoa. On mukaan tietysti mahtunut hyviäkin hetkiä. Hyvänä esimerkkinä tälläkin hetkellä vieressäni kehräävä kissanpentu. Hankin hänet reilu kuukausi sitten. Hän muutti luokseni piristämään päiviäni ja pitämään seuraa. Hän on harmaa, musta raidallinen pieni vintiö, jonka lempi puuhaa on kasvien tuhoaminen... 

Tällä hetkellä vointini on ihan hyvä. Selvisin päivän ahdistuskohtauksesta ehjänä ja nyt olen viime tuntien ajan tsempannut itseäni siivoamaan asuntoa. Olen siinä onnistunutkin. Pääsin myös käymään suihkussa, pitkän miettimisen jälkeen. 

Ihan kohta alkaa salatut elämät, jotka ajattelin katsoa.

------

Palataan ajassa taaksepäin.

------

Mumman hautajaiset olivat Kesäkuun lopulla, uurnan lasku Heinäkuun puolessa välissä. Itse en kirkkoon hautajaispäivänä pystynyt menemään, sillä ahdistuneisuus oli niin suuri. Jäin kotiin auttamaan kummitätiäni järjestelemään paikkoja. Vieraiden saavuttua ahdistuneisuus hävisi pieni pala kerrallaan. Huomasin, että muut keskittyivät suremaan, eivätkä siihen, miltä näytin. (stressasin kovasti ulkonäköni puolesta tiukassa mustassa mekossa, jonka olin pukenut päälleni.)  

Hautajaiset sujuivat muuten hienosti.

Uurnan laskupäivä oli sovittu alunperin toiselle viikolle, mutta äidin sisko oli lähtenyt yllättäen matkalle. Jouduimme siis siirtämään päivää. Uurnan lasku oli mielestäni kaunis tilaisuus. Paikalla olivat Mumman toinen veli, minä, äiti, siskoni ja äidin sisko. Sain kantaa Mumman uurnan autosta haudalle ja hautasimme sen yhdessä sukuhautaan. Laitoimme täytetyn kuopan päälle kauniin kukka-asetelman. 

Omaan kotiin muutto oli seuraava iso askel. Olin suunnitellut muuttoa jo vuosia, mutta nyt ajankohta tuntui oikealta. Sain ensimmäisen asunnon, jota kävin katsomassa. Tämä on hyvin yksinkertainen 40 neliöinen yksiö, jonka jaan hamsterin ja kissan kanssa. Tuntuu vähän oudolta asua keskellä kaupunkia, kun olen aiemmin asunut sivummalla kaupungista, omassa rauhassa. Onneksi asuntooni kuuluu hyvin harvoin liikenteen melu. Asiat ovat lähteneet sujumaan pääsääntöisesti hyvin, mutta...

Sain elokuun puolessa välissä tietää, että J on vaihtamassa työtehtävää, eikä enää jatka ravitsemusterapeutin tehtävissä. Asia tuli minulle täytenä yllätyksenä. En osannut ollenkaan kuvitella mitään tälläistä. Asia tietysti harmitti todella paljon. Olin alkanut luottamaan J:hin ja hänen kanssaan oli todella helppo jutella. Hän oli aidosti kiinnostunut asioistani ja välitti minusta aidosti. Hän otti asiat aina sopivan tosissaan ja hoiti asiat muutenkin hyvin. Pidän hänestä kovasti edelleen, vaikkemme enää tapaa. Ikävä tulee jäämään, mutta etäänpäin on mentävä. Ehkä tapaamme vielä joskus?

J:n lähdön myötä, lopetin myös käyntini ravitsemusterapeutilla. 

Nyt, kun ei ole J:tä pitämässä kanssani syömishäiriö ajatuksia vähemmällä, ne ovat tulleet voimakkaampana ''takaisin''. Syön päivässä 200-700 kaloria ja olen karsinut reippaasti ruokia pois. Sorrun aina silloin tällöin ahmimaan ja oksentamaan. En oikein osaa muuta tästä sanoa, en ehkä edes haluaisi puhua siitä.

Uusi ihminen.

Muuton myötä luonani on alkanut käymään kuntoutumisen ohjaaja. Kutsutaan häntä vaikka Mariksi. Alku on ollut hankala... Hän on triggeröinyt minua erittäin paljon. Alussa puhuimme paljon kaloreista ja niiden rajoittamisesta. Tintti sanoi asiasta Marille muutaman kerran ja nyt hän viimein on ymmärtänyt lopettaa. Muuten meillä on sujunut ihan hyvin.

Ja mitähän vielä....

Jatkossa, jos minua ei täällä ole kuulunut saatan olla enemmän aktiivinen instagram tilini puolella. Linkki sinne löytyy täältä blogista. Käyn siellä päivittäin, joten jos tulee jotain mieleen, sinne voi tulla laittamaan viestiä tai muuten vaan juttelemaan :).

Näin lopuksi, poistetaan J tuolta sivupalkista ja lisätään sinne Mari.

---------------

Valitsen elämän.

02:49

Yötä vasten vaikka lähdet.

 Jatka vain vaikka on,

 se suuri suunnaton. 

Kohti valkeata rantaa, 

laivaan mun laulujen.

Sä kuljet tietäen. 

Ettet pelkää pimeää.

--------------

Nyt sun on hyvä olla.

Vihdoinkin saat rauhassa levätä.

Tänään oli päivä, jota en olisi toivonut.

Päivä, jota me kaikki kuitenkin odotimme. 

Kirjoitin eilen rakkaasta lähimmäisestä, jonka lähtö on lähellä. 

Ja tänään aamu yöstä hän nukkui pois.

Osasimme kaikki odottaa tätä ja itseasiassa toivoimmekin tätä, sillä hänellä oli niin kovat kivut. Hän kärsi, eikä elämä hänen kohdallaan ollut viimeiseen puoleen vuoteen hyvää.

Silti se satuttaa.

Mutta toisaalta en itse vielä kunnolla tätä käsitä. Koko ajan mietin, että oikeastiko, nytkö hän lähti? En jotenkaan pysty sitä uskomaan. 

Tuntuu tyhjältä.

En osaa tehdä mitään. En osaa ajatella mitään. Jotenkin vain tuntuu niin tyhjältä. Tuntuu, että jotakin puuttuu, mutta silti en voi ymmärtää, että häntä ei enää ole. 

En voi uskoa sitä.

Tuntuu, etten edes osaa kirjoittaa tästä, koska minusta ei oikeastaan tunnu yhtään millekään. En tiedä, miltä minusta pitäisi tuntua?

Pitäisikö minun itkeä silmät turvonneina kyynelistä?

Pitäisikö minun vetäytyä omiin oloihini?

Miltä minusta pitäisi tuntua?

Aloin kirjoittamaan läheiselleni kirjettä. Toivoin, että hän saisi siitä valoa pimeänä aikana. Silloin, kun sairaus tuntuu ylitsepääsemättömältä. Silloin, kun tuntuu, ettei enää jaksa. 

En ole vieläkään saanut kirjettä loppuun. Eikä sille enää ole kuuntelijaakaan. En voi enää lukea sitä hänelle tai kertoa kuinka paljon yhteiset hetkemme minulle merkitsi.

Emme voi enää kävellä yhdessä rakkaan kesämökin laiturilla ja onkia kaloja järvestä.

Emmä enää voi tehdä mitään.

Ikävä on kova.

Vaikka tästä ei ole edes kokonaista päivää, ikävöin häntä jo suuresti. Vaikka toisaalta surutyötä on saanut tehdä jo joulusta lähtien, tai oikeastaan melkein koko vuoden. 

Saimme joulukuun 5. päivä tietää, että sairautta ei voitu parantaan. Siitä lähtien olemme olleet valmiina tähän hetkeen. Silti en käsitä, että se hetki oli nyt.

Hän on minulle rakas,

tärkeä. 

Hän oli mummani 

ja hänet luoltamme vei syöpä.

--------------

--------------

ja lohtu, on mulle, että siellä on kaikki sulle.

I'm a mess

Thought I wasn't enough 

and I wasn't so tough.

 Laying on the bathroom floor. 

Couldn't take it anymore.

---------------

Taas tapahtuu paljon lyhyessä ajassa.

Tuntuu, etten pysy perässä.

Tintin loma.

Hän jää lomalle ensi viikolla ja on kuukauden poissa. Ensimmäiset kysymykset on:

Mitä mä teen?

Kuinka mä selviän?

Tintti on ollut mulle se turvallinen ja luotettava henkilö, jolle olen uskaltanut puhua todella vaikeista asioista. Nyt kun tapaamisiimme tulee kuukauden tauko, en tiedä kuinka pärjään. Mun pitäis pitää kaikki hyvät ja pahat olot sisälläni. Ei ole ketään kenen kanssa niitä jakaa. Varsinkaan niitä huonoja. Pelkään että en kestä sitä pahaa oloa, joka kasaantuu sisälleni. Varsinkin nyt, kun on monta ahdistavaa asiaa tulossa. 

Niistä ensimmäinen:

Tuleva läheisen ihmisen pois meno.

Muistatte varmaan, kun joskus talvella kirjoitin tänne tekstin rakkaasta läheisestäni, joka on sairastunut vakavasti. Siitä on jo aikaa, kun sen kirjoitin. Silloin tilanne näytti jo siltä, että hän ei tule selviämään kovin pitkälle. Tämä oli yllätys kaikille, että hän on vieläkin elossa. Mutta nyt aika on loppumassa. On kyse enää päivistä, ehkä jopa tunneista. En tiedä, nyt kun menen nukkumaan, että onko hän täällä enää aamulla. Voi ollakin tai sitten ei. Varaudun siihen, että ei. 

Jos hän kuolee Tintin loman aikana, en tiedä mitä teen. Miten minulle käy. 

Toinen:

Muutto.

Muutan 1.8 toiseen kaupunkiin yksin. Muutosta on erittäin ristiriitaiset ajatukset. Odotan innolla, että pääsen sisustamaan omaa kämppää, ostamaan kaikkea uutta ja ihanaa isoon yksiööni, kokemaan sen vapauden ja nauttimaan elämästä ilman sen suurempia rajoja. Mutta pelkään suunnattomasti arkea. Miten selviän kauppareissuista? Miten selviän yksinäisyyden tunteesta iltaisin mennessä nukkumaan? Miten ''osaan'' ja pystyn valmistamaan itselleni ruokaa, kun syöminen ei nytkään suju? Miten mä pärjään siellä yksin? Mitä jos mulle tulee ahdistunut olo ja itsetuhoiset ajatukset täyttävät pään? Monta kysymystä vailla vastauksia. Luulisin, että kysyn keltä vaan, vastaus on; kokeile. Ja totta se on. En voi tietää, jos en kokeile.

Kolmas:

Syntymäpäiväni.

Ainainen ahdistus syntymäpäivästä. Joka vuosi mietin, että minun ei pitänyt nähdä enää näitä juhlia. Minun ei enää pitänyt täyttää näin ja näin montaa vuotta. 

Minun piti olla kuollut.

Vuonna 2013 tein päätöksen. Tulen kuolemaan ennen kuin täytän 18. Olin suunnitellut aivan kaiken. Todella tarkasti. Mikään ei voisi mennä pieleen. Niin no, täällä sitä edelleen ollaan. En tiedä pystynkö vielä sanomaan, että olen kiitollinen siitä, että olen vielä täällä. 

Neljäs:

J.

Kuulin yhdeltä ystävältäni, että J jäisi pois ravitsemusterapeutin tehtävistä. Tieto on ihan luotettava, sillä ystäväni oli tarkoitus aloittaa hänen luonaan käyminen, mutta J oli sanonut, että jää pois. Ensimmäinen reaktioni oli:

Mitä helvettiä! Ei näin voi käydä.

Luulin vuosi sitten, kun tapasin J:n, että tästä tulisi jotain pysyvää. Että saisin käydä hänen luonaan vielä niin kauan kuin tarve on. Ettei tarvitse enää vaihtaa työntekijää. Minulla kun on huonoja kokemuksia ravitsemusterapeuteista. Mutta nyt jos J lähtee, olen pulassa. Löydänkö ketään yhtä luotettavaa henkilöä, jolle kertoa syömiseen liittyvistä ongelmista. J on ollut aivan ihana. Vaikka olen ollut todella hankala aika ajoin ja väittänyt vastaan monet kerrat, J on pysynyt lujana. Hän ei milloinkaan ole antanut sellaista kuvaa, ettei välittäisi. Olen hänelle kiitollinen niin monesta asiasta. 

Kaikki tämä tulee tapahtumaan muutamien kuukausien sisällä. Ehkä jopa nopeammin. En tiedä olenko valmis. Ja pahinta on, että joudun näistä selviämään ihan yksin. 

------------------

*type something random here*