Siipien suojaan

Niin pieni ja hauras sen sydän on. 

Sen lempeyttä mahdoton kuvata on. 

Niin iloinen päältä sen kuori on. 

Mut sisältä musta ja kelvoton. 

Silmät niin kauniit ja hymyilevät. 

Mut niiden takana kyyneliä.

--------------

Mitä mulle kuuluu nyt?

Itseasiassa en ole varma. 

Musta ei oo kuulunut blogin puolella hetkeen mitään. 

Oon miettinyt asioita, järjestellyt asioita ja noh, en tiedä.

Mulla on ollut nyt vaikeaa. Niin vaikeaa, että sitä on ollut mahdotonta pukea sanoiksi. Sitä on ollut myös mahdotonta näyttää. Ainut mitä olen onnistunut tekemään on feikki hymy. Olen sen turvin uskaltanut mennä päivästä toiseen. Viikosta toiseen.

Olen saanut Tintin uskomaan, että mulla menee tosi hyvin. Se on tyytyväinen kun olen innoissani kertonut muutto suunnitelmista ja halusta opiskella. Olen saanut Tintin jättämään syömisistäni jauhamiset pois. 

Nyt voin rauhassa jatkaa siitä mihin jäin. Painoa on vielä vaikka muille jakaa. Mutta mä teen sen. Musta tulee pieni ja siro. Kaunis ja hento. Nyt kun Tintti on pois tieltä mä voin jatkaa. Äiti ei osaa epäillä mitään, sillä en ole sen nähden mitään tavallisesta poikkeavaa tehnyt. Ja olen kiitollinen, että Tintti ei ole omia epäilyjään tilanteestani kertonut. 

Tänään onnistuin paastoamaan 20 tuntia. Jonka jälkeen söin kaksi broilerinakkia ja vähän mozzarella salaattia. Niiden lisäksi join teetä. Olen jokseenkin tyytyväinen tähän päivään. Sain illan lihaskunto liikkeetkin tehtyä suht nopeasti ja nyt pitäisi mennä nukkumaan. 

Mulla on seuraava Tintin aika keskiviikkona. Jännittää. Mitä jos en olekaan saanut vakuutettua sitä siitä, että kaikki olisi hyvin. Mitä jos se on nähnyt mun tekohymyn lävitse? 

Olen kyllä harjoitellut jo vuosia tekohymyä ja onnistunut siinä mielestäni hyvin. Miltein kaikki läheiseni uskovat tällä hetkellä, että olen menossa parempaan suuntaan. Kaikki ovat niin innoissaan muutto kuvioista ja muusta, etteivät huomaa mun pahaa oloa. Siksi mun on helppo nostaa pää pystyyn, kuivata kyyneleet ja laittaa suun hymyyn. Ei kukaan aavista. Ei nää. 

Mutta niinä hetkinä kun oonn yksin ajatusten kanssa, mä toivoisin, että joku istuis mun vieressä ja pitäis mua kädestä. Sanois, että kaikki järjestyy. Mutta ei, mä pärjään yksin. Mun on pakko. 

Mä en saa pettää Anaa. Mun täytyy jatkaa. Ja niin mä jatkankin. Kunnes mä saan sen mitä mä haluan. Mä oon luvannu Analle, että mennään loppuun asti. Yhdessä.

---------------

--------------

Siipien suojassa,

mun on parempi olla.

Vie mut kotiin

Tule ostamaan, mä myynnissä oon. 

Monta hyvää rakkautta, rikottuina taskussa,

 kaupan päälle saat. 

Tule hakemaan, mä valmiina oon.

 Muistot muovikasseissa, sydän matkalaukussa. 

Valmis muuttamaan. 

Vie mut kotiin.

-----------------------------

Oon tässä miettinyt kuluneiden kuukausien aikana paljon omilleen muuttamista. 

Asun siis vielä vanhemmillani, mutta halu muuttaa omaan kotiin on kova. Mä olen selaillat asuntoja netistä, tehnyt suunnitelmia mm. siitä, mitä kaikkea mä tarvitsen jos muutan. Laskenut asumistukia ja sitä rataa. Ainoa este tälle kaikelle on mun hoitotaho, Tintti, Tepoli ja ehkä jopa J.

Mä en tiedä kuinka saisin ne vakuuttuneeks siitä, että mä pärjään yksin. Että mä oon valmis muuttamaan yksin.

Mä oon jo useamman vuoden puhunut vanhemmilleni, kuinka haluaisin, että me muutettaisiin pois tästä kaupungista. Täällä on tapahtunut mulle niin paljon pahaa.

Mua on kiusattu peruskoulusta asti, mulle on huudeltu kaduilla kiusaajien toimesta ja ehkä painavin syy, mut on raiskattu tässä kaupungissa. 

Se on asia, josta olen halunnut vaieta, en ole halunnut siitä puhua. En tiedä onko se hyvä vai huono, mutta mä olen vaan yrittänyt unohtaa. Vaikeinta tässä on, että mä en siihen vieläkään vuosien jälkeen ole pystynyt. Takaumia tulee aina kun mä liikun tässä kaupungissä yksin pimeällä. Se tapahtuma tulee mun uniin monta kertaa kuussa. En mä pääse sitä pakoon, vaikka kuinka haluaisin.

Nyt viimeisen vuoden aikana olen alkanut miettimään, että voisinhan mä muuttaa täältä yksinkin. Ajattelin muuttaa lähemmäs Tintin vastaanottoa, jotta ei tarvis mennä bussilla tai pyytää vanhempia viemään mua. Mä kun pelkään busseja kuollakseni. Jos asuisin vastaanoton lähellä, ei tarvitsisi ajaa, eikä käyttää bussia.

Olen katsellut tosiaan niitä asuntoja ja olen valinnutkin sieltä kolme hyvää vaihtoehtoa. Vuokrakaan ei ole ollut mikään mahdoton ja kuukaudessa jäisi ihan hyvin rahaa elämiseen. 

Mä myös oon haaveillut, että ostaisin itselleni kissan. Mulla on jo hamsteri, mutta siitä kun ei päivisin ole juurikaan seuraa, se vaan nukkuu kaiket päivät. Siksi haluaisin kissan. Olen mietiskellyt jo ihania nimiä pienelle kissalle. Miltä kuulostaisi Sumu?

Jokatapauksessa vanhempien mielestä en voi muuttaa, ellei Tintti, Tepoli ja J suostu. Jos oikein ymmärsin, niin päällimmäiset syyt muutolleni ovat:

- Kuinka osaan mennä nukkumaan ajoissa.

- Kuinka jaksan siivota

- Kuinka jaksan tehdä ruokaa

- Kuinka saan itseni ulos asunnosta 

Tuo viimeinen tarkoittaa varmaankin lähinnä hoitokäyntien ulkopuolista elämää. He pelkäävät, että jämähdän neljän seinän sisälle ja käyn vaan pakolliset jutut. 

En yhtään vähättele heidän huoltaan, kyllä muakin hieman jännittää yksin asuminen. Mutta aion näyttää heille, että pärjään. Kyllä mä osaan ja pystyn. Mulla on niin paljon tekemistä viikolla ja viikonloppuisin ajattelin tulla silloin tällöin käymään vanhemmillani. 

Huomisessa Tepoli & Tintti tapaamisessa aion ottaa asian puheeksi. Aion saada heidtä vakuuttuneeksi  siitä, että tämä on hyvä juttu. En voi muutakaan, tähän kaupunkiin en voi jäädä. On päästävä pois. 

-------------------------

with you, i am home.

Keep running

Keep running up that hill, my love. 

Keep running to your dream. 

The life that you're competing for, 

they'll never hear your screams.

----------------------

Viikonloppu.

Se pelottaa mua.

Pelottaa aivan helvetisti.

Viikonloppuna homma meinaa aina karata käsistä. Mä meinaan syödä aina yli mun päivittäisen kalorirajan. Olen saanut kontrollin takaisin juuri ja juuri ajoissa. Pelkään pilaavani kaiken, jos nyt syön.

Tänään on sunnuntai. 

Kävin juuri elokuvissa parhaan ystäväni Elenin kanssa. 

Me otettiin irtokarkkeja, minä 200 grammaa ja Elen hieman enemmän. 

Mä söin ne kaikki ja nyt ahdistaa. 

Sain pidetty melkein 20h paaston ja mä menin pilaamaan sen karkeilla. Munhan piti vähentää niiden syömistä!? Karkkien takia elokuvaan keskittyminen oli hieman hankalaa.... Koko ajan ajatukseni ajelehtivat ruokaan ja kaloreihin ja taas ruokaan. Onneksi sentään otin zero cokiksen normaalin sijaan. 

Olen laihtunut. 

Viime viikollakin paino oli tippunut melkein 2 kiloa edellisestä. Näyttäisi siltä, että se on laskusuunnassa. 

Aluksi oli hieman hankalampaa. Paino jojoili -2kg:sta +4kg:hen viikossa. Suurin osa varmaan johtui nestetasapainon heittelystä, tai niin ainakin haluan uskoa. 

Mutta nyt näyttäisi siltä, että paino on lähtenyt laskemaan. Se, kuinka pitkäksi aikaa on vielä mysteeri. Täytyy katsoa viikko kerrallaan ja toivoa, ettei se ihan heti pysähdy.

Huomaan painon laskun myös vaatteistani. 

Mun tän hetkiset lempifarkut alkaa olla jo löysät. Saan ne päältä pois ilman, että avaan nappeja. Ne myös luisuvat kävellessä alaspäin ja joudun nykimään niitä ylös melkein koko ajan. 

Mun pitäis löytää mekko kesän ylppärijuhliin, mutta en uskalla ostaa vielä mitään. Toivon salaa, että olisin ainakin 20 kiloa pienempi kesällä. Niinpä nyt ostamani mekko olisi iso kesällä, enkä haluaisi joutua ostamaan useaa mekkoa. Myös hautajaisiin pitäisi ostaa mekko. Niiden päivämäärää tosin ei vielä tiedä. Toisaalta toivon, että ne olisivat mahd. pian. En halua rakkaani joutuvan kärsiä tässä maailmassa enää kauaa. Päivästä toiseen hänen elämänsä on tuskaa ja sitä on hyvin vaikea katsoa vierestä. Siksi toivon näin. Ehkä julmaa teistä, mutta te ette voi nähdä tätä, mitä minä näen. Hän ei enää nauti tästä maailmasta.

Mun täytyy nyt jaksaa, edes muiden takia. Äidilläni on vaikeaa läheisemme tilanteen takia, isällä on hankaluuksia omassa elämässään ja siskolla koulupaineita. Mä en voi luovuttaa nyt. Mun täytyy jatkaa, olla se vahva joka selviää. Mä en voi näyttää heikolta nyt. 

Hymy huulille, pää pystyyn, kohta on tääkin päivä ohi.

Ja mä selvisin.

---------------------

---------------------

I'll keep running up that hill, I will.

Keep running to my dream.

So light and high, that I can fly.

Above the rest I'll soar.

Just waiting to be weightless,

that's all I'm craving for.

Jätä mut rauhaan

Jos sä haluut auttaa, 

anna mun nyt jatkaa. 

Älä holhoa mua noin,

 niin ku vauvaa. 

Tai jätä mut rauhaan. 

----------------

Tänään oli J:n ja Tintin kanssa yhteistapaaminen. 

Niin, noh mitä siitä ajattelen. 

Mun osalta tapaaminen meni aika hiljaisissa merkeissä. En vastannut lähes mihinkään. Yritin tällä hiljaisuudella välttää päin naamaa valehtelun. En ollut hiljaa ilkeyttäni. Halusin vain suojella heitä mieleni ilkeiltä valheilta. 

Oli hetkiä kun mun olis tehny mieli kertoa kaikki. Ihan alusta asti, aivan kaikki. Mutta jokin osa minussa pidättäytyi, eikä suostunut paljastamaan mitään. Näin jälkeenpäin jollain sairaalla tavalla olen tyytyväinen, etten kertonut kaikkea. Kyllä mä silti aika lahjakkaasti paljastin pari viikkoa sitten tapahtuneen viiltely episodin. Ei mun pitänyt, anteeksi.

Noh, nyt he tietävät kuinka paljon syöminen mua ahdistaa. Se ahdistaa niin paljon, että olen valmis satuttamaan itseäni puolittaakseni ahdistusta. 

Juttelimme paljon myös siitä, mihin tämä laihdutusmatkani päättyisi. Se päättyy Tintin mukaan osastolle. Ja todennäköisesti pakkoruokinnan kautta psykiatrian osastolle. Tässä kohtaa hieman naurahdin. En siksi, että olisin nauranut kyseiselle vaihtoehdolle, vaan nauroin sille, etten usko tämän minun kohdallani päättyvän niin. Uskon, että kun olen saavuttanut tavoite painoni, jatkan syömistä niin, että paino myös pysyy siinä, mihin sen olen saanut. En aio pudottaa painoani alipainon puolelle. En missään nimessä.

Olen niin kyllästynyt ainaisiin kommentteihin kehostani ja painostani.

Joka kerta kun näen kummitätiäni hän kommentoi painoani. 

Viimeksi kun tulimme siskoni kanssa shoppailemasta ja siskoni esitti uutta paitaansa, joka oli selästä avonainen, kummitätini tokaisi, 

''Onneksi sinä et ostanut samanlaista, selkäpuolelta olisi kyllä läskit vilkkuneet.''

Ja tämäkään ei ollut ensimmäinen kerta, kun saan kuulla koostani häneltä. Näitä kertoja on monia, melkein voisi sanoa, että aina kun näemme. Viimeksi hän lopetti kun painoin 57 kiloa. Ilmeisesti olin silloin hyvä. Nyt aion olla vielä parempi. Ainahan on parantamisen varaa?

Nyt se olisi sitä paitsi helpompaan, kun itsekuri on kasvanut huomattavasti ja nälkäkään ei enää vaivaa. 

Seuraava J:n aika meni kesäkuun alkuun, juuri ennen Katy Perryn keikkaa. Toisaalta harmi, sillä hän on mukava ja hänen kanssaan on kiva jutella. Nyt jään yli kuukaudeksi Tintin kanssa kahdestaan. Toivon, että emme juttelisi syömisestä joka kerta, sillä se ahdistaa. Enkä aina jaksaisi kuunnella teorioita pakkoruokinnasta ja osastosta. 

Mun täytyy saada ne uskomaan, että mulla on kaikki hyvin. Mutta onnistuuko se enää? Saanko enää muutettua heidän mielipiteitään? 

He ovat päättäneet, että olen sairas. 

Mä en voi enää kauaa salailla Anan ja mun tekemisiä, pian kaikki huomaa meidät. Mun täytyy tehdä jotain. En saa jäädä kiinni. En voi jäädä kiinni, en ole vielä tarpeeksi pieni.

---------------

-----------------

she tries her hardest to look good.

but she still feels ugly.