my day (10.11.2021)

 a story of a girl

who lost her world

so she could be

beautiful

——————-

*kirjoitettu aiemmin tällä viikolla, mutta unohdin julkaista*

Herään aamupäivällä siihen, että mulla on nälkä.

Kello on jotain 10:00 ja mun pitäisi nousta jo ylös.

Kävelen keittiöön ja otan aamu lääkkeet, jonka jälkeen täytyy odottaa puoli tuntia. Sillä aikaa ruokin kissan ja pesen hampaat. 

Istun takaisin sängylle ja mietin tulevaa päivää. Mietin sitä, kuinka hyvin mä tänään onnistuisin välttämään syömisen. Vaikka mulla on nälkä, mulle se ei tarkoita, että pitäisi syödä. Mulle se tarkoittaa sitä, että olen onnistunut. Onnistunut olemaan syömättä niin kauan, että tulee nälkä. Mun keho haluaa ruokaa, mutta mä en anna sitä sille.

Kello on 10:30. Nyt saisin syödä jotain.

Mutta syönkö?

Valitsen päivän vaatteet, mutta ennen sitä otan mittanauhan käteen. Mittaan reidet ja käsivarret. Ja vyötärön ympäryksen. Olenko laihtunut? Olenhan laihtunut?

Puen vaatteet ja katselen itseäni peilistä. Hyi vittu, miten ruma olen! 

Istun takaisin sängyn laidalle. Kello on jo yli 11. 

Kävelen keittiöön ja kurkkaan jääkaappiin. Siellä olisi äidin tekemää ruokaboksin kana pastaa. Päätän ottaa yhden Noccon ja juoda sen aluksi. Jospa sillä saisin nälän tunteen kuriin? Avaan Noccon, (tällä kertaa makuna Cloudy Soda) ja juon sitä hitaasti, jotta ehdin tuntea, kuinka kylmä juoma valuu kurkusta tyhjään vatsaani. Se tunne on ihana. 

Juotuani Noccon otan läppärin esiin ja alan tekemään koulutehtäviä. Ensin ruotsin kotitehtävät ja sitten opiskelen sanastoa koetta varten, joka on luultavasti pian. Teen niin uppoutuneena koulutehtäviä, että unohdan ajan kulun ja sen syömisen. 

Kello lähenee jo 13 ja äiti tulee kohta töistä. Enkä ole vielä syönyt ruokaa. En halua että äiti huolestuu ja huomaa, etten ole syönyt mitään.

Avaan jääkaapin, otan kana pastan ja kaapista otan muumi kulhon. Muumi kulho on turvakulhoni. Syön niistä lähes kaiken. Ne ovat sopivan kokoisia ja kun ne täyttää puolilleen, siinä ei ole liikaa ruokaa. Täytän siis muumi kulhon noin puoleenväliin kana pastaa ja laitan mikroon.

Sillä aikaa kun ruoka lämpenee, teen kyykkyjä keittiössä. Kaikki odottelu tulee käyttää hyödyksi. Mikro piippaa, otan ruuan ja menen pöydän ääreen istumaan. Syön ruuan aika nopeasti, sillä haluan päästä äkkiä pois tästä epämiellyttävästä tilanteesta. 

Ruuan syötyäni ei mene kauaa, kun äiti tulee kotiin. 

Ja siitä taas ei mene kauaa, kun lähdetään kouluun.

Koulumatkan treenaan ruotsin sanastoa, koska haluan osata sen täydellisesti, jokaista taivutusmuotoa myöten. 

Koulun pihaan päästyämme äiti kysyy hakeeko minulle jotain välipalaa, jota voisin syödä oppituntien välissä. ''Argh, ei ruokaa'', ajattelen, mutta pyydän äitiä hakemaan 0,5L pullon Pepsi Maxia. Se on mun vakio pyyntö ja äiti on joka kerta sen toteuttanut. 

Tunnilla aika kuluu hitaasti. 

Ruotsin tunnilla lähes kaikki aika menee tehtävien tarkastamiseen ja sitten jäljelle jäänyt aika me pelaamme Quizlet liveä. Yleensä voitan joka pelin, mutta tänään en ollut sillä tuulella ja ajattelin, että on hyvä antaa jonkun toisen voittaa. Ja olin oikeassa, eräs oppilas tuli erittäin onnelliseksi, kun hän viimein onnistui voittamaan ''Quizlet-kuningattaren'' joksi opettaja minua kutsui. Tunnin lopuksi pelasimme myös Kahoot!tia. Ja sen voitin, koska halusin osoittaa, että osaan vielä voittaa.

Seuraavaksi haen äidin tuoman Pepsi Maxin parkkipaikalta koulun pihan vierestä. Tuntien välissä on onneksi 10 minuutin tauko, joten ehdin sen hyvin hakea. 

Seuraavaksi psykan tunti. 

Luokassamme on ihan hirveän huonot tuolit. Ne ovat korkeat ja niissä on lyhyt istuin osa. Jalkani eivät meinaa ylettää lattialle, sillä tuoli on niin korkea. Todella epämukavaa istua niillä koko tunti. 

Psykan tunnin jälkeen koulupäivä päättyy ja lähdemme ajamaan kotiin.

Ja kotona pitäisi taas syödä. 

Olen kuitenkin onnistunut jo 5 tunnin ajan välttämään ruokaa, joten onnistuisin siinä vielä pidempäänkin. Paitsi että. Äiti on päättänyt tehdä itselleen lohi salaatin. Ja siinä olisi salaattia, kurkkua, tomaattia, viinirypäleitä, halloumia, lohta ja kastiketta. Ei kiitos, ajattelen koko kotimatkan ja pohdin, kuinka voisin tämän välttää. 

Kotona äiti alkaa heti tekemään salaattia ja kysyy haluanko minäkin. Vastaan, että ei kiitos, ei ole nälkä. Onneksi tänään tämä vastaus riittää kuin riittääkin äidille. Huokaisen helpotuksesta ja alan tekemään psykan tehtäviä. Ilta kuluu nopeasti ja pian kello on jo 19:30, jolloin alkaa Salatut Elämät. 

21:00 on aika syödä iltapala. Se on päivän ainoa ateria, jonka voin syödä hyvillä mielin. Olen luvannut itselleni, että iltapalaa saa aina syödä. Tänäänkin, niin kuin aina, iltapala koostuu jogurtista, jota on noin puoli muumi kupillista ja desi granolaa. Lisäksi juon sokeritonta vadelma Hörppyä (mehu) ja sön yhden banaanin tai yhden mandariinin. Iltapalan yhteydessä otan iltalääkkeet.

Katson telkkaria aina 22:30 asti, jolloin menen pesemään hampaat. 

Hampaiden pesun jälkeen on aika mennä nukkumaan ja toivoa, että uni tulisi nopeasti.

Noh, eihän se tule ennen kuin kello on 04:00. Ja sen jälkeenkin nukun vain lyhyitä pätkiä. 

---------------

Tästä tuli vähän tällainen my day tyyppinen postaus.

Kiva, jos jaksoit lukea tänne asti <3

-----------------

 

I am afraid of

 I pretend

I'm not hurt

I walk about the world

like I'm having

fun.

------------------

Hei taas, pitkästä aikaa.

Mulla ei ole juurikaan ollut tarvetta kirjoittaa tänne, mutta nyt paha olo on niin voimakas ja keinot sen hallintaan vähissä, joten ajattelin jos kirjoittaminen auttaisi.

Huomenna on koulupäivä. Taas uusi viikko, joka pitäisi jaksaa kahlata läpi. Mutta en tiedä jaksanko. Mulla on ihan hirveästi tekemättömiä tehtäviä ja vaikka koko syysloman niitä teinkin, en saanut kaikkia valmiiksi. Se ahdistaa paljon. Mielessäni pyörii opettajat ja se, kuinka olen pettänyt heidät, kun en saanutkaan tehtäviä tehdyksi, vaikka mulla oli koko viikko aikaa. Ne nauraa mulle, koska olen saamaton paskakasa. Ne ei edes halua mua tunneilleen, koska en osaa mitään.

Mulle tulee koulussa jonkinlaisia poissaolo kohtauksia. En tarkkaan tiedä mitä ne on, mutta niiden takia mun on vaikea keskittyä opetukseen. Psykan tunnit on pahimpia, kun siellä pitäisi pystyä hiljaa kuuntelemaan opettajaa, eikä siellä tarvi vastata mihinkään. Yhtäkkiä huomaan, että tunnista on mennyt osa ohi ja en. tiedä missä olen ollut. Opettaja myös pomppii aiheesta toiseen, joten perässä pysyminen on haastavaa. Kaiken huipuksi jokaisesta tunnista pitäisi viikon loppuessa palauttaa oppimispäiväkirja ja mä en todellakaan tiedä mitä mun siihen pitäisi laittaa. Kaikki tunnilla käydyt asiat unohtuu kun pääsee kotiin. Tunnilla tekemäni muistiinpanot on yhtä sekaisin, kuin pääni kun tulen koulusta kotiin. 

Kohtaukset ovat pelottavia. Pelkään niitä. 

''Joskus tulee tunne, että jalat puutuu ja näen lattian aaltoilevan tai kimaltavan. Tai ilma väreilee oudosti. Sitten yhtäkkiä huomaan seisovani eripuolella luokkaa ja katson itseäni luokan perältä. Istun siis omalla paikallani, kun katson itseäni, mutta näytän jotenkin oudolta. Ympärillä on melua, josta en saa selvää. Ilma on oudon usvainen. Yritän liikkua, mutta kaikki raajani ovat puutuneet. Ihan kuin nukkuisin ja näkisin unta itsestäni istumassa huoneessa, joka on kuin luokkahuone, mutta jokin on pielessä. Ympärilläni on kasa ihmisiä, joita en tunnista. Yhtäkkiä kuulen jonkun kovan äänen. Ja havahdun. 

Istun taas luokassa ja minulla on kylmä. Päätä särkee ja se tuntuu oudolta. ''

Mitähän täällä on tapahtunut? 

''kirjoitettu koulupäivän päätteeksi, psykan tunnin jälkeen''

---------------

Minulla on edelleen tapana käyttää kasautuneesta pahasta olosta laatikko vertauskuvaa, josta olen ennenkin puhunut. Laatikko pino on nyt seuraavanlainen:

pohjalla isoin:

- aikuislukio/koulu

sitten:

-ruoka/syöminen/siihen liittyvä ahdistus/syömättömyys

sitten:

- nukkumattomuus/uni ongelmat

sitten:

- Tintti, ikävä on edelleen kova

päällimmäisenä:

- huono itsetunto, kaikki mahdollinen ahdistus edellä mainituista laatikoista, stressi

Tällä hetkellä huojuvan korkeassa pinossa on 5 laatikkoa, joita en ole syystä tai toisesta saanut purettua ja käsiteltyä. Tiedän, mun pitäisi, mutta en pysty. Ei vain yksinkertaisesta jaksa. Pelkään, että laatikko pino kasvaa pian liian suureksi ja se romahtaa ja jään sen alle. Koulu tuo laatikkoonsa jatkuvasti lisää täytettä ja en ihmettele, vaikka se repeäsi liitoksistaan, ennen kuin ehdin tehdä mitään. 

Tämä nyt oli hieman sekalainen postaus vähän joka asiasta, mutta nyt en jaksanut järkevästi asioita lajitella tähän, joten saatte nyt vähän kaikkea tällä kertaa. 

-------

When you are dreaming

with a broken heart

the waking up

 is the hardest

part.

Siipien suojassa

Niin iloinen päältä

sen kuori on.

Mut sisältä musta

ja kelvoton.

-----------------------

Ulospäin näyttää, että kaikki olis taas hyvin. Mutta meneekö mulla silti hyvin?

Mä en uskalla sanoa, että menee aina vaan huonosti. Mulla on mennyt huonosti jo yli kuukausi. Koko heinäkuu on ollut ihan hirveä, osittain siksi, kun eka päivä mulla oli synttärit. Oon ehkä aiemminkin kirjoittanut tänne, että synttärit ei ole mulle mikään iloinen asia. Ei ole ollut moneen vuoteen. 

Viimeksi kun kirjoitin tänne, että en tiedä pärjäänkö, niin en pärjännyt. Päädyin viiltämään, sillä ahdistus kasvoi niin suureksi, eikä mulla ollut enää muita keinoja. Harmittaa ihan hirveästi, sillä olin juuri ollut yli 2 vuotta viiltämättä ja nyt menin (tyhmä) sen rikkomaan.  Jouduin siitä sitten muutamaksi päiväksi osastolle ja siellä olo vaan paheni. Mä en oikeen pystynyt syömään tai puhumaan hoitajille. Mua ahdisti tosi paljon olla siellä ja halusin vaan kotiin. Tapasin joka päivä lääkäriä ja sain hänen puheistaan sellaisen käsityksen, että haen vain huomiota. Sekin lisäsi ahdistusta ja tunnetta siitä, että olen väärässä paikassa. Kiitos osaston lääkärille, olo ei helpottunut yhtään. 

Nyt olen ollut vanhempieni luona, sillä en uskalla olla yksin kotona. Pelkään omaa kotia. Musta tuntuu siltä, että siellä on joku ylimääräinen ihminen. Joku, jonka ei kuuluisi olla siellä. Pelkään, että yöllä kun nukun, se tulee pelästyttämään minut. Eikä tähän auta se tunne, että mulla on siellä kissa turvana. Pelkään silti.

Mua alkaa jo pikkuisen ärsyttää tää tilanne. Ahdistaa, ei ahdista, ahdistaa paljon, ahdistaa vähemmän. Koskaan se ei ole täysin pois. Joko ahdistaa vähän ja iltaa kohti se kasvaa kasvamistaan ja yltyy sietämänttömäksi tai sitten ahdistaa vähän aamusta iltaan. Pelkään sitä, että ahdistus kasvaa liian suureksi, enkä voi enää sanoa ei itsetuhoisille ajatuksille vaan ne muuttuvat teoiksi. Pyrin tietysti viimeiseen asti pitämään ajatukset ajatuksina ja työntämään niitä pois ''ei tänään, ehkä huomenna'' - taktiikalla. Tähän asti se on toiminut.

Kohta kesäloma on ohi ja pitäisi palata lukioo.... En tiedä, mitä siitä ajattelen. Riittääkö voimavarat opiskeluun? Pitäisikö jatkaa sairauslomaa? En tiedä mitä tekisin. Ehkä saan ensi viikolla vastauksia, kun tapaan opon.

--------------------------

-------------------------------

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

 2am, where do i begin

crying off my face again

the silence sound of loneliness

wants to follow me to bed

———————-

Mistä mä aloittaisin...

1. mun uusi omahoitaja on lomalla

2. ahdistus on käynyt sietämättömäksi

3. 2 yliannostusta muutaman viikon sisään

5. itsemurha-ajatukset ja suunnitelmat voimakkaina mielessä

6. haluaisin viiltää, mutten halua rikkoa yli 2 vuoden kuivilla oloa

7. en saa unta ja ruokailut menee päin helvettiä

8. en edes oikeasti tiedä, haluanko enää elää

Mä oon nyt 3? viikon ajan käynyt juttelemassa polilla yhden toisen hoitajan kanssa omani ollessa lomalla. Ja huomenna olisi sinne mentävä, vaikka olin siellä tänäänkin. Tämä siksi, kun sanoin puoli vahingossa, että mulla on jemmassa joitain lääkkeitä hätävarana ja turvana itselle pahan olon sattuessa. Ja nyt se hoitaja haluaa, että käyn ne huomenna viemässä hänelle. Itse en tästä ajatuksesta ollut kovin innoissani, koska mikä on sitten mun turva? Jos multa viedään lääkkeet, niin mihin mä turvaudun, kun mulle tulee se kaikista pahin ahdistus? Mikä on mun pakokeino tästä kamalasta maailmasta, jos en voi ottaa yliannostusta? Olo on turvaton. 

Mun tekis mieli viiltää just nyt. Tää ajatus ei ole koskaan ollut näin voimakas. Mutta mä mietin, että osaanko edes viiltää niin kuin äänet haluaisivat. Niille kun ei riitä mikään. Joten pelkään, että jätän homman kesken ja sitten ahdistaa vielä enemmän, kun en osannutkaan noudattaa täysin niiden ohjetta. Onhan tässä ollut jo yli 2 vuoden tauko.... Mun ei pitäisi rikkoa sitä. Ja mä lupasin polihoitajalle, että pärjään huomiseen ja en satuta itseäni. Mutta, kun se vaan on niin vaikeaa olla tottelematta, kun ne huutaa kilpaa.

Mä toisaalta pelkään kuolemaa. Mä pelkään miten mun läheiset suhtautuisi mun kuolemaan. Jääkö mua kaipaamaan kukaan? Minkälaiset mun hautajaiset olisivat? Mitä mulle tapahtuu sitten kun kuolen? Niin monta kysymystä, mutta kuka niihin osaisi vastata? Musta on tuntunut jo pitkään, että en enää jaksa elää. Missään ei ole mitään järkeä, enkä mä jaksa tehdä mitään. Hyvä, kun pääsen edes aamulla sängystä ylös. Mutta toisaalta en tahdo kuollakaan. Haluan silti nähdä mitä seuraava aamu tuo tullessaan. 

Ehkä mä pärjään huomiseen? 

Ehkä.

——————————