Siipien suojassa

Niin iloinen päältä

sen kuori on.

Mut sisältä musta

ja kelvoton.

-----------------------

Ulospäin näyttää, että kaikki olis taas hyvin. Mutta meneekö mulla silti hyvin?

Mä en uskalla sanoa, että menee aina vaan huonosti. Mulla on mennyt huonosti jo yli kuukausi. Koko heinäkuu on ollut ihan hirveä, osittain siksi, kun eka päivä mulla oli synttärit. Oon ehkä aiemminkin kirjoittanut tänne, että synttärit ei ole mulle mikään iloinen asia. Ei ole ollut moneen vuoteen. 

Viimeksi kun kirjoitin tänne, että en tiedä pärjäänkö, niin en pärjännyt. Päädyin viiltämään, sillä ahdistus kasvoi niin suureksi, eikä mulla ollut enää muita keinoja. Harmittaa ihan hirveästi, sillä olin juuri ollut yli 2 vuotta viiltämättä ja nyt menin (tyhmä) sen rikkomaan.  Jouduin siitä sitten muutamaksi päiväksi osastolle ja siellä olo vaan paheni. Mä en oikeen pystynyt syömään tai puhumaan hoitajille. Mua ahdisti tosi paljon olla siellä ja halusin vaan kotiin. Tapasin joka päivä lääkäriä ja sain hänen puheistaan sellaisen käsityksen, että haen vain huomiota. Sekin lisäsi ahdistusta ja tunnetta siitä, että olen väärässä paikassa. Kiitos osaston lääkärille, olo ei helpottunut yhtään. 

Nyt olen ollut vanhempieni luona, sillä en uskalla olla yksin kotona. Pelkään omaa kotia. Musta tuntuu siltä, että siellä on joku ylimääräinen ihminen. Joku, jonka ei kuuluisi olla siellä. Pelkään, että yöllä kun nukun, se tulee pelästyttämään minut. Eikä tähän auta se tunne, että mulla on siellä kissa turvana. Pelkään silti.

Mua alkaa jo pikkuisen ärsyttää tää tilanne. Ahdistaa, ei ahdista, ahdistaa paljon, ahdistaa vähemmän. Koskaan se ei ole täysin pois. Joko ahdistaa vähän ja iltaa kohti se kasvaa kasvamistaan ja yltyy sietämänttömäksi tai sitten ahdistaa vähän aamusta iltaan. Pelkään sitä, että ahdistus kasvaa liian suureksi, enkä voi enää sanoa ei itsetuhoisille ajatuksille vaan ne muuttuvat teoiksi. Pyrin tietysti viimeiseen asti pitämään ajatukset ajatuksina ja työntämään niitä pois ''ei tänään, ehkä huomenna'' - taktiikalla. Tähän asti se on toiminut.

Kohta kesäloma on ohi ja pitäisi palata lukioo.... En tiedä, mitä siitä ajattelen. Riittääkö voimavarat opiskeluun? Pitäisikö jatkaa sairauslomaa? En tiedä mitä tekisin. Ehkä saan ensi viikolla vastauksia, kun tapaan opon.

--------------------------

-------------------------------

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

 2am, where do i begin

crying off my face again

the silence sound of loneliness

wants to follow me to bed

———————-

Mistä mä aloittaisin...

1. mun uusi omahoitaja on lomalla

2. ahdistus on käynyt sietämättömäksi

3. 2 yliannostusta muutaman viikon sisään

5. itsemurha-ajatukset ja suunnitelmat voimakkaina mielessä

6. haluaisin viiltää, mutten halua rikkoa yli 2 vuoden kuivilla oloa

7. en saa unta ja ruokailut menee päin helvettiä

8. en edes oikeasti tiedä, haluanko enää elää

Mä oon nyt 3? viikon ajan käynyt juttelemassa polilla yhden toisen hoitajan kanssa omani ollessa lomalla. Ja huomenna olisi sinne mentävä, vaikka olin siellä tänäänkin. Tämä siksi, kun sanoin puoli vahingossa, että mulla on jemmassa joitain lääkkeitä hätävarana ja turvana itselle pahan olon sattuessa. Ja nyt se hoitaja haluaa, että käyn ne huomenna viemässä hänelle. Itse en tästä ajatuksesta ollut kovin innoissani, koska mikä on sitten mun turva? Jos multa viedään lääkkeet, niin mihin mä turvaudun, kun mulle tulee se kaikista pahin ahdistus? Mikä on mun pakokeino tästä kamalasta maailmasta, jos en voi ottaa yliannostusta? Olo on turvaton. 

Mun tekis mieli viiltää just nyt. Tää ajatus ei ole koskaan ollut näin voimakas. Mutta mä mietin, että osaanko edes viiltää niin kuin äänet haluaisivat. Niille kun ei riitä mikään. Joten pelkään, että jätän homman kesken ja sitten ahdistaa vielä enemmän, kun en osannutkaan noudattaa täysin niiden ohjetta. Onhan tässä ollut jo yli 2 vuoden tauko.... Mun ei pitäisi rikkoa sitä. Ja mä lupasin polihoitajalle, että pärjään huomiseen ja en satuta itseäni. Mutta, kun se vaan on niin vaikeaa olla tottelematta, kun ne huutaa kilpaa.

Mä toisaalta pelkään kuolemaa. Mä pelkään miten mun läheiset suhtautuisi mun kuolemaan. Jääkö mua kaipaamaan kukaan? Minkälaiset mun hautajaiset olisivat? Mitä mulle tapahtuu sitten kun kuolen? Niin monta kysymystä, mutta kuka niihin osaisi vastata? Musta on tuntunut jo pitkään, että en enää jaksa elää. Missään ei ole mitään järkeä, enkä mä jaksa tehdä mitään. Hyvä, kun pääsen edes aamulla sängystä ylös. Mutta toisaalta en tahdo kuollakaan. Haluan silti nähdä mitä seuraava aamu tuo tullessaan. 

Ehkä mä pärjään huomiseen? 

Ehkä.

——————————

Chaos inside me

 help me trust

that there's

a beautiful purpose

in this broken

heart.

---------------------------

Mulla on ikävä Tinttiä. Ja ikävä kasvaa päivä päivältä. Olen yrittänyt olla vahva ja päästä yli meidän hoitosuhteen loppumisesta. Mutta se on vaan niin vaikeaa.

Mua ahdistaa niin paljon. Tunnen kuinka mua painetaan kasaan. Joku istuu mun rintakehän päällä iltaisin kun menen nukkumaan ja pitäisi rentoutua. Nukkumisesta ei tule mitään ja joudun tukeutumaan tarvittaviin lääkkeisiin, joka on ihan perseestä suoraan sanottuna. 

Ja viime viikon perjantaina mä sain tarpeekseni. Mua ahdisti niin paljon, että en enää voinut muuta. Otin yliannostuksen lääkkeitä, tarkoituksenani nukkua muutaman päivän. Eihän se sitten toiminutkaan vaan heräsin seuraavana päivänä 15:00 niin huonoon oloon, että teki mieli oksentaa. Koko loppu päivä meni kuin sumussa. Pää painoin kymmeniä kiloja ja meinasin nukahtaa seisaalleen. Joko otin lääkkeitä liian vähän tai jotain. En kuitenkaan päässyt tavoitteeseeni. Ja se harmittaa. 

Viime aikoina mä oon saanut ihan outoja ''kohtauksia'', jos niitä nyt sellaiseksi voi kutsua. Yhtäkkiä huomaan olevani ihan eri paikassa, kuin missä olin hetki sitten, eikä mulla ole mitään hajua, miten päädyin siihen uuteen paikkaan. Ja kelloa katsoessa huomaan, että aikaa on kulunut 5-10 minuuttia. Ihan kuin olisin nukahtanut ja herännyt hetken päästä ja ikään kuin olisin teleportannut itseni siihen uuteen paikkaan. En muista mitä olen sillä välillä tehnyt. Olenko puhunut jotain? Olenko tehnyt jotain? Kun havahdun, niin olo on outo. Jotenkin väsynyt ja voimaton. Päässä humisee ja pyörryttää. Näitä tulee noin 2-3 kertaa viikossa. 

Uusi omahoitajani on jäänyt kesälomalle ja sain tilalle sijaisen. Onneksi hän on jo ennestään tuttu, joten uskon että hänelle on helppo jutella. Toivottavasti voisin pian purkaa näitä ajatuksia jollekin. En tiedä kauanko pärjään näiden kanssa. En usko että kovin pitkään..

--------------------

---------------------

Kaikki muutkin kantaa taakkojaan,

nyt mun pitää vaan,

kuoreni kovettaa.

-------------------------

Oikein pieni

 Jos syön pelkkää ilmaa

ehkä mä ilmaks muutun

Olen kevyt kuin lintu

Jos oon ihan hiljaa

Jos en näy enkä kuulu

En tuoksu en maistu

Ehkä mä kapenen tarpeeks

Että pystyn taas kulkeen

Siellä mis on peilejä

Jos oon ohut kuin viiva

Ehkä ei heijastu musta

Niihin ees mun virheitä

Jos ois oikein pieni

Ehkä joku ottais mut syliin

Ehkä silittäis kunnes nukkuisin

Jos ois oikein pieni

Ehkä pystyisin taas kattoo silmiin

Ehkä ittellenikin mä kelpaisin

Jos ois oikein pieni

Mä koitan olla oikein pieni

Mä koitan olla oikein pieni

—————

Karu - oikein pieni