too fat to be alive

Everybody said she was a winner.

 No one knew the secret kept within her. 

Starving for perfection. 

Hating her reflection.

-----------

Mun pitää varmaan lopettaa nää ''herkkupäivät''. Aina on niiden jälkeen vaan kauhea ahdistus ja paha olo. Vaikken hirveesti mitään herkkuja syökään. Tänään olen ottanut yhden Maraboun Oreo munan ja muutaman hedelmäkarkin. Kaloreita niistä kertynyt about 200 kcal, joista kaikki kulutettu. 

Mut silti, hirvee ahdistus päällä, koska sorruin ne syömään.

Mä toivon, ettei J huomaa ensi viikolla painoni tippuneen. Lupasin hänelle, että yritän syödä normaalisti jne. Lupasin lopettaa kalorien laskemisen ja ruuan punnitsemisen.

Noh, mitään näistä en ole pystynyt toteuttamaan. 

En vaan pysty syömään jos en tiedä tarkalleen, montako kaloria kyseisessä tuotteessa on. Ja kaiken lisäksi minun täytyy punnita jokainen suupala. Muuten en voi syödä. Jos kuitenkin satun syömään päivän aikana enemmän, kuin on sallittavaa, ahdistus on valtava. Yritän viimeiseen asti olla oksentamatta ruokia, mutta siihenkään en ole aina pystynyt.

Päivittäinen kalorirajani on tällähetkellä 700kcal/päivä. Ihan hyvin olen pystynyt sen alle jättämään. Viime viikon keskiarvo oli 589kcal.

Mutta silti, ajatukset eivät jätä rauhaan. Eikä peilikuva. Kaikki huutavat päässäni yhtäaikaa. Ana ei ole hetkeäkään hiljaa. Turha minun on toisaalta väittää vastaankaan. Olen aina hävinnyt. 

Helppoa tästä tekee se, ettei mulla ole milloinkaan nälkä. Pystyn helposti olemaan aamupäivän syömättä. Tänäänkin söin ''lounaan'' kello 15:00. Tämä on yksi asia, johon olen tyytyväinen. Ja niin on Anakin. 

Mutta nyt isoin huolenaiheeni on J. Miten kerron tämän hänelle? Vai kerronko ollenkaan? Olen jo monta kertaa sanonut, että mun pitäis kertoa J:lle totuuden mukaisesti kaikki, sillä hän haluaa vain auttaa. Mutta mitä jos mä en halua apua. Toisin sanoen, mä en tarvi apua. Olen vieläkin liian lihava. Niin omasta, kuin Anankin mielestä. Meillä on vielä matkaa tavoitepainoon. Ja se me saavutetaan, maksoi mitä maksoi.

-------------

------------

Ofcourse you don't understand. You are beautiful.

Pieni pala paperia #3

Today was a long day in school and I haven't 

really eaten anything yet today but I guess that's good.  

I just wanted to draw something real quick before 

I go off to bed, so here it goes.

-----------------

Lyhyesti:

- Pieni pala paperia -teksti sarja pitää sisällään minun piirtämiä piirustuksia vuodesta 2013 alkaen. Piirrustuksissa käsittelen mm. masennusta, ahdistusta ja syömishäiriöitä. Kaikki sarjan tekstit löydät kätevästi tägin #pienipalapaperia alta.

Jatketaan vuodella 2014, johon sisältyy 3 kuvaa.

----------------

---------------

''Is it sad, when you get hurt so much you can finally say, I'm used to it''

---------------

Myös vuonna 2014 syömiseen liittyvät ajatukset olivat hyvinkin pinnalla, vaikken niistä kamalasti piirtänytkään. Muutoinkin vuosi 2014 oli piirtämisen suhteen hieman hiljainen. En näidenkään lisäksi paljoa piirtänyt. 

Seuravaa #pienipalapaperia käsittelee vuotta 2015.

--> tässä <-- linkki sarjan edelliseen tekstiin.

Jos mä oon oikee

Mä olen yksin vaik metro täynnä on ihmisii.

 Ne katsoo läpi, vaik tartun niiden käsistä kii. 

Ei oo olemassa kummituksii. 

Eiks nii?

---------------

Mä en ole tässä.

Mun keho tuntuu vieraalle. 

Mun ajatukset tuntuu vieraalle.

Viimeks ku mä tunsin näin, mä jouduin osastolle. Sitä mä pelkään nytkin. Jos avaan suuni ja kerron kaiken. Ei, mä en halua osastolle. Mun pitää tehdä kaikkeni, jotta mä vältän sen kauhean paikan. Mä en saa joutua sinne. Se on kaikista paikoista viimeisin, jonne mä haluisin. Ei, mä en ole niin sairas, että kuuluisin sinne. 

Mul on jo pitkään ollu tunne, että mä en ole mä. Että mä en ole tässä ja tää ei oo mun koti. Mä en tunne ihmisiä, jotka on mun ympärillä. Ne on tuntemattomia. 

Kun mä katson peiliin mä näen vieraan ihmisen. Vieraan, lihavan ihmisen. Se en ole mä. Ei voi olla. Se on takuulla joku muu. 

Must tuntuu, et aina, kun en käy katsomassa sitä, se tarkkailee mua. Se katselee joka päivä mitä mä teen. Mä en uskalla olla samassa huoneessa sen kanssa. 

Mun peili sijaitsee työhuoneessa, jossa on myös suurin osa mun tavaroista. Mä en pysty olemaan siellä. En oo pitkään aikaan pystynyt piirtämäänkään, sillä se tarkoittais, et mun täytyis olla siinä huoneessa. Peilin kanssa. Mä pelkään sitä, mut se ei pelkää mua. 

Mitä, jos se haluaa mulle pahaa? Mitä, jos se ei oo ystävällinen?

Aina, kun mä vilkaisen peiliin, näyttää siltä kuin peilikuva hymyilis takaisin. Mä en uskalla kääntää päätä pois. Jos se vaikka kattoo ja vahtii mua. 

Oon myös huomannut, että joskus, kun katson mun käsiä, ne muuttaa muotoaan. Niisätä tulee ihan siniset ja ryppyiset. Ihan kuin ne ois täynnä arpia. Olen joskus ottanut kuvankin mun käsistä ja siinä kuvassakin ne on näyttänyt sille. Tosin seuraavana päivänä kuva on normaali. Olen myös huomannu, että kun katson itseäni, reiteni näyttävät olevan eriparia. Toinen on paksu ja toinen selvästi ohuempi. Näissä tilanteissa usein menen aivan paniikkiin ja alan itkeä. Miksi? Miksi mulle käy näin? Ja mitä tää tarkoittaa? Joskus oon menny kaverille ja kysyny, et onko mun kädet jotenki oudon näköiset. Aina mulle on sanottu, että ne on normaalit. Mut miks mä näen ne eri tavalla?

Mä en tiedä mitä mä teen. Mä en voi kertoa Tintille, sillä pelkään joutuvani osastolle. Enkä mä voi puhua äidillekään. Tuntuu, et se ei ymmärrä tai pahimmassa tapauksessa suuttuis mulle. Mun täytyy vaan jaksaa. Nollata tää kaikki ja jatkaa eteenpäin. Pää pystyssä, hymy suulla. Eihän minussa ole vikaa. Enhän mä ole sairas?

--------------

-------------

Kai mä hengitän?

Monsters

Closed my eyes so I couldn't see it. 

Felt so numb, but now I'm ready to feel it. 

So tonight I'm making friends with all the creatures

 that are hiding there under my bed. 

--------------

Juoksen.
Juoksen talvisessa metsässä. Ulkona on pimeää, en näe kunnolla. Täysikuu valaisee reittiäni syvälle metsään. En muistanut laittaa kenkiä jalkaan tai ottaa takkia.
Minulla on kylmä. Ympärillä on täysin hiljaista. Ainoastaan kevyt pakkaslumi narskuu kenkieni alla. Juoksen syvemmälle ja syvemmälle metsään. Tuntuu, kuin jokin ajaisi minua takaa. En uskalla kääntää päätäni. En halua nähdä sitä.
Juoksen kovempaa.
Jalkani ovat jäässä, pelkään, että ne pettävät alta. Pelkään, että kaadun. Sitten se saa minut.
Minun on pakko jaksaa. En saa lopettaa juoksemista. Minun on päästävä pois.
Ahdistus valtaa kehoni.
Hengitykseni vinkuu ja kädet tärisee. Missä se on? Uskallanko pysähtyä, en jaksa enää juosta.
Pysähdyn.
Yritän tasata hengitykseni niin pian kuin mahdollista. Olenko yksin? Mistä suunnasta se tulee? Mikä se? Olen kokoajan varuillani. Se voi tulla mistä vaan. En välttämättä pääse pakoon. Seison keskellä synkkää metsää. Kuu paistaa taivaalla. Sen kirkkaus sokaisee minut. Mitään ei kuulu. Huokaisen helpotuksesta, voin palata kotiin. Mutta mihin suuntaan? Yritän lähteä kävelemään, mutten tunne jalkojani. Ne eivät tottele minua. Kädet sinisinä alan hakata reisiäni. Toimikaa jalat! Ei mitään.
Paniikki iskee.
Jalkani eivät reagoi. Paniikissa yritän liikuttaa niitä. Hakkaan reiteni mustelmille. Toimikaa nyt! Otan askeleen ja kaadun. En pääse enää ylös. Ihan kuin jalkani olisivat halvaantuneet. Ne eivät toimi, enkä pääse pois. Katson olkani yli, näen kaukana juoksevan tumman hahmon. Se tulee kohti.

Havahdun hereille.

Se istuu makuuhuoneeni nurkassa.

-----------

------------

And when her halo broke,
she carved the two halves into horns.

SKINNY

I told another lie today and I got through this day. 

No one saw through my games. 

I know the right words to say like 

''I don't feel well'' , ''I ate before I came'' 

Then someone tells me how good I look 

and for a moment, for a moment I am happy. 

But when I'm alone, no one hears me cry.

--------------

589 kaloria. 589 liikaa. 

Mä en tuu ikinä saavuttamaan mun tavoitetta, jos mä en edes yritä. Nytkin mun pitäis tehdä vatsalihaksia 50, 100, 150. Mikään ei riitä. Ana huutaa niin pirun kovaa. Mua ahdistaa ja oksettaa. Haluisin oksentaa kaiken pahan ruuan ulos mun kehosta. 

Miten mä voin olla niin tyhmä, että mä söin taas. Mä oon viime aikoina syöny kuin hevonen. Olen lihava ja ällöttävä, kukaan ei kaipaa minua. 

Anan ääni kaikuu päässäni. Laiha. Se mun täytyy olla. 

Tuntuu, että en saa otetta enää mistään. Paino on tippunut viimeisen kuukauden aikana 3 kiloa. Se ei riitä, ei alkuunkaan. Matkaa maaliin on vaikka millä mitalla. Ja musta tuntuu, että se vaan karkaa päivä päivältä kauemmas. Haluan olla taas se pieni ja siro niinkuin 4 vuotta sitten. Haluan vain takaisin sen mikä multa vietiin. 

Mun oloa ei helpota yhtään J:n tapaamiset. Vaikka toisaalta, hän on täällä vain auttamassa minua. Ja toisinaan on päiviä, jolloin haluaisin olla ''terve''. Olla vapaa Anasta ja sen käskyistä. Mut toisaalta tää tuntuu turvalliselta. En mä yksin pärjää ruuan kanssa. 

Päässäni soi lause: ''Tavoitteena pienin mahdollisin keho ja pienin mahdollisin paino, vaikka se maksaisi kuoleman verran. Mut jos mä ennenkin pystyin, niin pystyn nytkin.

-------------

-------------

I can't lose control

Lost myself

Ouch, I have lost myself again. 

Lost myself and I am nowhere to be found. 

Yeah, I think that I might break. 

Lost myself again and I feel unsafe.

-------------

Mun pitäis mennä töihin joka torstai. Niinhän mä yleensä menenkin. Nyt kuitenkin must on alkanu tuntua, etten pysty enää. En tiedä, miten voisin asian kertoa vanhemmille, työnantajalle, Tepolille tai Tintille. Ne kuitenkin vaan pakottais mut jatkamaan. Mut entäs, jos mä en jaksa? 

Tänäänkin musta tuntu koko ajan, että happi loppuu. Asiakkaita tulee lisää ja lisää ja mun pitäis pystyä auttamaan kaikkia. Mun pitäis pystyä olemaan kassalla ja auttaa uusia asiakkaita. Mut mä en pysty. Koko ajan päässä ajatus; ''Nyt äkkiä pois täältä''

Viime viikolla en mennyt. Olin vaan niin väsynyt ja ahdistunut, etten pystynyt. Ehkä mun ois pitäny tänäänkin vaan pysyä kotona. Mut toisaalta, sitte en ois tavannu mun entistä tukihenkilöä. Hän tuli käymään töissä. Jos pitäisi yksi positiivinen asia tästä päivästä sanoa, niin se olisi ehdottomasti enstisen tukihenkilön tapaaminen. Me ei olla nähty 2 vuoteen.

Ja mä kun aamulla hehkutin Tintille, että kaikki on hyvin. Mut ei, asiat on huonommin kuin viikon alussa. Mä en yksinkertaisesti tiedä kauanko mä jaksan. 

Pitäiskö mun sanoa mun työnantajalle, että haluisin pitää tauon? Vai puhuisinko ensin Tintille? 

En tiedä. 

Kuitenkin Tepoli on tulossa huomen aamulla mun luo ja meidän pitäisi lähteä ulos. Ja ensin pedata mun sänky.... Sanoin Tintille, että hyvinä päivinä jaksan pedata sänkyni. Siitäkös Tintti sai idean, että jos en ole pedannut sänkyäni ennen kuin Tepoli tulee meille, niin petaan sen heidän kanssaan. 

---------------

---------------

I'm afraid to tell you, how bad it is.

Little do you know

Little do you know,

how I'm breaking when you fall asleep. 

Little do you know, 

I'm still haunted by a memory. 

Little do you know, 

I'm trying to pick myself from piece by piece. 

------------

Suoraan sanottuna, mä pelkään nukkumista.

Mä pelkään mennä nukkumaan. Mä pelkään, että yön aikana tapahtuu jotain kamalaa. Pelkään esim. sitä, että Se palaa takaisin. Kyllä, Se on lähtenyt. 

Mä tavallaan haluisin sen takas. Mä en osaa olla ilman sitä. Yhdessä me suunniteltiin seuraavia päiviä, tai no, Se suunnitteli ja mä tottelin. Tuntuu ehkä hassulta tää koko juttu. Miten joku voi haluta takaisin jotain, mikä tekee sen elämästä helvettiä. Mulla ei ollut omaa tahtoa eikä omaa elämää sen kanssa. Kaikki tosiaan meni niin, Se suunnitteli ja mä tottelin. 

Palataan takaisin nukkumiseen. 

Mua alkaa stressata ihan hirveesti aina kun kello lähenee 20:00. Koska silloin tiedän, että kohta täytyy mennä nukkumaan. Ja sitä mä en halua. Mä pelkään olla yksin alakerrassa ja odottaa sitä, että nukahdan. Mä pelkään kaikkea mitä mä näen, kuulen tai en näe. Koko ajan sydän hakkaa rinnassa. Missä se on? Mistä se tulee?

Ihan kuin mä odottaisin jotain, mut mä en tiedä mitä. Jokaikinen pienikin rasahdus saa mut pomppaamaan ylös sängystä ja tarkastamaan mun huoneen. Eikai se vaan oo täällä? 

Mä teippaan illalla pistorasiat niin, ettei valoja voi sammuttaa. Koska mä pelkään, että yöllä joku käy sammuttamassa kaikki valot ja mä herään pimeydessä. Jolloin sen olisi helpompi hyökätä. Kuka se ikinä onkaan. 

Näiden juttujen takia, olen halunnut _vapaaehtoisesti_ ottaa itselleni Ketipinor 50mg iltaan, jotta saisin unta ja jotten heräisi yöllä. Tästä voitte päätellä. kuinka peloissani olen, sillä vihaan suunnattomasti kaikkia lääkkeitä, enkä ikinä haluaisi mitään ottaa. Nyt kuitenkin pyysin ihan itse, että saisin Ketipinoria iltaisin, ennen kuin menen nukkumaan. 

Stressaan tietty myös sitä Ketipinoria. Mitä jos vaikutus lakkaa ennen kuin nukahdan? Mitä jos nukahdan, mutta vaikutus lakkaa ja herään keskellä yötä? Mitä jos? 

Toisaalta koko yö hereillä ei ole vaihtoehto. Sillä en halua olla hereillä ja nähdä jotain pelottavaa. Ja muutenkin, en haluaisi joutua valvomaan montaa päivää putkeen. Siitäkin on kokemusta. Varmaankin pisin aika minkä olen valvonut yhtäjaksoisesti on n. 55 tuntia. Siinä vaiheessa olin jo niin väsynyt, että nukahdin keskellä päivää huoneeni lattialle. Eikä sen valvomisen jälkeen ajatuskaan kulkenut. Joten en suosittele. 

Olen ehkä hieman umpikujassa. Pelkään nukkumista, mutta se on väistämättä joka päivä edessä halusin tai en. 

--------------

---------------

I am terrified by this dark thing that sleeps in me.