When I die

The air is getting hard to breathe. 

I wish that you would just put me down. 

I wish that I could go to sleep.

-------------

Tutkin työpöytäni laatikoita, etsien vanhoja piirrustuksia. Tunnin etsinnän jälkeen löysin kasan kirjeitä, joiden päälle oli kirjoitettu tuntemieni ihmisten nimiä. Yksi niistä oli sen hetkiselle psykologilleni, yksi vanhemmilleni, yksi jokaiselle ystävälleni (n. 4 eri ystävää) ja pari kirjettä muutamille kouluni opettajille. Kirjeet sisälsivät viimeisen viestini heille. 

Luin kirjeet läpi ja yksikään niistä ei ollut ''syyllistävä'', eli en syyttänyt kirjeissä ketään valinnoistani. Lähinnä vaan kerroin parhaat muistomme yhdessä, kiitin ja liitin kirjeeseen jonkin piirroksistani. 

Jatkoin laatikon penkomista ja löysin seuraavaksi muutaman A4:sen, johon olin kirjoittanut virsiä. Lapuilla luki myös asioita joista pidän. Suosikki värit, kukat, tuoksut, jne. Lista oli pitkä. Lappuja lukiessani tajusin, että nämä laput sisälsivät toiveita hautajaisia varten. Minun hautajaisia varten.

Viimeisenä pohjalla oli kansio, joka oli täynnä piirrustuksia. Kuvat ja aiheet vaihtelivat ahdistuksesta ja peloista syömishäiriöön. Papereille oli piirretty myös Se. Tai oikeastaan 3:lle oli piirretty Se. 

Tässä vaiheessa pelästyin. Katsoin miltä vuodelta kirjeet olivat. Vuodeksi paljastui kevät 2013. 

Ai, että mikä vuodessa on niin erikoista?

No, esimerkiksi se, että kuuluuko mielestäsi 13 vuotiaan miettiä ja suunnitella omat hautajaisensa? Kuuluuko tämän 13 vuotiaan kirjoittaa kasa kirjeitä raikkaimmilleen, jossa hyvästelee heidät ja kiittää  ihanista muistoista?

Mielestäni ei. 

Tuon ikäisen pitäisi olla kavereiden kanssa, käydä harrastuksissa. Eikä miettiä päivämäärää, milloin kuolla. 

Kirjeet oli kirjoitettu osastolla, ja niiden valmistumisen jälkeen ei mennyt kauaa, kun yritin itsemurhaa ensimmäisen kerran. Se päättyi ''onnellisesti'' (ajattelen nyt, että onnellisesti, silloin se oli suurin pettymys), minut löydettiin ajoissa huoneestani ja vietiin toiselle osastolle.

Olin ottanut yliannostuksen lääkkeitä. Ilta lääkkeet jaettiin 18:00 aikoihin ja olinkin ottanut ne + minulla ''säilössä'' olleet lääkkeet. Makasin huoneeni lattialla, enkä meinannnut saada happea. Siitä ei mennyt kauaakaan, kun yksi hoitajista tuli käymään luonani, kun huoneeni ovi oli jäänyt raolleen. Ja onneksi hän tuli. Vähän ajan päästä tilani oli mennyt huonommaksi, minuun ei saanut enää ''yhteyttä'', jalat ja kädet olivat muuttuneet veltoiksi, tuijotin vain yhteen pisteeseen. Pulssini hidastui. Seuraavana aamuna heräsin koneiden ääniin toiselta osastolta, minut oli laitettu sänkyyn kiinni, jotten pääsisi karkaamaan. 

---------------------

-----------------

when I die, don't you dare come to 

my grave and tell me you love me.

because those words were the only thing 

I would have needed 

to stay.

Hey it's Ana

I don't know the first time I felt unbeautiful.

 The day I choose not to eat.

------------

Aamulla herätessäsi, kuulet, kuinka äiti laittaa kahvin tippumaan. Kuulet, kun kupit otetaan kaapista. Lusikat laatikosta. Muistat, kuinka iltapala jäi välistä. Sinulla on nälkä. Vai onko? 

Nouset sängystä, kiedot aamutakin päällesi. Kävelet portaat alas kohti keittiötä. Kahvin tuoksu kantautuu nenääsi. Otat suosikki murosi kaapista ja kaadat ne kuppiin. 

Kävelet pyötää kohti ja istut alas. Kaadat maitoa murojen päälle.

Ja sitten,

Äiti lähtee töihin, isä on jo töissä. Pikkusisko lähti kouluun. Olet yksin.

Katsot murokulhoasi, toivot sen tyhjentyvä. Lasket kaloreita, mielessäsi on pahemmat kaavat, kuin lukion pitkässä matikassa. 30 grammaa muroja, 1 dl maitoa...  Yhden lusikallisen kalorit, koko kulhon kalorit, koko paketin kalorit. Ajatukset törmäilevät toisiinsa. Teet päätöksen. Syöt muroista puolet ja heität loput pois. Hyvä, nyt on hyvä.

Puet vaatteet päälle. Katsot peiliin. Hyi, vittu! Otat vaatteet pois, mittaat pohkeet, vyötärön, käsivarret, ranteet. Otat vaa'an piilosta ja punnitset itsesi, kahdesti. Takaisin vaatteisiin.

Ja niin, päivä päivältä joudut syvemmälle ja syvemmälle. Kunnes huomaat, ettei hänelle riitä mikään. Hän neuvoo sinut peittämään kaiken, jottei kukaan tai mikään tule väliinne. Hän omistaa sinut. Valehtelemisesta tulee tapa, tavasta pakollinen. Yhtäkkiä huomaat rakentaneesi sinun ja muiden ihmisten välille ylitsepääsemättömän suojamuurin, jonka yli tai ali ei pääse enää kukaan. Olet kahdestaan hänen kanssaan. Hänestä tulee elämäsi tärkein henkilö. Kysyt aina häneltä ensin. Muiden mielipiteet tai asiat eivät merkitse sinulle mitään. Kukaan muu ei ole oikeassa, kaikki muut valehtelevat. Paitsi hän. 

Kun hän on ottanut sinut tiukkaan syleilyynsä asiat kääntyvät päälaelleen. Ennen pitkään huomaat, että et tiedäkään muusta. Et tiedä oletko sinä sairas, vai ovatko muut ihmiset sairaita? Koska asetelma on muuttunut. Enää ei ole sinä ja muut vastaan Ana

Vaan,

Sinä ja Ana vastaan muu maailma.

--------------

------------

Nothing tastes as good as skinny feels

Mind game

I dreamed, I was missing. 

You were so scared. 

But no on would listen, 

cause no one else cared.

--------------

Kello löi 12. Istuin Tintin huoneessa, äidin, Tepoli-ihmisen ja tietenkin Tintin kanssa. Olimme kokoontuneet juttelemaan ristiriidoista kodin ja Tintin, sekä muiden hoitohenkilöideni välillä. Kodin käsitys oli, että kaikki oli paremmin, kuin hyvin. Tintin käsitys oli, että harhat olivat voimakkaina läsnä. Muu hoitohenkilökunta, tässä tapauksessa Tepoli, oli siinä hyvän ja huonon välillä. 

Tarkemmin kodin käsitykseen:

Olen ollut pirteä aamusta iltaan, käynyt tallilla, siivonnut huonettani. Käyn ajoissa nukkumaan (ennen puolta yötä), syön suht. normaalisti, lähden mukaan kauppaan jne. 

Totta vai Valhetta?

Tintin käsitys:

Yksin ollessani kuulen ääniä eri puolilta taloa, näen hahmoa, pelkään. Nukun huonosti, yleensä noin. 3 - 5 tuntia/yö. Hoidan vain pakolliset asiat.

Totta vai Valhetta?

Tepolin käsitys:

Pirteä tapaamisen ajan, en juurikaan puhu vaikeista asioista. Vaikenen, kun kysytään hahmosta ja ruokailuitsa. Vastaan lyhyesti kysymyksiin.

Totta vai Valhetta?

Pieni vihje, kaksi kolmesta on totta. 

En juurikaan muista tapaamisesta, olin omissa ajatuksissani lähes koko tapaamisen ajan. Muistan muutamia juttuja sieltä täältä. Yksi liittyi lääkitykseen. Syön tällä hetkellä vain Leponexia 50mg iltaisin. Tänään Tintti pyysi minua nostamaan sen 75mg, mutta kieltäydyin. Minulta kysyttiin uudestaan ja kieltäydyin jälleen. Lopulta todettiin, ettei keskustelu johda mihinkään. Vaihdoimme aihetta.

Pääsin pois hieman ennen puolta kahta. 

--------------

---------------

It's hard to live with a heart that tries to survive 

with a mind that tries to die.

He, jotka lähtivät

Hei, kulta itke vaan, jos sua itkettää. 

Sä puhut menneistä, niis on kestettävää 

ja sä kestit kaiken ilman ketään.

------------

He, jotka lähtivät, jättivät, hylkäsivät. Uskokaa, heitä on monta. Nyt kuitenkin puhumme heistä, joiden lähtö satutti eniten.

Ihminen tarvitsee ystäviä, varsinkin silloin, kun itse on eksynyt. Tarvitset jonkun, jolle puhua niistä vaikeistakin hetkistä. Heistä voi muodostua niin tärkeitä, että toivoisit voivasi antaa heille Viisasten kiven, jotta he eivät kuolisi. Koskaan. Tai voit haluta pysäyttää elämän kulun hetkeksi siihen kohtaan, kun istutte samassa huoneessa. Näiden asioiden toivominen ei ole väärin. Minäkin olen joskus toivonut niin.

Ensimmäinen ihminen; Hän oli lapsuuden ystäväni. Tutustuin häneen kun olin 4 ja hän oli 5. Muistan ensi tapaamisemme kirkkaasti. Hänen mummonsa ja vaarinsa olivat meidän naapureitaan. He ovat vieläkin. Leikimme usein eläinlääkäreitä. Minulla oli kotana tuolloin 2 kissaa. Sitten siirryimme muovisiin Schleich-hevosiin. Perustimme tallin nimeltä Lucky Moon. Keksimme kaikille 200 hevoselleni hienot nimet. Kirjoittelimme toisillemme kuukausittain. Kunnes eräänä kesänä, hän ei enää tullutkaan naapuriin. Hän ei vastannut kirjeisiini. Olimme tuolloin 13 ja 14. Sitten, kun hän pari kesää myöhemmin saapui naapuriin, hän ei ollut enää se sama. Nyt on kulunut 7 vuotta siitä, kun hän viimeksi kävi naapurissa.

Toinen ihminen; Rakas äidinkielen opettaja peruskoulusta. Lyhyesti sanottuna, hän nosti minut pois pimeästä. Hän oli ensimmäinen, joka vuonna 2012 huomasi minun tarvitsevan apua. Hän auttoi minua jaksamaan. Hänestä voisin kirjoittaa, joskus laajemman tekstin. Hän on sen ansainnut.

Kolmas ihminen; Ensimmäinen psykologini nuoriso-puolella. Kävin hänen luonaan melkein 3 vuotta. Ja en ikinä, unoha häntä. Hän oli luottohenkilöni. En muistaakseni ole ikinä itkenyt niin paljon, kuin viimeisellä tapaamiskerrallamme. Istuin hänen vierellään. Pidimme kädestä kiinni ja hän sanoi, ettei haluaisi päästää minua. Mutta hän ei voinut pitää minua enää, sillä hän oli erikoistunut tutkimuspsykologiksi, jonka hoitokontaktit kestävät yleensä kuukausista vuoteen. Minä saon 3 upeaa vuotta.

Neljäs ihminen; Ensimmäinen tukihenkilöni. Hän oli alunperin osoitettu minulle, koska koulunkäyntini kärsi. Minut oli erotettu koulusta, enkä saanut mistään motivaatiota suorittaa 9. luokkaa loppuun. Tukihenkilöni tuli auttamaan. Hän oli ensimmäinen ihminen, joka tuli luokseni kotiini. Teime koulujuttuja ja kävimme kylillä shoppailemassa. Teimme paljon yhdessä. Hän oli kanssani 2 vuotta, kunnes jäi äitiyslomalle. En ole nähnyt häntä sen jälkeen.

Viides ihminen; Uusin tuttavuus, jonka tapasin viimeisellä osasto jaksolla nuoriso puolella. Hän osasi kysyä oikeat kysymykset, hän kuunteli, auttoi, ymmärsi. Hän tuli usein huoneeseeni, kun hakkasin päätä seinään, tai viilsin käsiä auki. Hän istui usein vierelläni ja pitämässä kädestä kiinni, kun olin lepositeissä kiinni. Ja jos joku nyt  luulee, että hän oli töissä joka päivä, niin ei. Hän oli toinen niistä hoitajista, jotka kuuluivat ''hoitotiimiini'' Sanoimme hyvästit 10.7.2017. 

---------------

One of the hardest things I've ever done in my life

is to grieve a loss of a person

who is still alive.