SKINNY

I told another lie today and I got through this day. 

No one saw through my games. 

I know the right words to say like 

''I don't feel well'' , ''I ate before I came'' 

Then someone tells me how good I look 

and for a moment, for a moment I am happy. 

But when I'm alone, no one hears me cry.

--------------

589 kaloria. 589 liikaa. 

Mä en tuu ikinä saavuttamaan mun tavoitetta, jos mä en edes yritä. Nytkin mun pitäis tehdä vatsalihaksia 50, 100, 150. Mikään ei riitä. Ana huutaa niin pirun kovaa. Mua ahdistaa ja oksettaa. Haluisin oksentaa kaiken pahan ruuan ulos mun kehosta. 

Miten mä voin olla niin tyhmä, että mä söin taas. Mä oon viime aikoina syöny kuin hevonen. Olen lihava ja ällöttävä, kukaan ei kaipaa minua. 

Anan ääni kaikuu päässäni. Laiha. Se mun täytyy olla. 

Tuntuu, että en saa otetta enää mistään. Paino on tippunut viimeisen kuukauden aikana 3 kiloa. Se ei riitä, ei alkuunkaan. Matkaa maaliin on vaikka millä mitalla. Ja musta tuntuu, että se vaan karkaa päivä päivältä kauemmas. Haluan olla taas se pieni ja siro niinkuin 4 vuotta sitten. Haluan vain takaisin sen mikä multa vietiin. 

Mun oloa ei helpota yhtään J:n tapaamiset. Vaikka toisaalta, hän on täällä vain auttamassa minua. Ja toisinaan on päiviä, jolloin haluaisin olla ''terve''. Olla vapaa Anasta ja sen käskyistä. Mut toisaalta tää tuntuu turvalliselta. En mä yksin pärjää ruuan kanssa. 

Päässäni soi lause: ''Tavoitteena pienin mahdollisin keho ja pienin mahdollisin paino, vaikka se maksaisi kuoleman verran. Mut jos mä ennenkin pystyin, niin pystyn nytkin.

-------------

-------------

I can't lose control

Lost myself

Ouch, I have lost myself again. 

Lost myself and I am nowhere to be found. 

Yeah, I think that I might break. 

Lost myself again and I feel unsafe.

-------------

Mun pitäis mennä töihin joka torstai. Niinhän mä yleensä menenkin. Nyt kuitenkin must on alkanu tuntua, etten pysty enää. En tiedä, miten voisin asian kertoa vanhemmille, työnantajalle, Tepolille tai Tintille. Ne kuitenkin vaan pakottais mut jatkamaan. Mut entäs, jos mä en jaksa? 

Tänäänkin musta tuntu koko ajan, että happi loppuu. Asiakkaita tulee lisää ja lisää ja mun pitäis pystyä auttamaan kaikkia. Mun pitäis pystyä olemaan kassalla ja auttaa uusia asiakkaita. Mut mä en pysty. Koko ajan päässä ajatus; ''Nyt äkkiä pois täältä''

Viime viikolla en mennyt. Olin vaan niin väsynyt ja ahdistunut, etten pystynyt. Ehkä mun ois pitäny tänäänkin vaan pysyä kotona. Mut toisaalta, sitte en ois tavannu mun entistä tukihenkilöä. Hän tuli käymään töissä. Jos pitäisi yksi positiivinen asia tästä päivästä sanoa, niin se olisi ehdottomasti enstisen tukihenkilön tapaaminen. Me ei olla nähty 2 vuoteen.

Ja mä kun aamulla hehkutin Tintille, että kaikki on hyvin. Mut ei, asiat on huonommin kuin viikon alussa. Mä en yksinkertaisesti tiedä kauanko mä jaksan. 

Pitäiskö mun sanoa mun työnantajalle, että haluisin pitää tauon? Vai puhuisinko ensin Tintille? 

En tiedä. 

Kuitenkin Tepoli on tulossa huomen aamulla mun luo ja meidän pitäisi lähteä ulos. Ja ensin pedata mun sänky.... Sanoin Tintille, että hyvinä päivinä jaksan pedata sänkyni. Siitäkös Tintti sai idean, että jos en ole pedannut sänkyäni ennen kuin Tepoli tulee meille, niin petaan sen heidän kanssaan. 

---------------

---------------

I'm afraid to tell you, how bad it is.

Little do you know

Little do you know,

how I'm breaking when you fall asleep. 

Little do you know, 

I'm still haunted by a memory. 

Little do you know, 

I'm trying to pick myself from piece by piece. 

------------

Suoraan sanottuna, mä pelkään nukkumista.

Mä pelkään mennä nukkumaan. Mä pelkään, että yön aikana tapahtuu jotain kamalaa. Pelkään esim. sitä, että Se palaa takaisin. Kyllä, Se on lähtenyt. 

Mä tavallaan haluisin sen takas. Mä en osaa olla ilman sitä. Yhdessä me suunniteltiin seuraavia päiviä, tai no, Se suunnitteli ja mä tottelin. Tuntuu ehkä hassulta tää koko juttu. Miten joku voi haluta takaisin jotain, mikä tekee sen elämästä helvettiä. Mulla ei ollut omaa tahtoa eikä omaa elämää sen kanssa. Kaikki tosiaan meni niin, Se suunnitteli ja mä tottelin. 

Palataan takaisin nukkumiseen. 

Mua alkaa stressata ihan hirveesti aina kun kello lähenee 20:00. Koska silloin tiedän, että kohta täytyy mennä nukkumaan. Ja sitä mä en halua. Mä pelkään olla yksin alakerrassa ja odottaa sitä, että nukahdan. Mä pelkään kaikkea mitä mä näen, kuulen tai en näe. Koko ajan sydän hakkaa rinnassa. Missä se on? Mistä se tulee?

Ihan kuin mä odottaisin jotain, mut mä en tiedä mitä. Jokaikinen pienikin rasahdus saa mut pomppaamaan ylös sängystä ja tarkastamaan mun huoneen. Eikai se vaan oo täällä? 

Mä teippaan illalla pistorasiat niin, ettei valoja voi sammuttaa. Koska mä pelkään, että yöllä joku käy sammuttamassa kaikki valot ja mä herään pimeydessä. Jolloin sen olisi helpompi hyökätä. Kuka se ikinä onkaan. 

Näiden juttujen takia, olen halunnut _vapaaehtoisesti_ ottaa itselleni Ketipinor 50mg iltaan, jotta saisin unta ja jotten heräisi yöllä. Tästä voitte päätellä. kuinka peloissani olen, sillä vihaan suunnattomasti kaikkia lääkkeitä, enkä ikinä haluaisi mitään ottaa. Nyt kuitenkin pyysin ihan itse, että saisin Ketipinoria iltaisin, ennen kuin menen nukkumaan. 

Stressaan tietty myös sitä Ketipinoria. Mitä jos vaikutus lakkaa ennen kuin nukahdan? Mitä jos nukahdan, mutta vaikutus lakkaa ja herään keskellä yötä? Mitä jos? 

Toisaalta koko yö hereillä ei ole vaihtoehto. Sillä en halua olla hereillä ja nähdä jotain pelottavaa. Ja muutenkin, en haluaisi joutua valvomaan montaa päivää putkeen. Siitäkin on kokemusta. Varmaankin pisin aika minkä olen valvonut yhtäjaksoisesti on n. 55 tuntia. Siinä vaiheessa olin jo niin väsynyt, että nukahdin keskellä päivää huoneeni lattialle. Eikä sen valvomisen jälkeen ajatuskaan kulkenut. Joten en suosittele. 

Olen ehkä hieman umpikujassa. Pelkään nukkumista, mutta se on väistämättä joka päivä edessä halusin tai en. 

--------------

---------------

I am terrified by this dark thing that sleeps in me.

I'm afraid that I might drown

Stop the world from spinning around. 

Feels like the sky is falling down. 

Can't breathe in, I can't breathe out. 

I'm afraid that I might drown.

-------------

Tasan viikko sitten tähän aikaan mä makasin tyhjässä huoneessa, yksin. Mä olin joutunut osastolle M1-lähetteellä. Mun piti silloin mennä Tintin ajan jälkeen äidin kanssa syömään ja sitten yhteen ryhmätapaamiseen. Sen sijaan, istuin Tintin huoneessa ja odotin ambulanssia. Miten mä sitten jouduin tähän tilanteeseen?

No, ennen tätä päivää, mä en tiennyt. Olis ollu hieman tyhmää kirjoittaa lyhyestä osasto -jaksostani tänne, kun en itse sitä edes muistanut. Nyt kuitenkin tiedän, kiitos Tintille. Vieläkään ei tosin varmasti osata sanoa, oliko tämän kertainen osasto-jakso ''turha''. 

Oli siis viime viikon tiistai. Olin normaaliin tapaan menossa Tintin luo. Mulla oli ollut todella vaikea yö takana, en ollut nukkunut kuin vajaat 3 tuntia. (Tässä kohtaa oma muisti katkeaa, enkä muista kuin lyhyitä hetkiä sieltä täältä. Tästä eteenpäin pääosin Tintin kertomaa...) Aloitettiin juttelemalla niitä näitä. Aloimme keskustella hahmosta ja epätodellisesta olosta. Kerroin hänelle, etten välillä tunnista itseäni tai muita ihmisiä. Kerroin suunnilleen samat jutut, kuin mitä tänne kirjoitin viime tekstiin. Näistä kertomistani jutuista Tintillä oli noussut huoli ja hän mietti, pärjäänkö nykyisellä lääkityksellä. Tintti ehdotti, että kysyttäisiin lääkärin mielipidettä ja mahdollisesti nostettaisiin lääkeannosta. Menin odottamaan polin olohuoneeseen, jossa olin pelannut muiden hoitajien kanssa jazzya. Lähdettiin kysymään lääkärin mielipidettä ja lääkäri olikin halunnut jutella kanssani. Mentiin juttelemaan ja kun lääkäri oli tuonut esille huolensa voinnistani ja kertoi osastohoidon olevan ajankohtainen, olin mennyt pois kontaktista. Sain siinä samalla paniikkikohtauksen ja jalkani olivat menneet tunnottomiksi, enkä pystynyt seisomaan. Tämä meni ohi noin puoli 5 aikoihin ja hetken päästä ambulanssi tulikin minua hakemaan. Ambulanssissa olin ollut ihan normaali. He kysyivät perus kysymyksiä esim. päivämäärää ja paikkaa. He myös ihmettelivät M1-lähetettäni, jossa luki, että olin psykoottinen ja katatonisessa tilassa. Samaa ihmetteli myös osaston päivystävä psykiatri. 

Olin osastolla yhden yön, sillä siellä ei nähty tarpeelliseksi pitää minua kauempaa. Tintti ja lääkärini hieman ihmettelivät niinkin lyhyttä osastojaksoani. Itse asiassa itsekin sitä hieman ihmettelin. Olen tottunut viettämään osastolla vähintään kuukauden ja nyt selvisin yhdellä yöllä. 

En tiedä johtuiko tämä osastojakso siitä, että minulla on niin paljon käsittelemättömiä asioita tornissa ja nyt se vain yksin kertaisesti romahti, mutta sain sen nopeasti kerättyä taas kasaan. Vai sainko ''vain'' paniikkikohtauksen, joka tulkittiin väärin? Mutta joka tapauksessa, nyt on taas hieman helpompi hengittää. Ei tämä vielä tähän lopu, mutta nyt taas jaksaa jonkin aikaa. Mutta kauan? Sitä en osaa sanoa... 

--------------

--------------

It is so much safer not to feel,

not to let the world touch me.