02:49

Yötä vasten vaikka lähdet.

 Jatka vain vaikka on,

 se suuri suunnaton. 

Kohti valkeata rantaa, 

laivaan mun laulujen.

Sä kuljet tietäen. 

Ettet pelkää pimeää.

--------------

Nyt sun on hyvä olla.

Vihdoinkin saat rauhassa levätä.

Tänään oli päivä, jota en olisi toivonut.

Päivä, jota me kaikki kuitenkin odotimme. 

Kirjoitin eilen rakkaasta lähimmäisestä, jonka lähtö on lähellä. 

Ja tänään aamu yöstä hän nukkui pois.

Osasimme kaikki odottaa tätä ja itseasiassa toivoimmekin tätä, sillä hänellä oli niin kovat kivut. Hän kärsi, eikä elämä hänen kohdallaan ollut viimeiseen puoleen vuoteen hyvää.

Silti se satuttaa.

Mutta toisaalta en itse vielä kunnolla tätä käsitä. Koko ajan mietin, että oikeastiko, nytkö hän lähti? En jotenkaan pysty sitä uskomaan. 

Tuntuu tyhjältä.

En osaa tehdä mitään. En osaa ajatella mitään. Jotenkin vain tuntuu niin tyhjältä. Tuntuu, että jotakin puuttuu, mutta silti en voi ymmärtää, että häntä ei enää ole. 

En voi uskoa sitä.

Tuntuu, etten edes osaa kirjoittaa tästä, koska minusta ei oikeastaan tunnu yhtään millekään. En tiedä, miltä minusta pitäisi tuntua?

Pitäisikö minun itkeä silmät turvonneina kyynelistä?

Pitäisikö minun vetäytyä omiin oloihini?

Miltä minusta pitäisi tuntua?

Aloin kirjoittamaan läheiselleni kirjettä. Toivoin, että hän saisi siitä valoa pimeänä aikana. Silloin, kun sairaus tuntuu ylitsepääsemättömältä. Silloin, kun tuntuu, ettei enää jaksa. 

En ole vieläkään saanut kirjettä loppuun. Eikä sille enää ole kuuntelijaakaan. En voi enää lukea sitä hänelle tai kertoa kuinka paljon yhteiset hetkemme minulle merkitsi.

Emme voi enää kävellä yhdessä rakkaan kesämökin laiturilla ja onkia kaloja järvestä.

Emmä enää voi tehdä mitään.

Ikävä on kova.

Vaikka tästä ei ole edes kokonaista päivää, ikävöin häntä jo suuresti. Vaikka toisaalta surutyötä on saanut tehdä jo joulusta lähtien, tai oikeastaan melkein koko vuoden. 

Saimme joulukuun 5. päivä tietää, että sairautta ei voitu parantaan. Siitä lähtien olemme olleet valmiina tähän hetkeen. Silti en käsitä, että se hetki oli nyt.

Hän on minulle rakas,

tärkeä. 

Hän oli mummani 

ja hänet luoltamme vei syöpä.

--------------

--------------

ja lohtu, on mulle, että siellä on kaikki sulle.

I'm a mess

Thought I wasn't enough 

and I wasn't so tough.

 Laying on the bathroom floor. 

Couldn't take it anymore.

---------------

Taas tapahtuu paljon lyhyessä ajassa.

Tuntuu, etten pysy perässä.

Tintin loma.

Hän jää lomalle ensi viikolla ja on kuukauden poissa. Ensimmäiset kysymykset on:

Mitä mä teen?

Kuinka mä selviän?

Tintti on ollut mulle se turvallinen ja luotettava henkilö, jolle olen uskaltanut puhua todella vaikeista asioista. Nyt kun tapaamisiimme tulee kuukauden tauko, en tiedä kuinka pärjään. Mun pitäis pitää kaikki hyvät ja pahat olot sisälläni. Ei ole ketään kenen kanssa niitä jakaa. Varsinkaan niitä huonoja. Pelkään että en kestä sitä pahaa oloa, joka kasaantuu sisälleni. Varsinkin nyt, kun on monta ahdistavaa asiaa tulossa. 

Niistä ensimmäinen:

Tuleva läheisen ihmisen pois meno.

Muistatte varmaan, kun joskus talvella kirjoitin tänne tekstin rakkaasta läheisestäni, joka on sairastunut vakavasti. Siitä on jo aikaa, kun sen kirjoitin. Silloin tilanne näytti jo siltä, että hän ei tule selviämään kovin pitkälle. Tämä oli yllätys kaikille, että hän on vieläkin elossa. Mutta nyt aika on loppumassa. On kyse enää päivistä, ehkä jopa tunneista. En tiedä, nyt kun menen nukkumaan, että onko hän täällä enää aamulla. Voi ollakin tai sitten ei. Varaudun siihen, että ei. 

Jos hän kuolee Tintin loman aikana, en tiedä mitä teen. Miten minulle käy. 

Toinen:

Muutto.

Muutan 1.8 toiseen kaupunkiin yksin. Muutosta on erittäin ristiriitaiset ajatukset. Odotan innolla, että pääsen sisustamaan omaa kämppää, ostamaan kaikkea uutta ja ihanaa isoon yksiööni, kokemaan sen vapauden ja nauttimaan elämästä ilman sen suurempia rajoja. Mutta pelkään suunnattomasti arkea. Miten selviän kauppareissuista? Miten selviän yksinäisyyden tunteesta iltaisin mennessä nukkumaan? Miten ''osaan'' ja pystyn valmistamaan itselleni ruokaa, kun syöminen ei nytkään suju? Miten mä pärjään siellä yksin? Mitä jos mulle tulee ahdistunut olo ja itsetuhoiset ajatukset täyttävät pään? Monta kysymystä vailla vastauksia. Luulisin, että kysyn keltä vaan, vastaus on; kokeile. Ja totta se on. En voi tietää, jos en kokeile.

Kolmas:

Syntymäpäiväni.

Ainainen ahdistus syntymäpäivästä. Joka vuosi mietin, että minun ei pitänyt nähdä enää näitä juhlia. Minun ei enää pitänyt täyttää näin ja näin montaa vuotta. 

Minun piti olla kuollut.

Vuonna 2013 tein päätöksen. Tulen kuolemaan ennen kuin täytän 18. Olin suunnitellut aivan kaiken. Todella tarkasti. Mikään ei voisi mennä pieleen. Niin no, täällä sitä edelleen ollaan. En tiedä pystynkö vielä sanomaan, että olen kiitollinen siitä, että olen vielä täällä. 

Neljäs:

J.

Kuulin yhdeltä ystävältäni, että J jäisi pois ravitsemusterapeutin tehtävistä. Tieto on ihan luotettava, sillä ystäväni oli tarkoitus aloittaa hänen luonaan käyminen, mutta J oli sanonut, että jää pois. Ensimmäinen reaktioni oli:

Mitä helvettiä! Ei näin voi käydä.

Luulin vuosi sitten, kun tapasin J:n, että tästä tulisi jotain pysyvää. Että saisin käydä hänen luonaan vielä niin kauan kuin tarve on. Ettei tarvitse enää vaihtaa työntekijää. Minulla kun on huonoja kokemuksia ravitsemusterapeuteista. Mutta nyt jos J lähtee, olen pulassa. Löydänkö ketään yhtä luotettavaa henkilöä, jolle kertoa syömiseen liittyvistä ongelmista. J on ollut aivan ihana. Vaikka olen ollut todella hankala aika ajoin ja väittänyt vastaan monet kerrat, J on pysynyt lujana. Hän ei milloinkaan ole antanut sellaista kuvaa, ettei välittäisi. Olen hänelle kiitollinen niin monesta asiasta. 

Kaikki tämä tulee tapahtumaan muutamien kuukausien sisällä. Ehkä jopa nopeammin. En tiedä olenko valmis. Ja pahinta on, että joudun näistä selviämään ihan yksin. 

------------------

*type something random here*

Mut vain vajoan

Hymy vain suoja jonka takaa ei nää, 

missä kulkee ja milloin häviää. 

Ei helppo oo peittää tätä tuskaa. 

------------

Hakkaan päätä seinään.

Koska sä tajuat?

Koska sä ymmärrät?

Kasvot märkinä kyyneleistä makaan lattialla. Mä oon epäonnistunut. Miksen mä voi olla pieni ja kaunis? Miks mun pitää olla tällänen epäonnistuja. Läski elefantti. 

Mikä siinä on niin vaikeaa?

Motivaatioksi pitäisi riittää se, että sä et ole siellä missä haluaisit.

Viime päivät on menny sumussa. Mä herään ''aamulla'' kun muut on jo tulleet töistä. Mä herään yleensä 12-14 välillä. Muut on ehtineet tehdä vaikka mitä. Mä vasta nousen, puen päälle, meikkaan jos jaksan. Ja mitä sitten? Taistelen puoliväkisin tieni jääkaapille katsomaan mitä pitäisi syödä lounaaksi. Niin. Pitäisi. Äiti on laittanut taas kanakastiketta ja nuudelia. Otan ruoka-astiat jääkaapista ja muumilautasen astiakaapista. Kasaan annoksen lautaselle, 3+3. Ei enenpää, tässäkin on jo liikaa. Kävelen lautanen kädessä mikron luo. Lämmitän ruokaani mikrossa tasan 2 minuuttia. Otan höyryävän annokseni mikrosta istuudun pöydän ääreen. 

Pyörittelen haarukalla isoja kanapaloja lautasella ja siirtelen nuudelia paikasta toiseen. On kulunut puoli tuntia. Otan ensimmäisen haarukallisen. Täytyy pureskella hitaasti. Mietin viimeiseen asti nielaisenko. Otan vielä muutaman haarukallisen ja päätän lopettaa. Ei enää. 

Heitän lopun ruuasta pois. Pyyhin haarukan tarkasti, ettei se näytä siltä kuin sillä olisi työnnetty ruokaa pois lautaselta. Huuhtelen myös lautasen toisesta reunasta ruuan jäljet pois, jotta näyttäisi, että ruoka on ollut vain lautasen keskellä. Jätän astiat tiskipöydälle.

Seuraavaksi alan miettiä seuraavaa ruokaa. Milloin ja mitä se tulisi olemaan. Asetan itselleni rajan. Ei mitään ennen iltapalaa. 

Muut tulevat töistä. Ja mitä minä olen saanut aikaiseksi? No, olen herännyt, saanut vaatteet päälle ja syönyt ruuan melkein kokonaan. Ai niin ja käynyt pettymässä vaa'alla. Kello lähenee kuutta. Menen suihkuun. Siellä pesen hiukseni ja vartaloni. Levitän hiuksiini suojaavan naamion. Tuntuu, että hiukset ovat ainoa osa kehossani josta pidän hyvää huolta. Hiukset ovat olleet minulle aina todella tärkeä asia. Niistä haluan pitää erittäin hyvää huolta. 

Sitten se taas tulee. Ilta. Ja iltapala. 

Pöydälle on katettu valmiiksi leivät ja levitteet. Juustot ja kinkut. Otan lempi mukini kaapista ja kaadan siihen kuumaa vettä. Upotan vanilja teepussin veteen ja istun paikalleni. Otan kauraleivän, jossa on sopivasti 49 kaloria per viipale. Yksi saa riittää iltapalaksi. Sen päälle laitan hieman margariinia ja juustosiivun. Haukkaan pienen palan. Se maistuu samaan aikaan hyvälle ja pahalle. Tiedän, että voisin olla ihan hyvin ilmankin. Mutta toisaalta en ole syönyt moneen tuntiin. 

Iltapalan jälkeen rasvaan naaman ja pesen hampaat. Otan lääkkeet ja teen ilta workoutin jonka jälkeen käyn nukkumaan. 

Ja sama taas alusta. 

Sama toistuu päivästä päivään. Mikään päivä ei ole yhtään helpompi. Aina samat kysymykset ja ajatukset mielessä. Kaikki huutavat päässäni yhtä aikaa. Uni on ainoa tapa jolla voin paeta tätä. Nukkuessa päässäni ei pyöri leipäpakettien kaloritaulukot tai mikään muukaan ruokaan liittyvä. Mutta silti en mikään ilta haluaisi nukahtaa. Jos ei olisi lääkkeitä viivyttelisin unta parhaani mukaan. Mutta lääkkeiden takia (ansiosta) nukahdan. 

Uni on pakokeinoni tästä maailmasta. 

Nukun, jottei tarvitsisi lähteä minnekään.

Nukun, jottei tarvitsisi nähdä ketään.

Nukun, jottei tarvitsisi miettiä mitään.

Nukun, jottei tarvitsisi syödä mitään.

-------------

------------

Hetki hetkeltä, 

ajaudun kauemmas.

Perfection

You're losing at this sluggish pace. 

You idiotic waste of space. 

Your guilt and hunger I'll erase. 

You're winning in this brittle race.

-----------

Istun mun sängyllä. Mulla on nälkä, mutten saa syödä.

Tän viikon tiistaina mulla oli tapaaminen Tintin ja J:n kanssa. Ei mennyt mun osalta hyvin. Ei ollenkaan.

Tuntuu, että kerroin heille liikaa. Aivan liikaa. Nyt kaduttaa, ahdistaa ja stressaa kaikki se mitä kerroin. Ei, ei ja ei. En olisi saanut, anteeksi.

J kysyi tapaamisen alussa, mistä haluaisin että puhuisimme. Sanoin, ettei mulla ollut mitään tiettyä aihetta, puhutaan yleisesti jostain (eli ruuasta). J aloitti kysymällä nykytilanteesta. Vastasin, että olin laskenut kalorirajaa 600 kaloriin per päivä ja pohdin oliko se vieläkin liikaa. Tunnen, että pärjään pienemmälläkin määrällä. Todellisuudessahan syön reilusti alle 600 kaloria päivässä, koska jätän itselleni reilun ''vahinko varan''. Eli jos esim. äiti tarjoaa jotain ekstraa (jota en ole ajatellut päivän ruoka suunnitelmaan) pystyn sen syömään tämän vahinko rajan avulla. Päivä kohtaiset ylitetyt kalorit kulutetaan tai vaihtoehtoisesti oksennetaan. Siksi olen hyvin tarkka päivä kohtaisen kalorirajan kanssa, en halua ylittää sitä, sillä en halua joutua oksentamaan. 

Juttelimme siis mm. tästä.

Tintti kysyi seuraanko painoani säännöllisesti ja tähän vastasin, että yritän. Jatkokysymyksenä oli mitä tarkoitan ja tähän vastasin, että yritän käydä vaa'alla kerran viikossa joskus lipsun ja käyn useammin. Tintti kysyi milloin viimeksi kävin ja ehdotti, että kävisin nyt. Kieltäydyin tästä perustellen, että tänään on tiistai ja vasta huomenna saan käydä vaa'alla. (Arvatkaa kuka ''uhonti'' käydä aamulla vaa'alla...) 

Tästä heräsi tunne/ajatus... 

''En voi käydä vaa'alla, olen liian iso (kokoinen) siihen''

''En voi käydä vaa'alla, ennen kuin olen tarpeeksi pieni''

''Olen liian läski näyttääkseni painolukemaa muille''

Joten täytyy keksiä suunnitelma, kuinka välttelen vaakaa seuraavat (ainakin) 2kk. 

Olen varma, että Tintti ehdottaa sitä taas joskus... 

Tapaaminen olisi ollut katastrofi, jollei J olisi ollut paikalla. Hän sai Tintin pidettyä ''aisoissa'', eikä keskustelu karannut liikaa siihen kuinka sairas olin. Uskon, että Tintti olisi jäänyt pidemmäksikin aikaa jauhamaan siitä, kuinka ristiriidassa tunteeni syömisen suhteen ovat. Mutta J pelasti tilanteen lähes joka kerta, kun Tintti jäi jumiin tiettyyn aiheeseen.

Mutta silti. Kerroin heille aivan liikaa. Paljastin myös viime kuun ahmimis ja oksentamis kohtaukset., jotka hävettävät minua vieäläkin. Suuri syyllisyyden ja häpeän aalto vyöryi lävitseni, kun kerroin heille mitä kaikkea olin mättänyt suuhuni ja oksentanut. Täytyy sanoa, että ei kummankaan ilme ollut kovin kiva. Se sai ahdistuksen ja häpeän tunteen kasvamaan entisestään. Mietin kertomis hetkellä mielessäni, että kuinka voin olla niin surkea, että menetän kontrollin sillä tavalla. Minullahan pitäisi olla kaikki narut tiukasti käsissäni. Kuinka olin päästänyt ne löystymään?

Joka tapauksessa sovimme seuraavan ajan elokuulle. Sekin on yhteistapaaminen. Siihen asti joudun kestämään Tinttiä yksin. Tosin on meillä puheen aiheita muitakin, mm. muuttoni, joka on edistynyt siihen vaiheeseen, että saan muuttaa, kunhan löydän asunnon. Yritän pitää keskustelut ja Tintin ajatukset siinä. Yritän ainakin parhaani.

-------------

---------------

You'll win. Just keep going honey.