You gave me a good start

The smile on your face just like the old days, your beautiful heartbeat.

 You gave me a good start. 

You gave me your heart, I'll never lose that part. 

I think you hear me. 

I think you're right here.

 That's why I have no fear.

-------------

Mulla on sua ikävä. 

Mä haluaisin nähdä sut vielä, edes kerran. Haluaisin vielä kerran halata ja kertoa, kuinka paljon sä mulle merkitset. Kuinka kiitollinen mä oon sulle siitä, että sä autoit mua jaksamaan. 

Mä en muista, milloin viimeksi toisesta eroaminen on tuntunut näin vaikealta. 

Me ei oltu tavattu aiemmin. Mä olin just päässy pois osastolta, kun sä tulit sinne. Mutta silti, susta tuli yksi niistä tärkeistä hoitajista koko mun osastojakson aikana. Ellei jopa tärkein. Sun lomalle jääminen tuntui aluksi ihan hirveältä ja ylitsepääsemättömältä. Mä en tienny, miten pärjään ilman sua. Susta tuli mun luottohenkilö. Mä tiesin, että sulle voi puhua kaikesta ja sä osasit kysyä ne oikeet kysymykset. Välillä me ei edes tarvittu sanoja, sä ymmärsit heti mikä oli pielessä. 

Joka päivä mä toivoin, että olisin vielä osastolla, kun palaat lomalta. Mä halusin nähdä sut vielä kerran. Olithan sä mun 2. omahoitaja. 

Kerroinko mä sulle koskaan, kuinka tärkeä sä olit mulle? Mulla oli turvallinen olo aina sun kanssa. Mä luotin siihen, ettet sä antais mua sille pahalle, joka vaani nurkan takana. Tai jos niin kävi, sä pysyit mun luona ja autoit mua taistelemaan. 

Jos sä luet tätä ja tunnistat itsesi tekstistä, haluan sanoa sinulle vielä kerran kiitos. Kaikesta. Mä toivon, että näemme vielä joskus, jossain. 

--------------

---------------

I wish you could see that I'm okay, 

your words they took me far. 

I wish you could see that I'm okay,

 that I am moving on.

 I wish I could see that you're okay, 

smiling back at me. 

I wish I could see that,

 you're still here,

 watching over me.

Kaikkeen tottuu

Vaikka kaikki kaunis murtuu, 

oot aina siellä,

 minne meen. 

Kaikkeen tottuu ja sydän turtuu, 

mut mä tahdon vapauteen.

--------------

Tulin just kotiin yökerhosta. Käytiin kaverin kanssa leffassa katsomassa Happy Death Day. Leffa oli mielestäni hyvä. Ei kuitenkaan niin hyvä, että ostaisin sen itselleni. Sen enempää juonta/loppuratkaisua kertomatta, voin sanoa, että elokuva osasi todella yllättää. Mukana oli ripaus huumoria, mutta myös kohtia, joita ei vaan voinut ennalta arvata. Ajatukseni sekoittuivat pariin kertaan aika pahasti. Alkuperäinen tarkoituksemme oli mennä katsomaan Saw-elokuvasarjan 8. osa, eli Jigsaw. Kuitenkin (yllätys, yllätys) rakas elokuvateatterimme Finnkino, oli syystä tai toisesta siirtänyt Jigsaw-elokuvan ensi-iltaa tästä päivästä (27.10) joulukuun 1. päivään. Hurraa! :/

Huomenna pitäis mennä ostamaan siskolleni talvittakkia. Sunnuntaina ei luultavasti ole mitään ihmeellistä. Sitten taas koittaa se ihana kaikkien rakastama maanantai. Silloin Tepoli tulee taas kotiini ja olen lähes 100% varma, että he eivät tule pitämään tämän iltaisesta baari-reissustani. Kun vielä (ainakin toistaiseksi) käytän Leponexia, niin sen kanssa ei saisi käyttää alkoholia. Noh, join tänään 4 erilaista juomaa. Hups. 

----------

Tästä on nyt muutama päivä, kun olin J:n luona. Mun piti kirjoittaa tänne tapaamisestamme, mutta unohdin. Meillä meni ihan hyvin. Juttelimme aluksi niitä näitä, kunnes pääsimme aiheeseen: syöminen. Meni lukkoon. Mielessäni ajatukset törmäilivät toisiinsa. Kaikki meni sekaisin. Mitä sanoisin, uskallanko sanoa mitään? Sitten hetken hiljaisuuden ja muutaman sanan jälkeen, J kysyi haluaisinko täyttää yhden kyselylomakkeen. Vastasin myöntävästi ja J antoi minulle paperin ja kynän. Paperilla oli muistaakseni n. 15 kohtaa. Joka kohtaan oli vaihtoehdot: samaa mieltä, lähes samaa mieltä, lähes eri mieltä ja eri mieltä. Täytin lomaketta n. 10 minuutin ajan, jonka jälkeen annoin paperin takaisin J:lle. Hän katseli paperia hetken, jonka jälkeen aloimme käymään kohtia läpi. Minua pelotti. Pelkäsin paljastaneeni liikaa. Tietty, mitä enemmän he tietävät, sitä paremmin he pystyvät minua auttamaan. No, tämän heidän tapansa ''auttaa'' on lähinnä lääkityksen ja käyntien lisäys. Ihan kuin ei riittäisi, että kotiini tullaan 2x viikossa ja minä käyn heidän luonaan 1x viikossa. Ja ei, en halua lisää lääkkeitä. Tälläkin hetkellä minun pitäisi syödä pienen Leponex annokseni lisäksi Abilify:itä ja Ketipinoria. Tällä hetkellä yritän päästä lääkkeistä eroon, kokonaan. 

Lisäksi, en halua huolestuttaa heitä. Haluan, että he voivat luottavaisin mielin päästää minut lähtemään luoltaan. Mietinkö liikaa heitä? Olisiko helpompi vain tunnustaa heille, että asiat eivät ole ihan niin hyvin? Olisiko helpompi olla, jos he tietäisivät kaiken? Jokaisellahan pitäisi olla ihminen, jolle pystyisi kertomaan kaiken. Ihan kaiken. Joku sellainen johon luottaisi 100%:sesti. Tiedän, se luotto ei synny sormia napsauttamalla, mutta sen voi tuhota hetkessä. 

Mä oon ihan hukassa. En uskalla kertoa kenellekään, että olen tippumassa takaisin pohjalle. En nuku öisin, jätän lääkkeitä välistä, syöminen on vähentynyt, lasken kaloreita, satutan itseäni. Mitä mulle sanottaisiin, jos joku päivä menisin esimerkiksi Tintin luo, enkä ole peittänyt mustelmia käsistäni. Mitä minulle sitten kävisi? Tuskin hän taputtaisi olkapäälleni ja sanoisi, etten saa tehdä sitä toiste. Veikkaan, että vastaanotto olisi täysin erilainen. 

-------------

As lost as Alice,

As mad as the Hatter.

Happy?

Se on muisto sun äänestä kertomassa, mä en kelpaa. 

No hei, sinä itse teit musta tällaisen. 

---------------

Tänään on ollut ihan ok päivä. Kävin äidin ja siskon kanssa I love me-messuilla, jonka jälkeen menimme Linnanmäen kesäkauden päättäjäisiin, eli Valokarnevaaliin. Mun oli tarkoitus mennä messuille jo eilen, kun siellä olis ollu Jeffree Starin M&G. En kuitenkaan saanut ketään kaveria mukaan ja yksin en halunnut mennä, sillä pelkäsin saavani paniikkikohtauksen. Päätin siis elää siinä toivossa, että Jeffree tulisi Suomeen toistekin. Messuilta löysin kaikenlaista kivaa. Ostin itselleni talveksi uudet kengät, vähän Biozellin color maskeja, Jeffreen meikkejä ja hiuksiin laitettavaa glitterijauhetta. Messuilla olisin voinut olla kauemminkin, mutta pääsimme sinne vasta 15:00 jälkeen. 

Messujen päätyttyä suuntasimme Linnanmäelle. Ostimme muutamia laitelippuja, joilla kävimme lempi laitteissamme. Katsottiin näyttävä ilotulitus ja istuskeltiin penkeillä nauttien tunnelmasta. Mutta, mitä pidemmälle ilta meni, sitä enemmän porukkaa. Kaikki meni kuitenkin ihan hyvin. Paniikki meinasi iskeä muutaman kerran, mutta sain pidettyä itseni ''kasassa''.

---

Huomenna tapaan J:n. Yritän miettiä päässä kysymyksiä valmiiksi, mitä hän ehkä voisi minulta kysyä. Mietin myös, mitä vastaisin. Viime kerralla kerroin, että minulla on edelleen hyvin paljon ''syömishäiriö-ajatuksia''. Lupasin, etten tottele niitä, etten kääntäisi itseäni enää sille puolelle. Mutta minä haluan laihtua, haluan pudottaa painoa. Minun täytyy. Miten voin kertoa J:lle, että lasken kaloreita jokaisesta suupalasta? Tai sitä, että käyn vaa'alla päivittäin? J sanoi viime kerralla, että olen sopiva juuri nyt. Mä en enää tiedä mitä teen, en jaksaisi taistella joka päivä ruuan kanssa. Yleensä, jos saan syötyä, joudun oksentamaan vähän ajan päästä. Siksi aina, kun kukaan ei ole kotona vahtimassa minua, heitän ruoka-annokseni pois. 

Kaupassa käynti on yhtä tuskaa. Kun kävelen hyllyjen välissä kuulen, kuinka ruokapakkaukset huutavat kilpaa sisältämäänsä kalorimäärää. Haluaisin huuta ja juosta pois. Käskemään niitä lopettamaan. Olen joutunut jättämään joitain suosikki ruokiani pois ''kalorirajan'' ylittämisen takia. Esim. jos tuotteessa on yli 130kcal/100g tuote jää hyllyyn. Tällä hetkellä helposti syötäviä on esim. ProPud:it. Niissä on 72kcal/100g, yhdessä purkissa on 200g eli 144kcal. 

Nyt pitäis ehkä yrittää edes nukkua, pitää herätä 8-9 aikoihin.

---------------

Kun on alhaalla käynyt, niin huipulla tuulen tuntee

Terveiset sinne taivaaseen

Lensit tähtiin, valos nähtiin, 

eikä nähty oo kirkkaampaa.

---------------

Siitä on nyt tasan vuosi, kun sain kuulla, että olet poissa. En unohda ikinä, kun aamulla facebookia selattuani törmäsin kuvaasi, jonka vieressä oli muistoruno.  Minulla oli ollut pitkään tunne, että asiat eivät ole niin hyvin, kuin minulle väitettiin. Silti poismenosi tuntui ylitsepääsemättömältä. 

Kyseessä on ensimmäinen oma hevoseni. 

Ostin Sindin vuonna 2015. Olin haaveillut omasta hevosesta jo vuosia. Minun ei ollut vielä tarkoitus ostaa omaa, mutta löysin sattumalta Sindin myynti-ilmoituksen. Soitin myyjälle kysyäkseni onko kyseessä varmasti Sindi. Olin tuntenut Sindin 4 vuotta, se asui samassa tallissa vuokraponini kanssa. Siksi en miettinytkään paljoa, ennen kuin ostin Sindin itselleni. Kävin toki kokeilemassa sitä pari kertaa. 

Sindin ja mun alku ei ollut mikään kaikkein parhain. Vaihdoimme tallia vuoden aikana n. 5 kertaa. Sindi sopeutui kyllä erinomaisesti uusiin talleihin ja hevosystäviin. Loppuajaksi vein Sindin sen kasvattajan luokse. Siellä huomasin, kuinka Sindi muuttui parempaan suuntaan. Se oli ehdottomasti parhain paikka sille. Yksi talleista, jolla Sindi oli, jäi mieleeni tallinpitäjän huonon käytöksen vuoksi. Talli oli täynnä ja Sindille ei ollut karsinapaikkaa. Meille luvattiin, että se pääsisi pihattoon jonkun toisen hevosen seuraksi. Pihattoa emme koskaan saaneet. Sen sijaan Sindi vietti kaiket päivät ja yöt pihalla, yksin. Aluksi se ei haitannut, sillä oli vielä valoisaa. Myöhemmin, iltojen viiletessä ja pimentyessä, Sindi oli edelleen yksin pihalla. Ainoa valo oli keskellä tallin pihaa ollut katulamppu. Huomasin hevosestani, että se pelkäsi. Sindistä alkoi tulla huono käytöksinen. Ilkeyttään se ei satuttanut ketään, se vain yritti kertoa, että pelkäsi. Tallin omistaja leimasin Sindin ongelmahevoseksi. Hän ei selvästikään tiennyt hevosista tarpeeksi, jotta olisi osannut tulkita hevostani. Pyysimme monesti Sindille kaveria, joka olisi samassa tarhassa yöt sen kanssa. Meille sanottiin, että saataisiin tarhakaveri, mutta joutuisimme allekirjoittamaan ''sopimuksen'', jossa lupaisimme korvata kaikki vahingot, mitä minun ''ongelma'' hevoseni aiheuttaisi. Tämä tarhakaveri olisi ollut tallinomistajan ''huippu'' tamma, joka kuulemma maksoi yli 10 000 euroa. Tallissa oli muitakin hevosia, mutta omistaja valitsi juuri tämän ''kultakimpaleensa''. Puhtaasti ilkeyttään. Näiden juttujen jälkeen lähdimme tallilta sanomatta mitään, kenellekään.

Tämän tallin takia, hevosestani tuli arempi. Se piti hakea iltaisin ensimmäisenä sisään, sillä muuten se olisi pelännyt yksin jäämistä. 

Jouduin myymään Sindin 2016 kesällä. Meille sattui vakava onnettomuus, enkä enää uskaltanut ratsastaa. Näin vähän alle kahden vuoden jälkeen, en ole vieläkään ratsastanut. Laitoin Sindin myyntiin. Siitä tuli paljon kysymyksiä, mutta vain yksi ostaja kävi katsomassa. Oli tulossa syksy, eikä tallipaikkaa löytynyt, niiden takia minnun oli myytävä Sindi melko pian. Olin varma, että olin löytänyt hyvän ja luotettavan ihmisen, jolle voisin rakkaani myydä. He tulivat katsomaan Sindiä parin tunnin ajomatkan päästä. He kävivät katsomassa Sindiä kerran, jonka jälkeen he ostivat sen. 

Kaikki näytti aluksi hyvälle, uusi omistaja viestitteli viikoittain kanssani ja kertoi kuulumisia. Sain joka viestistä positiivisen vaikutuksen. Todellisuudessa minulle valehdeltiin. Sain vasta syksyn puolessa välissä tietää, että Sindi ei voinut hyvin. Sindin luona kävi monesti ''ammattiratsastaja'', jonka ratsastuksesta postailtiin kuvia facebookiin, niistä näki selvästi, että hevonen ei voinut hyvin. He myös hyppäsivät Sindillä. Esteet olivat korkeampia, mitä Sindi oli ikinä mennyt. Sanoin heille, että Sindi ei ole esteratsu, se ei ole ikinä hypännyt yli 70 cm esteitä. He rasittivat sitä liikaa.

Pian aloin saamaan viestejä siitä, kuinka Sindi oli ilkeä. He olivat peittäneet karsinan loimilla ja pyyhkeillä, jotta se ei pääsisi puremaan käytävillä olleita hevosia ja ihmisiä. Myöhemmin sain viestin, jossa omistaja kertoi, ettei ollut uskaltanut hakea Sindiä karsinasta koko päivänä, oli kuulemma ollut uhkaavan näköinen. Minun oli tarkoitus käydä katsomassa paikan päälla, miten asiat ovat, mutta en ikinä päässyt tallille. Aina oli kuulemma se huono-hetki.

21.10.2016 sain kuulla, että Sindi oli lopetettu.

Soitin välittömästi hyvälle ystävälleni, jonka tallilla Sindi oli ollut. Itse olin niin järkyttynyt, etten pystynyt juuri mihinkään. Ystäväni soitti Sindin omistajalle. He puhuivat kauan. Ystäväni sanoi puhelimeen, että olisimme tulleet hakemaan Sindin takaisin, milloin vaan. Omistaja vastasi tylysti, että he eivät olisi antaneet Sindiä meille. He siis mieluummin tappoivat hevosen, kuin olisivat antaneet sille mahdollisuuden elää. 

Keräsin muutamien päivien ajan kaiken tiedon omistajasta, jolloin selvisi, että hänellä oli ollut jo 12 eri hevosta, ennen Sindiä. Viimeisin oli kuollut 2 kk enne Sindin ostoa. Minulle hän väitti, ettei hänellä ole ollut hevostaa muutamaan vuoteen. Kaikki ostajalla olleet hevoset olivat viettäneet häneen luonaan korkeintaan vuoden. 5 kaikista hevosista oli kuollut ollessaan tällä ihmisellä. Niistä nuorin oli ollut 4 vuotias. Selvisi myös kaikenlaista muuta ''outoa''.

Olen syyttänyt itseäni Sindin kuolemasta. Olisinko voinut pelastaa sen, jos olisin tutkinut tarkemmin henkilön taustat? Olisinko voinut pelastaa sen, jos en olisi myynyt sitä niin pian. Olisinko voinut pelastaa sen? Minun olisi pitänyt mennä Sindin luokse, kun aloin ensimmäisen kerran epäilemään, että kaikki ei ole kunnossa. Se huusi apua ja minä en kuullut. Sindi ei ollut ongelmahevonen. Se oli yksi kultaisimmista hevosista, joihin olen törmännyt. Se ei olisi satuttanut ketään. Ihmiset, tekivät siitä epävarman ja pelokkaan. Tämä hevonen kuoli turhaan ja aivan liian aikaisin. 

------------------

09061999 - 21102016

------------------

Hevosista parhaat pääsevät paikkaan salaiseen,

 paikkaan, jota kirkkaimmat tähdet valaisee

Deep Talk

There's a place that I know. 

It's not pretty there and few have ever gone. 

----------------

Törmäsin eilen yhdessä ryhmässä tälläiseen deep talk -ketjuun, johon oli postattu outoja ''faktoja'' elämästä, unista, yms. Niitä siinä jonkin aikaa lueskelin ja sain sekoitettua omat ajatuksest täysin. Osa jutuista oli aika pelottavia (varsinkin, kun kello läheni yhtä, enkä saanut unta). Muutamissa jutuissa tuli sellainen ''tää on niin totta'' fiilis. Tässä muutamia ;

--

1. Mitä jos meillä kaikilla on oma suojelushenki? Joskus kun oot lähdössä johonkin ja unohdat jotain (esim. puhelimen tai rahapussin), niin että joudut palaamaan takaisin kotiin hakemaan sitä, niin se henki on tehnyt sen tarkoituksella, jotta säästyisit onnettomuudelta, johon olisit joutunut, jos olisit vain lähtenyt palaamatta hakemaan unohtunutta asiaa.

- - Mua on aina vituttanut, kun on kiire vaikka kaverin luo ja puhelin jää kotiin. Siinä oon aina arponut, että haenko vai enkö. Noh, olen aina hakenut. Mulle on monesti sanottu, että kaikella on syynsä. Löytyikö nyt syy, sille miksi joskus jotain jää kotiin? -- 

2. Olet nukkumassa ja yhtäkkiä heräät ''säikähtäen'' tai ''säpsähtäen'' ja susta tuntuu, kuin oisit pudonnu jostain. Esimerkiksi tikapuilta, tai rappusista. Tämä johtuisi siitä, että olit kuolemassa ja sun sielua oltiin viemässä tuonpuoleiseen, kunnes sielusi kantajan ote lipesi ja sinä heräsit.

-- Itselläni on melko usein tullut tuo putoamisen tunne ja olen itse asiassa siitä täällä blogin puolella kertonutkin. No totta vai ei, riippuu sinusta.

3. Netissä on vähän väliä artikkeleita henkilöistä, joilla on sydän syystä tai toisesta pysähtynyt joksikin aikaa. He usein kertovat nähneensä valon, jonkinlaisen tunnelin päässä. Mitä jos tämä valo onkin ollut toisen sairaalahuoneen kattovalo? Toisessa huoneessa olemme vastasyntynyt lapsi. Oletko koskaan miettinyt, miksi vastasyntyneet yleensä itkevät heti? Se johtuu siitä, että he ovat juuri kuolleet entisessä elämässään ja he muistavat kaiken sen mitä heillä oli entisessä elämässään. Kun he kasvavat he alkavat unohtaa ''entisen elämänsä'' ja keskittyvät nykyiseen. Mutta entisen elämän muistot tulevat joskus esiin. Ne ovat niitä hetkiä, kun teet jotain ja yhtäkkiä sinusta tuntuu, että hei mä oon ollu tässä tilanteessa ennenkin.

-- Oon usein miettinyt, miksi vauvat itkevät syntymänsä jälkeen? Ja noi tollaset ''flashback:it'' on ihan kamalia. Yleensä oon niiden jälkee kysyny kavereilta, että tuntuuko heistä siltä, kuin kyseinen hetki olisi jo kertaalleen eletty. Usein vastaus on kielteinen.

---------------

-------------

Everything you can imagine is real

Valoa

There's a light inside of all of us.

It's never hiding you just have to

light it.

--------------------

Mulla oli 3. ajotunti perjantaina, mikä meni yllättävän hyvin, ottaen huomioon, että oli 13. päivä. Ajeltiin kotikaupungissani noin 2 tunnin ajan.  Samalla aloimme juttelemaan niitä näitä, kunnes ajo-opettajani kysyi, että mitä olen tykännyt asua tässä kaupungissa. 

Vastasin, että nuorempana tykkäsin todella paljon kyseisestä kaupungista. Tällä hetkellä olen viimeiset 2 vuotta yrittänyt päästä pois tästä kaupungista. Ajo-opettajani tietysti kysyi, että miksi. Vastasin lyhyesti, että minua on kiusattu 7. luokasta lähtien ja kiusaajiin ''törmää'' melkein joka päivä.  Ja nämä kiusaajat asuvat saman kadun varrella, kuin minä. Yksi ennen minua ja kaksi minun jälkeeni.

Seurasi hiljaisuus, jonka jälkeen juttelimme perusjutuista, mun harrastuksista, lemmikeistä jne. Ajettuani n. 45 min verran ajo-opettajani kysyi, miten kiusaaminen alkoi. Siihen en oikein osannut vastata. Osaakohan edes kiusaajani vastata? Luulisin, että se alkoi ensimmäisen osastojaksoni aikana. '

Minun rinnakkais luokilla olevat 2 tyttöä alkoivat kesällä saada outoja viestejä, joihin minut lavastettiin syylliseksi. Luulen, että syy, miksi minut lavastettiin viestien lähettäjäksi oli puhtaasti se, kun minä vietin koko kesän suljetulla psykiatrisella osastolla. Minut oli helppo leimata ''hulluksi''.

Pian minäkin aloin saamaan viestejä. Myöhemmin selvisi, että aloin saamaan viestejä, koska olin päässyt liian lähelle ratkaisua. Heidän piti lähettää minullekin viestejä, jotten paljastaisi koko juttua. Tätä jatkui muutamia kuukausia, kunnes sain tarpeeksi. Parissa viikossa olin selvittänyt koko jutun ja kerroin psykologilleni ja koulun opolle. Siitä lähtien nämä viestien lähettäjät, eli nykyiset kiusaajani suuttuivat minulle, koska paljastin heidän ''leikkinsä''.  Tästä saan kuulla usein.

Lopettelimme ajotuntia ja enne kuin astuin ulos autosta, ajo-opettajani sanoi, ettei kerro kenellekään mitä olemme keskustelleet. Hän myös sanoi, että olen todella vahva, kun kaiken tämän jälkeen, kun kiusaajani tulevat vastaan, minä pystyn hymyilemään ja tervehtimän. Vaikka vastaukseksi saan naurua, keskisormia ja huutelua.  

------------------

Tähän loppuun vielä perjantai 13. epäonnen hetket.

Olin ruokakaupassa illalla äitini kanssa ja aina, kun otin hyllystä jotain tiputin viereisiä tavaroita, irrotin vahingossa hyllyn reunasta tuotteiden hintalappusia, ja pahin moka oli karkkihyllyllä. Otin yhden suklaalevyn, jonka seurauksena hyllyn reunassa oleva muovilista (jossa hintalappuset ovat kiinni) irtosi ja putosi lattialle. Sen seurauksena hyllystä lensi suklaalevyjä lattialle. Ja kaikki, jotka tippuivat lattialle, menivät poikki. Ja kaikki ympärillä olevat asiakkaat kääntyivät katsomaan, minun kirostessa suklaalevyjä. 

-----------------

------------------

A single step becomes a leap of faith. 

That's when you realize you started flying.

Invisible

I take these pills, to make me thin. 

I dye my hair and cut my skin. 

------------

Olen liian lihava. Minun täytyy laihtua. Ainut ongelma on se, että minua ''vahditaan'' tarkkaan ja pienikin painon muutos nähdään heti. Kotonani käy 2x viikossa Tepolista työntekijät, käyn 1-2x Tintin luona, 1-2x kuussa ravitsemusterapeutti ja sitten vielä n. 1x kuussa lääkärin tapaaminen. Minun olisi kyllä ''helppo'' vähentää syömistä, sillä olen kuitenkin suurimman osan ajasta yksin kotona. Mutta sitten ongelmaksi tulee punnitukset. Miten voin huijata niissä?

Haluaisin niin polttavasti takaisin sen 45 kiloisen vartalon. 

Tällä hetkellä olen siitä hyvin kaukana...

Aikaisemmin ns. päätavoitteeni oli tämä:
- I wanna be so skinny that I rot from view.
I want to walk in the snow and not leave a footprint.
And not soil it's purity. -

Olen kokeillut mm. veden juomista ennen punnitusta, joka on toiminut niin kauan, kunnes jäin kiinni. Joskus yritin laittaa pieniä painoja rintaliiveihin, mutta en osannut laittaa tarpeeksi. Painoni oli silti laskenut. Olen hukassa, en tiedä mitä teen.

Haluan laihtua! En kestä katsella itseäni peilistä enää kauaa. Olen nyt n. puolen vuoden ajan jatkanut taistelua Anaa vastaan. Mutta nyt en enää tiedä, pystynkö. Annanko sen vain viedä minut mukanaan? 

Muistan, kun viime vuonna kävin viettämässä aikaa nuorille tarkoitetussa paikassa, jossa ohjaajat aina sanoivat, kun laihduin kerta kerralta. Muistan kirkkaasti yhden ohjaajan kommentin: '' Sustahan näkyy kohta läpi.'' Minä (jollain hieman oudolla tavalla) nautin siitä, kun ihmiset sanoivat laihtuneeni. En ikinä osannut vastata laihtumis-kommentteihin, yleensä vain hymyilin takaisin. Sisimmässäni kuitenkin hypin riemusta. Kaikkein parhaimmalta tuntui, kun minulle tärkeät ihmiset sanoivat, että olin laihtunut.

-----------------

---------------

Tavoitteena pienin mahdollisin paino 

ja pienin mahdollisin keho. 

Vaikka se maksaisi kuoleman verran.

-------------

Don't open, dead inside!

I don't want to see it coming, 

I don't even want to be here.

I will cover up my eyes 

and pray it goes away.

----------

..

Sitten kuului narisevaa ääntä, ihan kuin ovi olisi avattu. Raollaan ollut ladon ovi oli nyt hieman enemmän auki. Sitten näin sen. Ovien välistä työntyi ensin käsi, sitten toinen.

..

Torstai, 28.9. Ajan skootterilla, kohti tallia. Olin sopinut R:n kanssa, että siivoasin hänen 22 karsinan hevostallia. Keväällä talliin muuttaneet pääskyset olivat sotkeneet seiniä ja ovia.

Ajoin skootterillani pihaan, pysäköin sen tallin seinän viereen. Olin tallilla yksin.

Avasin tallin keittiön oven ja astuin sisälle. Ihana hevosen tuoksu leijui nenääni. Annoin tallikissalle hieman raksuja ja avasin talliin ja keittiön välisen oven. Tallissa oli pimeää, joten sytytin valot. Kurkistin R:n hevosen karsinaan, sitä ei oltu siivottu. Otin varustehuoneen oven vierestä isot kottikärryt ja punaisen talikon. Avasin karsinan oven ja aloin lapata likaista purua kottikärryihin. 

Sain karsinan siivottua ja lähdin tyhjentämään kottikärryjä tallin taakse. Samalla otin puhtaita puruja mukaan. Yleensä menen tallin taakse heinäladon kautta, mutta jokin sai minut käyttämään keskiovea. Kun puhtaat purut olivat karsinassa, aloin täyttämään vesiastioita. Pian R saapui talliin.

Enää minun pitäisi hakea ikean kassit täyteen heinää. Onneksi hän tuli mukaan, yksin en latoon uskalla mennä.

Juttelimme hetken, jonka jälkeen R lähti purkamaan kauppatavaroita. Jäin yksin talliin saippua veden ja pesusienen kanssa. Aloitin tallin vasemmasta päädystä, jossa on 8 karsinaa. Niitä karsinoita käytetään yleensä, joten ne olivat puhtaammat, kuin oikean päädyn. Niistä oli siis helpompi aloittaa, kun likaa ei juuri ollut.

Putsailin karsinoita kaikessa rauhassa, kunnes kuulin ensimmäisen oudomman äänen. Se oli, kuin joku olisi sulkenut ikkunan. Tallissa on kyllä ikkunoita, joista osa oli auki ja osa kiinni. En nähnyt kenenkään sulkevan tai avaavan ikkunaa. Olin tallissa yksin.

Sain siivottua vasemmalla olevat karsinat ja siirryin tallin keskiosaan, josta pääsee tarhojen luokse. Keskiosassa säilytetään myös kenkiä, harjoja ja muuta tavaraa. Siivosen seinät niin hyvin, kuin ne tavaramäärältään voi. Oli aika siirtyä oikeaan päätyyn, jossa on 14 karsinaa. Niissä ei ole hevosia asunut pitkään aikaan, joten ne olivat todella likaiset.

Aloitin putsaamisen karsinoista, jotka olivat lähimpänä tallin keskiosaa. Pesin ovia sienillä, kunnes minulle tuli sellainen tunne, ettei minun pitäisi jatkaa. Vilkuilin ympärilleni, mutta mitään ei näkynyt. Jatkoin oven pesua, kunnes pelko alkoi hiipiä mieleeni. Yhtäkkiä huomasin lopettaneeni oven pesun ja katselin ympärilleni. Kuuntelin kaikkia ääniä, joita ympäriltäni kuului. Pudotin sienen lattialle. En uskaltanut nousta seisomaan.

Olin kyykyssä keskellä käytävää. Kuului kolahdus toisen perään, huomasin kääntäväni pääni jokaisen äänen jälkeen ladon ovelle päin. Tuijotin ladon ovea, kuin odottaen, että sieltä syöksyisi joku minua kohti. Seuraava ääni kuului jo selvästi muita kovempaa ja lähempää.

Paniikki iski.

Yritin rauhoitella itseäni, mutta miljoonat kysymykset törmäilivät toisiinsa päässäni. Ensimmäisinä tulivat kysymykset:

A) Mikä siellä on?

B) Miten pääsen pois?

C) Mitä, jos se kuulee, kun olen lähdössä?

D) Mitä, jos se sammuttaa valot, ja tulee viereeni pimeässä?

D) MITÄ, JOS EN PÄÄSE POIS?!?!

Ja niin kuin aina, kun pelästyin jäin vain paikalleni tuijottamaan latoa kohti. En voinut liikkua, sillä en halunnut kääntää selkääni ladolle, tyhjille karsinoille, en oikeastaan millekään. Aika kului, puhuin itselleni rauhoittaakseni hengitykseni, yritin uskoitella, ettei oven takana ole ketään. Sitten kuului taas uusi ääni, tällä kertaa vastakkaisesta suunnasta. Käänsin katseeni äänen suuntaan. Sitten kuului narisevaa ääntä, ihan kuin ovi olisi avattu. Raollaan ollut ladon ovi oli nyt hieman enemmän auki. Sitten näin sen. Ovien välistä työntyi ensin käsi, sitten toinen. Sydämeni syke nousi yli sadan sekunneista, lopetin hengityksen ja tuijotin oven välistä tulleita raajoja. En kyennyt huutamaan, liikkumaan tai siirtämään katsettani. Se tulee, NYT. Nopeammin, kuin ehdin tajuta se seisoi oven edessä. Ja alkoi huojumaan minua kohti. Sen enmpää tajuamatta, nousin ylös ja juoksin kohti keskimmäisiä ovia Avasin oven ja suljin sen perässäni. Juoksin niin kovaa, kuin pääsin, enkä uskaltanut katsoa taakseni. Pysähdyin R:n hevosen tarhan eteen ja jäin odottamaan R:ää.

R tuli noin puolen tunnin päästä,  jolloin uskaltauduin talliin. Kerroin R:lle, mitä olin nähnyt ja menimme yhdessä heinälatoon katsomaan, oliko siellä mitään. Noh, ei ollut. 

--------------

Kuva (c) thislightinthedark

------------

The difference between me and you is, that when you wake up, 

your nightmare ends.

Joka keinussa keinuu

Väliä taivaan ja helvetin heiluu, 

Hän kokee huiput ja kuilut, kun keinuu, kun keinuu. 

---------------

Taas se sama uni. Näin sen ekan kerran kun olin alle kouluikäinen. Unessa kiipeän 6 kerroksisen kerrostalon rappuja, kohti ylintä kerrosta. Talossa ei ole hissiä. Mä kiipeän rappu rapulta ja kerros kerrokselta. Juuri, kun lähden nousemaan viimeisiä rappuja, rappukäytävä katoaa altani. Minä putoan. Putoan todella nopeasti, kohti pohjakerrosta. Juuri, kun olen osumassa kylmään, kiviseen lattiaan. Minä herään. 

Kelataan hieman taaksepäin. Kun olen nousemassa viimeisiä rappuja, oikealla puolellani, viimeisen oven edessä seisoo joku. Hän on selin minuun päin. Kuka se on? Juuri, kun raput katoavat hän on kääntymäisillään minua päin. En ehdi nähdä häntä. Alan pudota.

-

Viime päivinä oon yrittäny tsempata. En halua näyttää heikolta. Jos ihmiset ympärilläni saisivat tietää, mitä todellisuudessa tunnen, lääkitystä varmasti lisättäisiin. Ja sitä en halua, missään nimessä. Nytkin minun pitäisi syödä Leponexia ainakin 150mg iltaisin ja ottaa Ketipinoria 50mg-100mg, ennen kuin menen nukkumaan. Todellisuudessa, otan Leponexia 50mg ja Ketipinorit on edelleen hakematta. 

Haluaisin olla kokonaan ilman lääkkeitä. Olen sitä ehdottanutkin muutamille, mutta he vain alkavat puhua siitä, kun viimeksi olin ilman lääkkeitä 10kk ja mitä siitä seurasi. Juu, kyllähän minä itsekin muistan, mitä kävi. Mutta olisin mieluummin masentunut/ahdistunut, kuin se, että olisin lihava. 

Kuulostaa ehkä teidän korviinne oudolta. Kuka haluaisi olla masentunut, ahdistunut tai psykoottinen? 

Tehdäänpä näin:

Sinulla on kädessäsi kaksi karkkia. Sininen ja Punainen. Karkeilla on eri vaikutukset, kummallakin haitat ja hyödyt.

Sininen: Painosi pysyy normaaleissa mitoissa, mutta sinua masentaa, kuulet ääniä, näet harhoja.

Punainen: Vointisi on tasainen, mutta painosi nousee 5-10kg kuukaudessa. 

Kumman sinä valitset?

----------

-----------

Who are you, when no one is watching?