It's hard to breathe

 some days

i fell i'd 

make a

good sunset.

some days

i just don't wanna

give up yet.

----------------------

Olenko joku päivä vapaa ahdistuksesta?

Voinko joku päivä syödä niin, että ei tarvi katua?

Onko olemassa paikkaa, jossa mun olis helpompi olla?

Mä en enää tiedä, että miten helpotan mun oloa. Mä oon yrittänyt jo vaikka ja mitä. Olen kuunnellut musiikkia, käynyt kylmässä suihkussa, halannut pehmolelua, silittänyt kissaa. Lista on loputon. Mä en haluais viiltää tai oksentaa, koska tiedän itsekin, että ne on oikeesti huonoja keinoja. Mutta mitä jos mulla ei ole enää muita keinoja jäljellä?

Viime viikolla oksensin useamman kerran ruuan jälkeen. En vaan pystynyt pitämään sitä sisällä, koska koin niin vahvaa syyllisyyttä syömisestä. En ole ansainnut ruokaa. Olen ansainnut kaiken sen pahan ja tuskan, mitä mun elämässä tällä hetkellä on. 

Helpointa olis, jos en söis mitään. Silloin ei ainakaan ruoka ahdistaisi. 

Mun elämä pyörii tällä hetkellä ruuan ympärillä. Koko ajan mietin, että mitä syön ja miten saisin syötyä mahdollisimman vähän. Mä oon kohta menossa vanhemmille syömään. En haluais ja aion ehdottaa äitille, että jos saisin ruuat jatkossa taas mun kotiin, niin silloin mun ei tarvis syödä niin usein ja niin paljoa. 

Meidän piti lähteä Lappiin lomalle, mutta mun onneksi ei lähdetty. Säästyin monilta vaikeilta hetkiltä ja liialta syömiseltä. Mä pelkäsin sitä reissua niin paljon. Ensin 12h autossa ja matkalla oltaisiin syöty huoltoasemilla epäterveellistä ruokaa ja perillä oltaisiin käyty sukulaisilla kylässä. Luvassa olisi siis ollut kasoittain kahvupöytä herkkuja ja ei taatusti mitään sokeritonta pepsi maxia. Joten, onneksi ei lähdetty.

Mä oon miettinyt usein, että tällästäkö tää mun elämä tulee sitten aina olemaan? Tää on mulle se tutuin ja turvallisin. Se mihin mä aina palaan, halusin tai en. En oikeastaan osaa elää mulla tavalla. Silti tää tapa ahdistaa ja tuo paljon rajoituksia mun elämään. Joku voisi sanoa, että tää on kidutusta. Mulle tää on vaan turvallinen, toki ahdistava ja rajoittava, mutta en mä osaa muutakaan. Oon aatellu, että ehkä mun kuuluu elää näin. Ei tää kivaa ole, mutta onko mulla vaihtoehtoja?

Musta tuntuu, että ei ole. 

Mä haluaisin vaan itkeä peiton alla koko päivän, mutta tuntuu, etten pysty edes itkemään. Mä vaan makaan paikallaan ja tuntuu, etten ole tässä hetkessä. Mä olen jossain muualla. En pysty itkemään, enkä huutamaan. Mua ahdistaa, mutta ainut mitä voin tehdä on maata paikallaan ja toivoa, että kohta helpottaa. 

Joskus siihen menee hetki, joskus tuntia jos toinenkin. Ikinä ei voi tietää, koska helpottaa. Mua silti lohduttaa ajatus siitä, että tää ei voi kestää ikuisesti. Se on kuitenkin vain tunne, tosin erittäin voimakas ja tunteilla on tapana mennä ja tulla. Tää tunne vaan on sellainen, joka tulee useamman kerran päivässä ja viipyy vähän pidempään. Mutta tunne ei tapa. Se on se, mitä sä teet. Tähän asti mä oon onnistunut olemaan tekemättä mitään peruuttamatonta. Ja yritän tästä eteenpäikin.

----------------

silence is a girl's 

loudest cry.

if she is 

speechless, her heart

 is too tired

for words.

some days

some days

 i try 

my best

to seem happy.

some days

this place seems

better off without

me.

—————————-

Jos ulkopuoliselta kysyisi, niin mulla menisi hyvin.

Mä yritän kaikkeni, jotta mun paha olo ei näkyisi ulospäin. En halua näyttää heikolta. Haluan näyttää normaalilta 22 vuotiaalta, joka opiskelee ja tapaa ystäviä. Ainoa, joka oikeesti tietää, mitä mulle kuuluu on T. Hänelle ei ollut helppo kertoa, mutta en kadu, että kerroin totuuden. 

Mä olen monesti pohtinut, että millaista mun elämä olisi, jos en olisi sairastunut syömishäiriöön. Pohdin, että olisiko mulla vielä yhtä paljon ystäviä, kuin ennen kuin sairastuin?  Mietin myös usein, että jos en olisi syömishäiriön vuoksi joutunut osastolle, olisiko mua kiusattu koulussa? Näihin kysymyksiin tuskin koskaan saan vastausta ja yleensä sanotaankin, että jossittelu on turhaan. Tehty mikä tehty.

Tuleva kesä jännittää ja ahdistaa paljon. 

Joudunko osastolle?

Miten saan syötyä mahdollisimman vähän?

Mä lupasin itselleni tän vuoden alussa, että tästä tulee vuosi, jolloin en joudu osastolle. Olen siis siellä ollut viimeisen 10 vuoden aikana melkein joka kesä. Tai no, on ollut vain 1 kesä kun en ole siellä ollut. Tiedän, että on asioita joihin en voi vaikuttaa. Kuten esim. siihen, että kuinka nopeasti vointi huononee, kun olen ilman lääkettä. Mutta yritän kaikkeni, että osastolle en joudu! Mutta toisaalta omapahan oli valintani olla ilman lääkettä. 

Ja mitä syömisiin tulee, niin ne nyt menee vähän niin ja näin. Ainoa, joka tietää miten ne oikeasti menee on T. Äidille en ole pystynyt kertomaan, että suurin osa ruuasta, minkä hän tekee joutuu roskiin. Tämä häiritsee myös itseänikin, sillä en haluaisi heittää ruokaa pois. Nyt kuitenkin on sellainen tilanne, että joko syön ja lihon tai heitän ruuan pois ja laihdun. Ei varmaan ole vaikea arvata, kumman vaihtoehdon valitsen?

Olen lähdössä perheen kanssa Lappiin viikon päästä. Ja sekin yllätys yllätys ahdistaa. Ja voitte varmaan jo arvata, että ahdistavin tekijä on ruoka. Todennäköisesti matka sisältää paljon hotelli aampaloja, noutoruokaa ja kaikkea sellaista, mitä en normaalisti syö. Ja kiva, kun auotssakin tulee istuttua se 12 tuntia, niin matkaevääksi pakataan kuitenkin sipsiä ja karkkia. Miten mä pystyn pitämään mun ruoka tottumuksista kiinni, kun koko ajan on syötävä kaikkea mitä ei saa. Pizzaa, hampurilaisia ja niin edelleen. Ja joo, voin aina valitan sen vähä kalorisen vaihtoehdon, mutta kyllä äitikin varman ihmettelee, jos joka paikassa otan salaattia. 

Mutta matkan jälkeen on aika kiristää tahtia. Mulla on tavoite paino, jossa on oltava heinäkuun loppuun mennessä. Mä todella toivon, että yksi viikko ei pilaa mun hyvin mennyttä matkaa kohti pienempää vaa'an lukemaa. Toinen tavoite, ja se niin sanotusti ''maali'' on vuoden lopussa. Sitten mä toivottavasti saan sen, mitä olen jo monet vuodet halunnut saada, olla pieni. 

------------

maybe I

won't feel

 this way

some day?