some days

some days

 i try 

my best

to seem happy.

some days

this place seems

better off without

me.

—————————-

Jos ulkopuoliselta kysyisi, niin mulla menisi hyvin.

Mä yritän kaikkeni, jotta mun paha olo ei näkyisi ulospäin. En halua näyttää heikolta. Haluan näyttää normaalilta 22 vuotiaalta, joka opiskelee ja tapaa ystäviä. Ainoa, joka oikeesti tietää, mitä mulle kuuluu on T. Hänelle ei ollut helppo kertoa, mutta en kadu, että kerroin totuuden. 

Mä olen monesti pohtinut, että millaista mun elämä olisi, jos en olisi sairastunut syömishäiriöön. Pohdin, että olisiko mulla vielä yhtä paljon ystäviä, kuin ennen kuin sairastuin?  Mietin myös usein, että jos en olisi syömishäiriön vuoksi joutunut osastolle, olisiko mua kiusattu koulussa? Näihin kysymyksiin tuskin koskaan saan vastausta ja yleensä sanotaankin, että jossittelu on turhaan. Tehty mikä tehty.

Tuleva kesä jännittää ja ahdistaa paljon. 

Joudunko osastolle?

Miten saan syötyä mahdollisimman vähän?

Mä lupasin itselleni tän vuoden alussa, että tästä tulee vuosi, jolloin en joudu osastolle. Olen siis siellä ollut viimeisen 10 vuoden aikana melkein joka kesä. Tai no, on ollut vain 1 kesä kun en ole siellä ollut. Tiedän, että on asioita joihin en voi vaikuttaa. Kuten esim. siihen, että kuinka nopeasti vointi huononee, kun olen ilman lääkettä. Mutta yritän kaikkeni, että osastolle en joudu! Mutta toisaalta omapahan oli valintani olla ilman lääkettä. 

Ja mitä syömisiin tulee, niin ne nyt menee vähän niin ja näin. Ainoa, joka tietää miten ne oikeasti menee on T. Äidille en ole pystynyt kertomaan, että suurin osa ruuasta, minkä hän tekee joutuu roskiin. Tämä häiritsee myös itseänikin, sillä en haluaisi heittää ruokaa pois. Nyt kuitenkin on sellainen tilanne, että joko syön ja lihon tai heitän ruuan pois ja laihdun. Ei varmaan ole vaikea arvata, kumman vaihtoehdon valitsen?

Olen lähdössä perheen kanssa Lappiin viikon päästä. Ja sekin yllätys yllätys ahdistaa. Ja voitte varmaan jo arvata, että ahdistavin tekijä on ruoka. Todennäköisesti matka sisältää paljon hotelli aampaloja, noutoruokaa ja kaikkea sellaista, mitä en normaalisti syö. Ja kiva, kun auotssakin tulee istuttua se 12 tuntia, niin matkaevääksi pakataan kuitenkin sipsiä ja karkkia. Miten mä pystyn pitämään mun ruoka tottumuksista kiinni, kun koko ajan on syötävä kaikkea mitä ei saa. Pizzaa, hampurilaisia ja niin edelleen. Ja joo, voin aina valitan sen vähä kalorisen vaihtoehdon, mutta kyllä äitikin varman ihmettelee, jos joka paikassa otan salaattia. 

Mutta matkan jälkeen on aika kiristää tahtia. Mulla on tavoite paino, jossa on oltava heinäkuun loppuun mennessä. Mä todella toivon, että yksi viikko ei pilaa mun hyvin mennyttä matkaa kohti pienempää vaa'an lukemaa. Toinen tavoite, ja se niin sanotusti ''maali'' on vuoden lopussa. Sitten mä toivottavasti saan sen, mitä olen jo monet vuodet halunnut saada, olla pieni. 

------------

maybe I

won't feel

 this way

some day?

She's tired of feeling like this

She gets home

from school too early 

and closes the door

to her room

there's nothing inside her

she's weak and she's tired

of feeling like this.

-------------------------

Hei taas,

mä ajattelin tulla tänne purkamaan mun ajatuksia, 

koska mulla ei ole juurikaan ketään kenelle puhua.

Mun vanhempien käytös triggeröi mua pahasti.

Isä tulee töistä kotiin noin kello 18 ja ensimmäinen asia, minkä hän sanoo on:

''Mä en oo syöny koko päivänä mitään.''

Mua niin alkaa ahdistaa tää lause, koska tiedän, että jos mä sanoisin samaa äiti nostaisi siitä metakan ja mun ois pakko syödä jotain. Iskä yleensä menee sohvalle tietokoneen ääreen ja syö ensimmäisen kerran vasta iltapalalla. Ja tähän äiti ei sano muuta kuin ''Isä on aikuinen ja hän on itse vastuussa itsestään.'' Noh, mä olen 22 vuotta, että oonhan mäkin jo aikuinen? Mutta tuleeko musta aikuinen vasta lähempänä 50 vuotta? Ihmettelen vaan...

Joka päivä äiti huolehtii mun syömisistä. Ja se ärsyttää mua. Kyselee, että söinkö lounaan ja välipalan ja sitten kun mulla alkaa koulu (etänä) kello 18 niin äiti ennen sitä tekee ruokaa ja tuo se mulle kun olen koulussa. Mun on vaan pakko valehdella äitille, koska mä en yksinkertaisesti pysty syömään 4 kertaa päivässä. Kaksi kertaa on vielä ok, niiden tuoman ahdistuksen mä voin jotenkin sietää, mutta 4 kertaa on ihan liikaa. 

Tänään mä olen syönyt lounaaksi 1 pussin Mama nuudeleita (mun piti syödä vielä lisäksi kanapihvi, mutta en pystynyt), välipalaksi äiti osti mulle JJB smoothien erityisopen ajalle, kotiin tullessa äiti teki avokado mozzarella leipiä ja söin niitä 2 kpl ja nyt iltapalaksi söin appelsiinin.

Tää on yksi niistä harvoista päivistä kun syön noin paljon. Yleensä jätän lounaan syömättä ja iltapalalla syön yhden hedelmän, jos äiti on tehnyt ruokaa koulun aikana. Ja JJB on aika harvinaista, koska meidän kaupungissa ei onneksi sitä ole. Mutta nyt, kun olen kotona ja kirjoitan tätä, mun tekis mieli käydä oksentamassa. Kyllä. Tätä oksentamisen tarvetta ei ole ollut vähään aikaan ja nyt kun olen syönyt tavallista (lue sallittua) enemmän, oksenna -ajatus on vahvana mielessä. Kuten myös itsetuhoiset ajatukset. 

Mua hävettää myöntää, että mä heitän aika paljon ruokaa pois. Äiti tekee mulle ruokaa pari kertaa viikossa lounasta varten ja mä harvoin pystyn syömään kaikkea. Varsinkin, jos tiedän, että illalla saattaa olla tiedossa jotain ruokaa vanhempien luona kun olen koulussa. Nytkin mulla on jääkaapissa 3 päivälle halloumi-avokado pastaa. En haluaisi joutua heittämään ruokaa pois, mutta mä en vaan yksinkertaisesti pysty syömään. Pystyisin varmaan paremmin, jos tietäisin, että mun syömis kerrat on päivän aikana max se 2. Toinen mikä ahdistaa on se, että mä en tiedä tarkkoja ravintotietoja siitä ruuasta, koska en ole tehnyt sitä itse, enkä tiedä mitä kaikkea siinä on. 

Tällä hetkellä mä en tiedä miten pärjään tän ahdistavan olon kanssa, mikä johtuu tän viikon syömisistä. Ja ehkäpä myös siitä, että mun paino on noussut kilon viime viikosta. Tätä menoa oon lihava porsas kesään mennessä vaikka mun oma tavoite on toinen. Haluisin niin kovasti viiltää ja oksentaa tän kaiken paskan mun kehosta ulos. Jos viillän vaan vähän, mutta kuitenkin saisin helpotettua tätä oloa. Mä en kestä tätä ahdistusta.

-------------------

And even though nobody's looking

she's falling apart

Ajatusten purkua

 she says

beauty is pain

and there's

beauty in

everything.

What's a 

little bit of

hunger?

-------------------

Mä olin jo sängyssä lukemassa kirjaa, mutta sitten mä tajusin, että en pysty mennä nukkumaan, jos en ole kirjoittanut ensin tänne. Jotenkin tuntuu, että on liikaa ajatuksia päässä ja mä en pysty rauhoittumaan nukkumaan. Itse asiassa, mun on pitänyt tulla tänne kirjoittamaan näistä jo muutamia kertoja, mutta mä en muka ole ehtinyt. Ihan kuin mulla ois kiire koko ajan.. No minne? En tosiaan tiedä.

Ihan ensin mun mielessä pyörii ajatuksia mun lääkitykseen liittyen. Tai oikeastaan niiden lopettamiseen liittyen. Mä haluaisin lopettaa Solianin kokonaan, mutta polilla ei olla samaa mieltä. Toisaalta ymmärrän, toisaalta en. He ovat tietenkin huolissaan mun voinnista ja siitä mitä sille tapahtuu, kun olen ilman lääkkeitä. Muakin vähän mietityttää. Mutta sitten taas, mun elämään tulis niin paljon hyvää, jos lopettaisin lääkkeet. Mm. mun paino tippuisi takaisin siihen, minkä mä. haluan sen olevan, mun kuukautiset todennäköisesti tulis takas ja mä saisin nukuttua. Uskon, että Solian vaikuttaa näihin kaikkiin huonolla tavalla. Mä haluan ainakin katsoa ja testata, miten mun käy. En ole nyt mikään lääke vastainen, vaan voin aloittaa Solianin takaisin, jos mun toivomia muutoksia ei tapahdu ja vointi menee huonoksi. 

Mua ärsyttää, kun jo kaksi aikaisempaa poli käyntiä on ollut lähinnä mun käännytys yrityksiä syömään lääkkeitä. Niinku, mitä ihmettä? Ymmärrän joo kyllä, että teidän mielestä mun olis tärkeää ne syödä, mutta kun mä en aio nostaa sitä määrää enää, vaan vähentää. Toivoisin, että he ymmärtäisivät myös mun kannan. 

Toinen asia, mistä puhutaan aivan liian paljon, on mun syömiset tai lähinnä syömättömyys. Oon ollut sen asian suhteen aika rehellinen (mikä jälkeen päin on kaduttanut), mutta minkäs teet. En haluais kauheesti valehdella enää, oon sitä nimittäin tehnyt jo monet vuodet, mutta mun on näköjään taas pakko alkaa, kun mun ei anneta laihtua rauhassa. Se on ainoa asia, mikä on mulle tällähetkellä tärkeää, vaaka ja laskeva paino lukema. Mä oon valmis tekemään mitä vaan, että saan ensi kesään mennessä vaa'an näyttämään sitä tiettyä lukua. Sitä lukua, jonka mä oon jo kerran saavuttanut ja aion saavuttaa uudelleen. 

Tuntuu, että tää blogi ja insta on ainoot paikat, jossa voin olla rehellinen ja kertoa mun jutuista ilman, että tarvii pelätä, miten muut reagoi. Mun pitäis ehkä kirjoittaa tänne enemmänkin ja aionkin, ehkä sitten päivällä. Mutta välillä tää tarve tulee tälleen lähempänä puolta yötä. En tiedä mistä johtuu, mutta näillä eväilä mennään.

 

---------------------

I can go

 a little

while 

longer.

my day (10.11.2021)

 a story of a girl

who lost her world

so she could be

beautiful

——————-

*kirjoitettu aiemmin tällä viikolla, mutta unohdin julkaista*

Herään aamupäivällä siihen, että mulla on nälkä.

Kello on jotain 10:00 ja mun pitäisi nousta jo ylös.

Kävelen keittiöön ja otan aamu lääkkeet, jonka jälkeen täytyy odottaa puoli tuntia. Sillä aikaa ruokin kissan ja pesen hampaat. 

Istun takaisin sängylle ja mietin tulevaa päivää. Mietin sitä, kuinka hyvin mä tänään onnistuisin välttämään syömisen. Vaikka mulla on nälkä, mulle se ei tarkoita, että pitäisi syödä. Mulle se tarkoittaa sitä, että olen onnistunut. Onnistunut olemaan syömättä niin kauan, että tulee nälkä. Mun keho haluaa ruokaa, mutta mä en anna sitä sille.

Kello on 10:30. Nyt saisin syödä jotain.

Mutta syönkö?

Valitsen päivän vaatteet, mutta ennen sitä otan mittanauhan käteen. Mittaan reidet ja käsivarret. Ja vyötärön ympäryksen. Olenko laihtunut? Olenhan laihtunut?

Puen vaatteet ja katselen itseäni peilistä. Hyi vittu, miten ruma olen! 

Istun takaisin sängyn laidalle. Kello on jo yli 11. 

Kävelen keittiöön ja kurkkaan jääkaappiin. Siellä olisi äidin tekemää ruokaboksin kana pastaa. Päätän ottaa yhden Noccon ja juoda sen aluksi. Jospa sillä saisin nälän tunteen kuriin? Avaan Noccon, (tällä kertaa makuna Cloudy Soda) ja juon sitä hitaasti, jotta ehdin tuntea, kuinka kylmä juoma valuu kurkusta tyhjään vatsaani. Se tunne on ihana. 

Juotuani Noccon otan läppärin esiin ja alan tekemään koulutehtäviä. Ensin ruotsin kotitehtävät ja sitten opiskelen sanastoa koetta varten, joka on luultavasti pian. Teen niin uppoutuneena koulutehtäviä, että unohdan ajan kulun ja sen syömisen. 

Kello lähenee jo 13 ja äiti tulee kohta töistä. Enkä ole vielä syönyt ruokaa. En halua että äiti huolestuu ja huomaa, etten ole syönyt mitään.

Avaan jääkaapin, otan kana pastan ja kaapista otan muumi kulhon. Muumi kulho on turvakulhoni. Syön niistä lähes kaiken. Ne ovat sopivan kokoisia ja kun ne täyttää puolilleen, siinä ei ole liikaa ruokaa. Täytän siis muumi kulhon noin puoleenväliin kana pastaa ja laitan mikroon.

Sillä aikaa kun ruoka lämpenee, teen kyykkyjä keittiössä. Kaikki odottelu tulee käyttää hyödyksi. Mikro piippaa, otan ruuan ja menen pöydän ääreen istumaan. Syön ruuan aika nopeasti, sillä haluan päästä äkkiä pois tästä epämiellyttävästä tilanteesta. 

Ruuan syötyäni ei mene kauaa, kun äiti tulee kotiin. 

Ja siitä taas ei mene kauaa, kun lähdetään kouluun.

Koulumatkan treenaan ruotsin sanastoa, koska haluan osata sen täydellisesti, jokaista taivutusmuotoa myöten. 

Koulun pihaan päästyämme äiti kysyy hakeeko minulle jotain välipalaa, jota voisin syödä oppituntien välissä. ''Argh, ei ruokaa'', ajattelen, mutta pyydän äitiä hakemaan 0,5L pullon Pepsi Maxia. Se on mun vakio pyyntö ja äiti on joka kerta sen toteuttanut. 

Tunnilla aika kuluu hitaasti. 

Ruotsin tunnilla lähes kaikki aika menee tehtävien tarkastamiseen ja sitten jäljelle jäänyt aika me pelaamme Quizlet liveä. Yleensä voitan joka pelin, mutta tänään en ollut sillä tuulella ja ajattelin, että on hyvä antaa jonkun toisen voittaa. Ja olin oikeassa, eräs oppilas tuli erittäin onnelliseksi, kun hän viimein onnistui voittamaan ''Quizlet-kuningattaren'' joksi opettaja minua kutsui. Tunnin lopuksi pelasimme myös Kahoot!tia. Ja sen voitin, koska halusin osoittaa, että osaan vielä voittaa.

Seuraavaksi haen äidin tuoman Pepsi Maxin parkkipaikalta koulun pihan vierestä. Tuntien välissä on onneksi 10 minuutin tauko, joten ehdin sen hyvin hakea. 

Seuraavaksi psykan tunti. 

Luokassamme on ihan hirveän huonot tuolit. Ne ovat korkeat ja niissä on lyhyt istuin osa. Jalkani eivät meinaa ylettää lattialle, sillä tuoli on niin korkea. Todella epämukavaa istua niillä koko tunti. 

Psykan tunnin jälkeen koulupäivä päättyy ja lähdemme ajamaan kotiin.

Ja kotona pitäisi taas syödä. 

Olen kuitenkin onnistunut jo 5 tunnin ajan välttämään ruokaa, joten onnistuisin siinä vielä pidempäänkin. Paitsi että. Äiti on päättänyt tehdä itselleen lohi salaatin. Ja siinä olisi salaattia, kurkkua, tomaattia, viinirypäleitä, halloumia, lohta ja kastiketta. Ei kiitos, ajattelen koko kotimatkan ja pohdin, kuinka voisin tämän välttää. 

Kotona äiti alkaa heti tekemään salaattia ja kysyy haluanko minäkin. Vastaan, että ei kiitos, ei ole nälkä. Onneksi tänään tämä vastaus riittää kuin riittääkin äidille. Huokaisen helpotuksesta ja alan tekemään psykan tehtäviä. Ilta kuluu nopeasti ja pian kello on jo 19:30, jolloin alkaa Salatut Elämät. 

21:00 on aika syödä iltapala. Se on päivän ainoa ateria, jonka voin syödä hyvillä mielin. Olen luvannut itselleni, että iltapalaa saa aina syödä. Tänäänkin, niin kuin aina, iltapala koostuu jogurtista, jota on noin puoli muumi kupillista ja desi granolaa. Lisäksi juon sokeritonta vadelma Hörppyä (mehu) ja sön yhden banaanin tai yhden mandariinin. Iltapalan yhteydessä otan iltalääkkeet.

Katson telkkaria aina 22:30 asti, jolloin menen pesemään hampaat. 

Hampaiden pesun jälkeen on aika mennä nukkumaan ja toivoa, että uni tulisi nopeasti.

Noh, eihän se tule ennen kuin kello on 04:00. Ja sen jälkeenkin nukun vain lyhyitä pätkiä. 

---------------

Tästä tuli vähän tällainen my day tyyppinen postaus.

Kiva, jos jaksoit lukea tänne asti <3

-----------------