''Happy'' Birthday to me

Syntymäpäivä.

Yleensä silloin pitäisi olla hauskaa.

No, mulla ei ole.

--------------

Herään aamulla puhelimen soimiseen. 

Pappa soittaa ja toivottaa hyvää syntymäpäivää.

Mä melkein itken. En ilosta, vaan ahdistuksesta.

Taas yksi vuosi on mennyt ja mun ei enää pitänyt olla täällä.

Vuonna 2013 tein itselleni lupauksen, että en enää näe 14 v synttäreitä. Lupasin itselleni, että tapan itseni ennen kuin täytän 14. Kesä lähestyi ja yritin itsemurhaa osastolla, mutta hoitaja ehti pelastaa minut. Petyin siitä suuresti. Sitten täytin 14. Päivä oli kamalin kaikista. Muut iloitsivat ja toivat lahjoja. Mä vaan mietin, että jos olisin kuollut 2 viikkoa sitten, nämä olis varmaan mun hautajaiset. 

Siitä lähtien joka vuosi tänä päivänä, en voi olla miettimättä sitä lupausta, jonka tein itselleni. 

''Mun ei kuuluisi enää olla täällä''

Joka vuosi tuon 14 v synttäreiden jälkeen mä lasken vuosia, kuinka monta on tullut ''ylimääräistä'' aikaa. Joka vuosi mä mietin, että nyt olisi jo aika lähteä. 

Sen takia olen yleensä ollut kesät osastolla. En ole uskaltanut olla kotona. Tämä on toinen kesä on kun olen kotona. Ja samalla toinen kesä kun olen yksin syntymäpäivänäni. Eikä tämä ole yhtään sen helpompaa. 

Ahdistuin niin paljon, heti aamusta saamistani synttäri toivotuksista, että haluaisin vaan peiton alle. 

Ihmiset eivät ymmärrä, enkä minä jaksa selittää jokaiselle. Enkä edes haluaisi.

No,

''Hyvää'' Syntympäivää, Minä.

-------------

This year I wished I was dead

And they all clapped

without knowing.

#fatgirl

'Cause you're the darkest star 

within the galaxy of life. 

Remove the fork and spoon

 and all you're left with is a knife.

-------------

Mennään suoraan asiaan.

Minkä takia mä oon tällänen saamaton läskikasa?

Tälläinen possu, elefantti?

Miksi mun paino ei tipu, vaikka tekisin mitä?

Mä oon koittanut jo vaikka mitä. 

Olen syönyt max. 700 kcal päivässä ja liikkunut paljon, mutta paino pysyi samana.

Olen yrittänyt syödä ''normaalisti'' 4-5 kertaa päivässä lautasmallin mukaisia annoksia, mutta paino vaan nousi.

Mä oon oikeesti kyllästynyt tähän. Viimeksi kun söin max 700 kcal, niin paino tippui 5-7 kiloa viikossa. Nyt ei ole tapahtunut mitään. 

Miksi en saa olla pieni ja kaunis?

Mitä mä olen tehnyt väärin?

Lopetin ravitsemusterapian, koska en enää kehdannut mennä sinne.

En ole tarpeeksi sairas tai pieni käydäkseni siellä.

Hän varmaan nauroi minulle jokaisen käynnin jälkeen, kun olin käynyt siellä selittämässä,

kuinka vaikeaa syöminen on.

Muilla menee paljon huonommin. Muut vat pienempiä kuin minä.

En voi pyytää apua, kun olen tämän kokoinen.

Ensin pitää laihtua ja paljon. Useita kymmeniä kiloja.

Mä en ole halunnut puhua syömisitä enää missään. Olen halunnut olla hiljaa, koska olen tämän kokoinen. 

Ymmärrettävää, eikö?

En kehtaa kohta poistua edes kotoa, kun olen näin valtava.

En kehtaa mennä Oskuun, ryhmiin. 

Hekin nauravat minulle, kun vyöryn ovesta sisään. 

''Vitun läski huomiohuora'' 

''Läski possu''

''Syömishäiriöpelle''

En vaan yksinkertaisesti halua mennä sinne.

Tuntuu niin väärältä kirjoittaa tästä. 

Olen vain iso kasa läskiä.

Jota kukaan ei kaipaa,

ei tarvi,

ei halua.

Olen täysin turha.

Miksi olen vielä elossa?

---------------

Pretty girls don't eat, right?

New year, new ....

Heippa!

Ja hyvää tätä vuotta. 

Toivottavasti sinulla on alkanut vuosi hyvin!

 Itsestäni en valitettavasti voi samaa sanoa..

-----------------

Aloitetaan vaikka siitä, että lopetin kaikki lääkkeeni 20.12.

Päätös oli täysin omani. En kokenut lääkkeistä olevan mitään hyötyä. Mulla meni siis Solian (400mg aamulla ja 400mg illalla), Ketipinor (350mg illalla) ja Levomepromazine (50mg illalla). 

Kerroin lopettamisesta Tintille vasta tämän vuoden puolella, sillä pelkäsin hänen reaktiotaan. Hän otti asian yllättävän hyvin. Hän toi ilmi huolensa ja pyysi heti kertomaan jos tilanne huononee. 

Tintti sanoi myös, että hänen täytyy infota lääkäriä.

Tässä kohtaa ajattelin, että osasto-kortti heilahtaa ja vietän alku vuoden osastolla. 

Toistaiseksi olen vielä kotona.

------------

Eilen oli tapaaminen Tintin kanssa.

Aloitettiin juttelemalla univaikeuksista. 

Kerroin valvoneeni kaksi yötä putkeen. Kysyin jälleen kerran, että eikö lääkäri voisi määrätä mulle mitään tehokkaampaa unilääkettä, kuin ketipinor ja levomepromazine. Tintti lupasi kysyä lääkäriltä. Arvaan, kyllä, että vastaus on taas ei.

Ihmettelen kyllä miksi. Eikö hän halua, että nukun? Vai mitä hän ajaa takaa. Olisi ihan mukava tietää perustelut.

Mulla on nyt siis 2 kuukauden ajan ollut nukkumisvaikeuksia. Nukun yleensä alle 5h tai en ollenkaan. Toki satunnaisesti muutaman kokonaan valvotun yön jälkeen saatan nukkua yli 12h. 

Mulla jostain syystä väsymys katoaa kellon lähestyesää 22. Ja mitä pidemmällä yötä mennään, energiat lisääntyy. Aamuisin taas väsyttää todella paljon.

Usein miten illata/yöt menee näin:

21.00 - iltapala

22.00 iltapesut

23.00 sänkyyn lukemaan kirjaa

23.30. valot pois, yritän nukkua

01.00 nousen ensimmäisen kerran juomaan vettä

02.00 alkaa ahdistaa, kun ei väsytä 

03.30 - vittuunnun totaalisesti valvomiseen ja avaan netflixin.

05.30 - jatkan netflixin tuijottamista ja päätän luovuttaa nukkumisen suhteen. Valvotaan sitten taas tämäkin yö...

07.00 - nousen ylös

Syy siihen, miksi avaan netflixin:

- Se on loppujen lopuksi aivan sama, viettääkö sen yön pyörien ahdistuneena sängyssä vai käyttääkö loppu yön johonkin, mikä vähentää ahdistusta. + aika kuluu nopeammin. 

Olen Tintin kanssa monesti käynyt tuon kaavan läpi. Hän ihmettelee miten jaksan näin. Minä ihmettelen ihan samaa.. En tiedä, mistä saan voiman jaksaa taas läpi yhden päivän. Ehkä se, että elätän toivetta yllä ''ensi yönä saan unta'' Ja vitut. Olisi mukava jos joku kertoisi, koska sellainen yö tulee vastaan. Olen kyllästynyt odotteluun. 

Tintin sanoin 

   ''Tätä menoa menet niin huonoon kuntoon, että löydät itsesi osastolta''

Ja kyllä, tiedostan tuon itsekin. Ja ihmettelen, sitäkö se lääkäri haluaa, kun ei suostu antamaan lääkettä nukahtamiseen. Edes vähäksi aikaa, että saisin levätä..

-------------

What is sleep?

Huono yö, huono päivä

Ja kaiken tämän jälkeen 

hän on valmis kuolemaan. 

Itkien hän yössä

 nuolee haavojaan. 

Jäljellä on enää arpi vanhan ystävän, 

vaikka odotitkin enemmän. 

--------------

Kyllä se siitä,

kaikkeen tottuu.

Jos oottaa tarpeeksi,

 niin tääkin kyllä

loppuu.

Mä en ymmärrä, miksi kaikki ovat musta niin huolissaan?

Miks mä en oo?

Tintti on huolissaan, kuntoutumisenohjaaja on huolissaan, lääkäri on huolissaan ja äiti on huolissaan. Mutta mä en ole. Mä vaan hymyilen ja vastaan, että tällästä on ollut aiemmin, kaikkeen tottuu. 

Mua yritetään saada osastolle. 

Viimeisimmässä hoitoneuvottelussa mulle annettiin vaihtoehdot:

- Aloita Leponex uudestaan

- Muuta tuettuun asumiseen

- TAI mene osastolle

Mitään näistä en ole tehnyt. En suostu aloittamaan Leponexia, sillä haittavaikutukset ovat isompia kuin hyöty. En halua paisua taas ihrapalloksi, niin kuin viimeksikin. Se on ehkä suurin syy. Tuettuun asumiseen en halua, en koe kuuluvani sinne. On olemassa ihmisiä, jotka tarvitsevat sitä paikkaa enemmän kuin minä, kyllä mä pärjään.

Ja osasto, ah, niin ihana osasto, sinne en mene. Se ei ole edes vaihtoehtona. 

Hoitoneuvottelun päätteeksi lääkäri sanoi minulle,

''Harmi, kun et ole niin huonossa kunnossa, että voisin määrätä sinut pakkohoitoon.''

Tuo lause ja soimaan päähäni pitkäksi aikaa.

En tiedä mitä tässä pitäisi tehdä tai ajatella. Mua selvästikin yritetään tunkea osastolle, enkä tiedä, voinko sille tehdä enää mitään. Tuleeko tää kaikki päättymään sinne? Ja kuinka pitkä jaksosta tulisi? Viikkoja? Kuukausia? Puoli vuotta? En tiedä yhtään. 

Pelottaa ajatuskin siitä, että viettäisin osastolla taas puoli vuotta. Asia ei kuulostaisi omaan korvaan niin pahalta, jos tietäisin pääseväni tutulle ja turvalliselle nuorten osastolle. Mutta ei. Sinne en enää pääse. Vaikka haluaisin. 

----------

Pyydän anteeksi teiltä, etten ole kirjoittanut blogia kovin aktiivisesti. Mutta yksin kertaisesti nyt ei ole voimia siihen. Yritän selvitä omasta elämästäni ensin ja kirjoitan tänne jos jaksan ja muistan. On kuitenkin lohduttavaa tietää, että mulla on tällainen paikka, jonne voin jakaa kaiken. Toivon, että sinä (missä ikinä oletkin lukemassa tätä tekstiä) voit myös saada vertaistukea tästä blogista. On ollut ilo lukea teidän kommentteja niin täällä blogin puolella, kuin instagramissa. Valitettavasti blogin puolella en niihin voi vastata, sillä tämä blogi on liitetty henkilökohtaiseen gmail tiliini ja näin ollen vastatessani kommentteihin julkisesti näette minusta kaikki tiedot. Ja haluan ainakin vielä toistaiseksi pysyä anonyyminä. Mutta jos tulee ihan mitä vaan mieleen, niin instagramissa saa laittaa viestiä <3.

-------------