Kiitos, Tintti

Kun muut ei katso mua silmiin

Eikä käännä päätä kuulemaan

Kuulet mut vaik en lausuis sanaakaan

Kun tanssin surujen tahtiin

Ja ne mutkalle mut taivuttaa

Sinä saat mun joka solmun aukeemaan

Ei, vahva mä en oo

Mutta ehkä minusta vahvan saat

Kun täällä tuulessa horjun

Pidät maailmani paikoillaan

Ja jos hetkeksi murrun

Rakennat mut ylös uudestaan

Sä sanoit meistä vahvimmatkin joskus

Kyynelillä pesty on

Ne minut uneksi huuhtoo kunnes oon

Taipumaton.

- Kaija Koo, Taipumaton -

————————————

Kiitos Tintti näistä yhteisistä vuosista. Mä en mitenkään voi kuvailla sitä, kuinka kiitollinen mä olen, kun sain käydä sun luona juttelemassa. Sä olit aina valmis kuuntelemaan ja tukemaan mua. Ratkaistiin vaikeat asiat yhdessä. Sä et ikinä vähätellyt mua. Alun vaikeuksien jälkeen meistä tuli mahtava tiimi. Ja sä olet mun mielestä paras omahoitaja, mikä mulla on koskaan ollut. Harmillisesti vaan, kaikki hyvä loppuu aikanaan. Ja nyt oli meidän vuoro. Mun täytyy oppia luottamaan uuteen omahoitajaan. Helpolla mä en pääse, sä tiesit kuinka vaikea mun on luottaa vieraisiin ihmisiin. 

Mä pyysin sua tekemään jotain, mikä sais mut vihaamaan sua, jotta hyvästit olis helpommat. Noh, sä jätit tulematta mun uuden omahoitajan tapaamisille, vaikka sä lupasit. Sä sanoit, että olet mukana niin kauan kuin tarvitsen, mutta sä kävit vaan kerran ja jätit mut yksin. Ihan niin kuin sä olisit heittänyt mut ulos edelliseltä polilta ja sanonut: ’’Moikka, pärjäile :)’’ Se sattui, en kiellä. Mutta silti, mä en vois vihata sua. Sä olit mulle niin tärkeä! 

Kiitos, Tintti. Ihan kaikesta.

(ja nyt poistamme Tintin vasemmasta sivupalkista...)

Mitä mulle kuuluu nyt?

 Hei pitkästä aikaa!

Mitä mulle kuuluu?

En ole tosiaan vähään aikaan mitään tänne laittanutkaan, kun en ole muistanut. Tänään tuli sellainen olo, että tänne pitää jotain kirjoittaa. Ei siksi, että menisi huonosti, vaan nyt uskallan jo sen sanoa: Mulla menee hyvin! Ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen mä pystyn sanomaan, että mulle kuuluu hyvää. 

Olen samaan aikaan iloinen ja peloissani. Entä, jos nyt alkaakin alamäki? Entä, jos mä en enää ensi viikolla voikaan hyvin? Olen sanonut itselleni (ja sanon nyt uudestaan), että elämän ei kuulu olla pelkkää ruusuilla tanssimista. Välillä kuuluu mennä huonosti. Ja se on ok! Huonoista päivistä selvitään ja niistä opitaan. Hyvinä päivinä nautitaan elämästä. Mä uskon siihen, että mun elämässä alkaa vihdoin hyvä voittaa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, mä uskallan iloita niistä arjen pienistä, hyvistä hetkistä. Ja uskallan sanoa myös ääneen, että elämä on ihan kivaa. 

Mä käyn nykyään aikuislukiota, ja olen päässyt siinä hyvään vauhtiin. Jos mietin vaikka kahden vuoden takaista minääni, ei minusta olisi ollut tähän. Tsemppauksella ja vahvalla omalla tahdolla, mä oon päässyt lukiossa näin pitkälle ja vieläpä ihan hyvillä arvosanoillakin. Jos mietitään mun  peruskoulun aikaista päättätökaria, niin siellä monet numerot näytti 5 ja 6. Nyt esimerkiksi kemiasta sain 9! Voitteke kuvitella? Niin paljon niihin numeroihin vaikuttaa oma halu oppia, oppiympäristö ja opettajat. Mä oon pikku hiljaa pääsemässä takaisin sille tasolle, mistä lähdin 7 luokalla, ennen kuin asiat alkoivat mennä huonosti. 

Toki, ei tämä elämä ole ollut pelkkää onnistumista. Mukaan on mahtunut myös surua ja pahaa oloa. Meidän koira, jouduttiin lopettamaan tämän vuoden maaliskuussa ja se on ollut mulle tosi kova paikka. Nyt olen pikku hiljaa päässyt siinä siihen vaiheeseen, että ei ihan joka asia muistuta minua hänestä. Ja pari kuukautta sitten sanottiin hyvästit yhdelle meidän kissoista. Haettiin hänet pari viikkoa sitten tuhkauksesta ja kohta olisi hautaus. En tiedä miksi, mutta eläinten poismenot on ollut mulle tosi raskaita. Tiedostan kyllä, että joskus mun täytyy luopua mun omasta rakkaasta kissasta. Se tulee olemaan todella haastavaa... 

Lisäksi ''kirsikkana kakun päällä'', Tintti. Meidän yhteinen matka tulee päättymään tammikuussa 2021. Ja se, jos mikä tuntuu kamalalle. Olen käynyt 3 vuotta Tintin luona purkamassa pahaa oloa ja nyt on meidän aika erota. Valehtelisin, jos väittäisin, että se ei satu. Mä oon alkanut viime kesän aikana luottamaan häneen 100% ja nyt mun täytyy uskaltaa päästää irti. Yksin mun ei tarvitse selvitä, vaan siirryn toisen psyk.polin asiakkaaksi. Mulle on jo valittu sieltä hoitaja. En ollut kovin tyytyväinen, kun kuulin uuden hoitajan nimen... Sanon nyt suoraan: en tunne ketään alle 50 kymppistä sen nimistä henkilöä. Nimestä tuli myös mieleen, että hän on opiskellut alaa joku 30 vuotta sitten ja lukenut kaiken jostain paksusta pölyisestä kirjasta ja on niin kaavoihin ja tiettyyn ajatus malliin kangistunut, että ei hyvää päivää. Jos rehellisiä ollaan, en todellakaan hyppinyt riemusta. Tulee niin ikävä Tinttiä.. Luultavasti meidän viimeinen yhteinen kerta tulee olemaan pelkkää itkua mun osalta. Hyvästit on aina hankalia. Varsinkin kun et itse haluasi luopua ollenkaan, mutta tiedät että on pakko. Jotkut ihmiset eivät voi pysyä elämässämme kovin kauaa, mutta sydämessä he ovat aina. - tähän minä haluan luottaa.

Kiitos, että luit tänne asti! Tintistä tulossa vielä erillinen postaus, kun on meidän aika hyvästellä. Tsemppiä sinulle ja virtuaali hali x

Syömishäiriöpelle

Your worst battle 

is between

 what you know 

and 

what you feel.

---------------------

Tää teksti kertoo syömisestä ja syömättömyydestä.

Ja huonosta suhteesta ruokaan.

Mä en oikeesti enää ymmärrä, mitä teen väärin. Syön - lihon. En syö - paino ei tipu.

Mun keho on täysin sekaisin. 

Välillä näännytän sitä useita päiviä, toisinaan syön. Liikaakin. Sitten oksennan.

Mä haluan laihtua. Useita kymmeniä kiloja.

Haluan kuulla ne sanat;

''Oletko laihtunut?''

Haluan näännyttää itseäni.

Haluan olla kaikista pienin.

Mulla on ollut jo kauan tarve syödä kaikista vähiten. Esim. jos olen sukulaisten luona kylässä, mun täytyy olla se joka syö vähiten. Se jolle jää vielä nälkä kun poistutaan pöydästä. Mun täytyy syödä niin vähän, että multa kysytään jäikö mulle nälkä. En silti halua, että muut huomaa, kuinka vähän syön. Mutta silti saan jollain oudolla tavalla mielihyvää siitä, kun joku kysyy.

Ihan niin kuin saan mielihyvää sittä, kun katselen muiden syövän. Samalla, mun itse kiellän itseäni koskemasta pöydän antimiin.

Toinen asia, mistä nautin on se, kun leivon esim. juustokakun ja kutsun kotiini vieraita syömään ja en itse maista kakkua ollenkaan. Näen vain kun muut syövät.

Öisin näen unta ruuasta. Yleensä siitä, kuinka olen päätynyt ahmimaan ja oksentamaan. Näen kuinka tunnen itseeni kaikkea mahdollista, kuivista makarooneista jäätelöön. Hetken päästä huomaankin olevani vessassa oksentamassa. Uni voi vaihtua painajaiseksi siinä kohtaa, kun mitään ei tulekaan ylös. Yleensä herään täyden olon tunteeseen. 

Joskus näen unta siitä, että olen sairaalassa, koska olen alipainoinen. Nekin unet ovat ahdistavia, sillä yleensä unessa päädyn lepositeisiin, sillä en ollut suostunut letkuruokintaan. 

Pelkään että nämä unet kertovat tulevaisuudesta. 

Entä jos reilu vuoden päästä päädyn valtavaan ahmimis ja oksentamis kierteeseen? Tai päädyn sairaalaan pakkoruokintaan? Toisaalta nämä pelottavat minua, mutta toisaalta en voi jatkaa näinkään.

Tällä hetkellä en ole mitään muuta kuin syömishäiriöpelle. 

En osaa enää laihduttaa, en osaa rajoittaa syömisiä tarpeeksi, jotta laihtuisin. En osaa liikkua niin paljon, että paino tippuisi. En osaa enää mitään.

En tiedä miten kehtaan mennä Tintin luo puhumaan syömishäiriöstä, kun en pysty edes laihtumaan.

Tuntuu, ettei minulla ole oikeutta puhua syömishäiriöstä, kun olen tämän kokoinen. Tuntuu etten ole uskottava syömishäiriöinen kun en ole alipainoinen. Tuntuu että olen kävelevä vitsi. Häpeä itselleni ja kaikille muille. Minun pitää joko laihtua tai kuolla.

En halua enää olla syömishäiriöpelle.

---------------

Wanna get skinny?

Then shut your trap

and starve bitch

starve.

''Happy'' Birthday to me

Syntymäpäivä.

Yleensä silloin pitäisi olla hauskaa.

No, mulla ei ole.

--------------

Herään aamulla puhelimen soimiseen. 

Pappa soittaa ja toivottaa hyvää syntymäpäivää.

Mä melkein itken. En ilosta, vaan ahdistuksesta.

Taas yksi vuosi on mennyt ja mun ei enää pitänyt olla täällä.

Vuonna 2013 tein itselleni lupauksen, että en enää näe 14 v synttäreitä. Lupasin itselleni, että tapan itseni ennen kuin täytän 14. Kesä lähestyi ja yritin itsemurhaa osastolla, mutta hoitaja ehti pelastaa minut. Petyin siitä suuresti. Sitten täytin 14. Päivä oli kamalin kaikista. Muut iloitsivat ja toivat lahjoja. Mä vaan mietin, että jos olisin kuollut 2 viikkoa sitten, nämä olis varmaan mun hautajaiset. 

Siitä lähtien joka vuosi tänä päivänä, en voi olla miettimättä sitä lupausta, jonka tein itselleni. 

''Mun ei kuuluisi enää olla täällä''

Joka vuosi tuon 14 v synttäreiden jälkeen mä lasken vuosia, kuinka monta on tullut ''ylimääräistä'' aikaa. Joka vuosi mä mietin, että nyt olisi jo aika lähteä. 

Sen takia olen yleensä ollut kesät osastolla. En ole uskaltanut olla kotona. Tämä on toinen kesä on kun olen kotona. Ja samalla toinen kesä kun olen yksin syntymäpäivänäni. Eikä tämä ole yhtään sen helpompaa. 

Ahdistuin niin paljon, heti aamusta saamistani synttäri toivotuksista, että haluaisin vaan peiton alle. 

Ihmiset eivät ymmärrä, enkä minä jaksa selittää jokaiselle. Enkä edes haluaisi.

No,

''Hyvää'' Syntympäivää, Minä.

-------------

This year I wished I was dead

And they all clapped

without knowing.