too fat to be alive

Everybody said she was a winner.

 No one knew the secret kept within her. 

Starving for perfection. 

Hating her reflection.

-----------

Mun pitää varmaan lopettaa nää ''herkkupäivät''. Aina on niiden jälkeen vaan kauhea ahdistus ja paha olo. Vaikken hirveesti mitään herkkuja syökään. Tänään olen ottanut yhden Maraboun Oreo munan ja muutaman hedelmäkarkin. Kaloreita niistä kertynyt about 200 kcal, joista kaikki kulutettu. 

Mut silti, hirvee ahdistus päällä, koska sorruin ne syömään.

Mä toivon, ettei J huomaa ensi viikolla painoni tippuneen. Lupasin hänelle, että yritän syödä normaalisti jne. Lupasin lopettaa kalorien laskemisen ja ruuan punnitsemisen.

Noh, mitään näistä en ole pystynyt toteuttamaan. 

En vaan pysty syömään jos en tiedä tarkalleen, montako kaloria kyseisessä tuotteessa on. Ja kaiken lisäksi minun täytyy punnita jokainen suupala. Muuten en voi syödä. Jos kuitenkin satun syömään päivän aikana enemmän, kuin on sallittavaa, ahdistus on valtava. Yritän viimeiseen asti olla oksentamatta ruokia, mutta siihenkään en ole aina pystynyt.

Päivittäinen kalorirajani on tällähetkellä 700kcal/päivä. Ihan hyvin olen pystynyt sen alle jättämään. Viime viikon keskiarvo oli 589kcal.

Mutta silti, ajatukset eivät jätä rauhaan. Eikä peilikuva. Kaikki huutavat päässäni yhtäaikaa. Ana ei ole hetkeäkään hiljaa. Turha minun on toisaalta väittää vastaankaan. Olen aina hävinnyt. 

Helppoa tästä tekee se, ettei mulla ole milloinkaan nälkä. Pystyn helposti olemaan aamupäivän syömättä. Tänäänkin söin ''lounaan'' kello 15:00. Tämä on yksi asia, johon olen tyytyväinen. Ja niin on Anakin. 

Mutta nyt isoin huolenaiheeni on J. Miten kerron tämän hänelle? Vai kerronko ollenkaan? Olen jo monta kertaa sanonut, että mun pitäis kertoa J:lle totuuden mukaisesti kaikki, sillä hän haluaa vain auttaa. Mutta mitä jos mä en halua apua. Toisin sanoen, mä en tarvi apua. Olen vieläkin liian lihava. Niin omasta, kuin Anankin mielestä. Meillä on vielä matkaa tavoitepainoon. Ja se me saavutetaan, maksoi mitä maksoi.

-------------

------------

Ofcourse you don't understand. You are beautiful.

Pieni pala paperia #3

Today was a long day in school and I haven't 

really eaten anything yet today but I guess that's good.  

I just wanted to draw something real quick before 

I go off to bed, so here it goes.

-----------------

Lyhyesti:

- Pieni pala paperia -teksti sarja pitää sisällään minun piirtämiä piirustuksia vuodesta 2013 alkaen. Piirrustuksissa käsittelen mm. masennusta, ahdistusta ja syömishäiriöitä. Kaikki sarjan tekstit löydät kätevästi tägin #pienipalapaperia alta.

Jatketaan vuodella 2014, johon sisältyy 3 kuvaa.

----------------

---------------

''Is it sad, when you get hurt so much you can finally say, I'm used to it''

---------------

Myös vuonna 2014 syömiseen liittyvät ajatukset olivat hyvinkin pinnalla, vaikken niistä kamalasti piirtänytkään. Muutoinkin vuosi 2014 oli piirtämisen suhteen hieman hiljainen. En näidenkään lisäksi paljoa piirtänyt. 

Seuravaa #pienipalapaperia käsittelee vuotta 2015.

--> tässä <-- linkki sarjan edelliseen tekstiin.

Jos mä oon oikee

Mä olen yksin vaik metro täynnä on ihmisii.

 Ne katsoo läpi, vaik tartun niiden käsistä kii. 

Ei oo olemassa kummituksii. 

Eiks nii?

---------------

Mä en ole tässä.

Mun keho tuntuu vieraalle. 

Mun ajatukset tuntuu vieraalle.

Viimeks ku mä tunsin näin, mä jouduin osastolle. Sitä mä pelkään nytkin. Jos avaan suuni ja kerron kaiken. Ei, mä en halua osastolle. Mun pitää tehdä kaikkeni, jotta mä vältän sen kauhean paikan. Mä en saa joutua sinne. Se on kaikista paikoista viimeisin, jonne mä haluisin. Ei, mä en ole niin sairas, että kuuluisin sinne. 

Mul on jo pitkään ollu tunne, että mä en ole mä. Että mä en ole tässä ja tää ei oo mun koti. Mä en tunne ihmisiä, jotka on mun ympärillä. Ne on tuntemattomia. 

Kun mä katson peiliin mä näen vieraan ihmisen. Vieraan, lihavan ihmisen. Se en ole mä. Ei voi olla. Se on takuulla joku muu. 

Must tuntuu, et aina, kun en käy katsomassa sitä, se tarkkailee mua. Se katselee joka päivä mitä mä teen. Mä en uskalla olla samassa huoneessa sen kanssa. 

Mun peili sijaitsee työhuoneessa, jossa on myös suurin osa mun tavaroista. Mä en pysty olemaan siellä. En oo pitkään aikaan pystynyt piirtämäänkään, sillä se tarkoittais, et mun täytyis olla siinä huoneessa. Peilin kanssa. Mä pelkään sitä, mut se ei pelkää mua. 

Mitä, jos se haluaa mulle pahaa? Mitä, jos se ei oo ystävällinen?

Aina, kun mä vilkaisen peiliin, näyttää siltä kuin peilikuva hymyilis takaisin. Mä en uskalla kääntää päätä pois. Jos se vaikka kattoo ja vahtii mua. 

Oon myös huomannut, että joskus, kun katson mun käsiä, ne muuttaa muotoaan. Niisätä tulee ihan siniset ja ryppyiset. Ihan kuin ne ois täynnä arpia. Olen joskus ottanut kuvankin mun käsistä ja siinä kuvassakin ne on näyttänyt sille. Tosin seuraavana päivänä kuva on normaali. Olen myös huomannu, että kun katson itseäni, reiteni näyttävät olevan eriparia. Toinen on paksu ja toinen selvästi ohuempi. Näissä tilanteissa usein menen aivan paniikkiin ja alan itkeä. Miksi? Miksi mulle käy näin? Ja mitä tää tarkoittaa? Joskus oon menny kaverille ja kysyny, et onko mun kädet jotenki oudon näköiset. Aina mulle on sanottu, että ne on normaalit. Mut miks mä näen ne eri tavalla?

Mä en tiedä mitä mä teen. Mä en voi kertoa Tintille, sillä pelkään joutuvani osastolle. Enkä mä voi puhua äidillekään. Tuntuu, et se ei ymmärrä tai pahimmassa tapauksessa suuttuis mulle. Mun täytyy vaan jaksaa. Nollata tää kaikki ja jatkaa eteenpäin. Pää pystyssä, hymy suulla. Eihän minussa ole vikaa. Enhän mä ole sairas?

--------------

-------------

Kai mä hengitän?

Monsters

Closed my eyes so I couldn't see it. 

Felt so numb, but now I'm ready to feel it. 

So tonight I'm making friends with all the creatures

 that are hiding there under my bed. 

--------------

Juoksen.
Juoksen talvisessa metsässä. Ulkona on pimeää, en näe kunnolla. Täysikuu valaisee reittiäni syvälle metsään. En muistanut laittaa kenkiä jalkaan tai ottaa takkia.
Minulla on kylmä. Ympärillä on täysin hiljaista. Ainoastaan kevyt pakkaslumi narskuu kenkieni alla. Juoksen syvemmälle ja syvemmälle metsään. Tuntuu, kuin jokin ajaisi minua takaa. En uskalla kääntää päätäni. En halua nähdä sitä.
Juoksen kovempaa.
Jalkani ovat jäässä, pelkään, että ne pettävät alta. Pelkään, että kaadun. Sitten se saa minut.
Minun on pakko jaksaa. En saa lopettaa juoksemista. Minun on päästävä pois.
Ahdistus valtaa kehoni.
Hengitykseni vinkuu ja kädet tärisee. Missä se on? Uskallanko pysähtyä, en jaksa enää juosta.
Pysähdyn.
Yritän tasata hengitykseni niin pian kuin mahdollista. Olenko yksin? Mistä suunnasta se tulee? Mikä se? Olen kokoajan varuillani. Se voi tulla mistä vaan. En välttämättä pääse pakoon. Seison keskellä synkkää metsää. Kuu paistaa taivaalla. Sen kirkkaus sokaisee minut. Mitään ei kuulu. Huokaisen helpotuksesta, voin palata kotiin. Mutta mihin suuntaan? Yritän lähteä kävelemään, mutten tunne jalkojani. Ne eivät tottele minua. Kädet sinisinä alan hakata reisiäni. Toimikaa jalat! Ei mitään.
Paniikki iskee.
Jalkani eivät reagoi. Paniikissa yritän liikuttaa niitä. Hakkaan reiteni mustelmille. Toimikaa nyt! Otan askeleen ja kaadun. En pääse enää ylös. Ihan kuin jalkani olisivat halvaantuneet. Ne eivät toimi, enkä pääse pois. Katson olkani yli, näen kaukana juoksevan tumman hahmon. Se tulee kohti.

Havahdun hereille.

Se istuu makuuhuoneeni nurkassa.

-----------

------------

And when her halo broke,
she carved the two halves into horns.