30. joulukuuta 2017

Messy Mind

She would not show that she was afraid, 
but being and feeling alone was too much to face. 
Though everyone said that she was so strong. 
What they didn't know is that she could barely carry on.

-----------------

Makaan huoneeni lattialla, katse kohti kattoa. Oonko mä tässä? Oonko mä oikeesti olemassa? Ihan kuin katsoisin itseäni sivusta. Minusta ei tunnu siltä, kuin makaisin. En tunne lattiaa selkäni alla, en mitään. Olen tyhjä. 
Miltä oikeastaan tuntuu, kun ei enää tunne mitään? 
Kyyneleet valuvat pitkin poskiani ja yhtäkkiä pelko valtaa kehoni. Kuka minä olen, jos en ole minä? Missä olen, jos en ole tässä?

Jo pitkän aikaa minulla on ollut tunne, että katsoisin elämääni sivusta. Ihan kuin tämä olisi vain elokuvaa. Jos se on niin, milloin tulee loppu ja millainen se olisi? Kamalinta tässä on se, että tämä tunne voi tulla milloin vaan. Keskellä kirkasta päivää. Mä pelkään, että jossain vaiheessa, tää tunne muuttuu pysyväksi. 
Mulla on paljon tapaamisia ja keskusteluja pitkin viikkoa. Mutta silti, mä en saa sanottua mitään. Me puhutaan lähes aina jostain kivasta asiasta. Jos keskustelu ''eksyy'' synkempiin ja vaikeampiin aiheisiin, hiljenen. Jos saan jotain sanottua, sen on yleensä vain ''pintaraapaisu'' jostain vaikeasta aiheesta. Esimerkiksi syömisistäni en ole sanonut mitään vähään aikaan. En ole pystynyt. Aina on ajatus taustalla, ''mitä jos?''.  Pelkään seurauksia, jos kerron heille miten esim. syömiseni oikeasti menee. 

Mä lupasin Tintille kaksi viikkoa sitten, etten satuta itseäni. Ahdistaa kertoa, etten pystynyt lupaustani pitämään. Mä muistin taas, kuinka mun ei kannattais luvata mitään. Yleensä jos lupaan jotain esim. tämä tai ''en osta tässä kuussa mitään'' -tyylisiä lupauksia, en pysty niitä pitämään. Joskus nuorempana, kun mun teki mieli satuttaa itseäni, piirsin käteeni perhosen. Joku teistä on ehkä kuullutkin Butterfly-projektista. 

-----------------------------------------------------------

BUTTERFLY PROJECT
- piirrä esim. käteesi perhonen 
- nimeä perhonen jonkun sinulle 
rakkaan/tärkeän ihmisen mukaan
- Anna perhosen kulua pois rauhassa 
(älä raavi tai pese sitä pois)
- Jos satutat itseäsi, perhonen kuolee
- Jos olet piirtänyt useamman perhosen, 
kaikki kuolevat kerralla, jos satutat itseäsi

-------------------------------------------------------------

Ehkä mun täytyy vaan odottaa seuraavaa Tintin aikaa (joka on 2.1.), jos silloin saisin taas purettua ahdistusta. Sitä valtavaa tornia, joka vaan jatkaa kasvamistaan. Vaikka, me saatiinkin viime kerralla madallettua sitä hieman, se ei silti kadonnut. Vielä on laatikoita avaamatta. 

----------------------


----------------------

I'm afraid to tell you how bad it is.

--------------------





12. joulukuuta 2017

Kun haaveeni hautasit

Sinä pilkkasit, estelit kun halusin vaan lentää. 
Tänään. Mun kipukynnys on taivaan korkuinen ja siitä, 
sinä ansaitset suuren kiitoksen.

--------------

Tämä on vaikea aihe minulle. En ole ikinä ennen pystynyt selittämään, miksi en voi luottaa uusiin ihmisiin? Varsinkaan eri hoitotahojen ihmisiin. Mulle on pitkään sanottu, että kaikista pitää uskoa hyvää, kukaan ei ole paha syntyessään. Eihän? Minusta on paljon parempi ensin varautua pahimpaan ja myöhemmin yllättyä (toivottavasti) positiivisesti. Itseäni harmittaa erittäin paljon, varsinkin Tintti. Olin alussa hänelle erittäin töykeä. Ja monille muille. Nyt ''esittelen'' teille henkilön, joka sai minut tajuamaan, että kaikki eivät ole mukavia, vaikka ulkoapäin siltä näyttävät.

Mulle oli alunperin ''määrätty'' tukihenkilö auttamaan kouluhommissa, jotka sairaalareissujen yms. muun kiusaamisen myötä kärsivät. Minut erotettiin koulusta, jonka seurauksena jouduin käymään peruskoulun loppuun kotona. Ensimmäinen tukihenkilöni oli ihana, olen hänelle kiitollinen kaikesta avusta ja tuesta. Hän kuitenkin joutui jäämään töistä pois, äitiyslomalle. Hän kertoi palaavansa takaisin vasta, kun olen täyttämässä 18. Silloin, emme tietenkään voineet enää jatkaa. 

Psykologini ja lääkärini kuitenkin totesivat, että tarvitsen tukihenkilöä vielä. Joten hänen tilalleen täytyi valita uusi. Minä en valintaan saanut vaikuttaa millään tavalla. Sain sitten melko pian uuden tukihenkilön, joka tuli suoraan meille kotiin. Minä sain tietää vain nimen ja sen, että hän oli työskennellyt aiemmin lapsiperheiden parissa. Ajattelin, että hän osaa homman, kun on lapsiperheitä auttanut. Niin metsään en ollut ikinä ennakkoluulojeni kanssa mennyt.

Käytetään hänestä vaikka nimeä Anna. Hän oli n. 50 vuotias nainen, jolla oli laaja tietämys lapsista, muttei nuorista. Aluksi kaikki näytti hyvälle, jutteleminen sujui, meillä riitti asioita jaettavaksi. Hiljalleen suistuttiin kohti erimielisyyksiä, ristiriitoja.

Tehtiin asioita yhdessä, käytiin kahvilla ja puistoissa. Mä en väitä, etteikö meillä olis ollu välillä kivaakin. Mut sitten, kun kysyit aina, että mitä tehdään ja mä sulle ehdotin. Sä olit aina keksinyt jotain ''parempaa''. Esimerkiksi, ehdotin kerran, että mentäisiin käymään tallilla hoitamassa hevosystävääni. Sä sanoit, että käy. Kun sitten saavuit seuraavana päivänä meille, sanoit, että sinulla on parempi idea. Kohteliaasti kuuntelin ehdotuksesi. Sanoin, että meidän pitäisi kyllä mennä tallille, sillä olin sopinut hoitavani hevosen. Siihen tokaisit töykeästi;

''Kyllä se hevonen tallissa pärjää.''

Ööö, ei se kyllä pärjää. Kaverit menneet pihalle jo puoli tuntia sitten, ei toista voi yksin tallissa seisottaa. Siihen Anna tokaisi, ilmota, että sulla on muuta tekemistä. Sain sitten sovittua tallin hoitamiset kaverin kanssa ja päästiin lähtemään ''paremman'' tekemisen pariin. Ja arvatkaas mikä tämä kuningas-idea oli? Menimme kirjastoon lukemaan jotain luontokirjoja.
Nää ei jääny todellakaan tähän.
Mulle on aina sanottu, että tukihenkilöt maksaa esim. kahvilassa ja leffassa. Mä jouduin aina maksamaan itse. Käytiin aina ylihinnoitelluissa eläkeläis-kahviloissa. Arnolds ei ikinä käynyt, kun kuulemma heillä on suppea valikoima ja huono asiakaspalvelu. Ootko nyt tosissas?

Yhden kerran olin niin masentunut, etten päässyt sängystä ylös ja mun piti mennä hänen luokseen toimistolle. Laitoin viestin aamulla 8 aikoihin, että en pysty tulemaan. Olin nukahtanut, enkä kuullut puhelimeni soivan. Herään siihen kun Anna ryskyttää ulko-ovea ja käskee minun avaamaan ovi. Tulin sängystä puoli unessa ja mitä on ensimmäinen asia, minkä kuulen.

'' Mä oon niin pettynyt suhun.''

Annan riisuessa kenkiä, mä menin takaisin sängylle istumaan. Hän tuli perässäni ja istui sängyn toiseen päähän. Ja sitten alkoi kunnon ripitys, siitä, kuinka minä olin pettänyt hänen luottamuksensa. Kun jotain oltiin sovittu, ne kuului pitää, eikä omin päin mennä perumaan. Sain siinä kunnon puhuttelun luottamuksellisuudesta ja ystävällisyydessä. Päällimmäisenä kysymys, Kuinka minä kehtasin pettää hänen luottamuksensa. Aloin itkemään, eikä Anna Osoittanut minkäänlaista myötätuntoa, sen sijaan minun piti etsiä kalenterini ja sopia uusi tapaaminen hänen kanssaan. Niin, ku mitä ihmettä? Ensin huudat minulle, kuinka minä olen tuhlannut aikaasi ja pettanyt luottamuksesi ja sitten minun täytyy vielä sopia uusia tapaamisia kanssasi. Loppu käynnin hän käyttäytyi, kun mitään ei olisi tapahtunut.

Seuraavalla kerralla hän tuli kotiimme ja vaati, että koko perhe on paikalla. Hän tuli etuajassa, jolloin meillä vielä oli vieraita. Meillä oli käymässä viimeisillään raskaana oleva serkkuni ja hänen äitinsä. Serkkuni harvoin meillä pääsi käymään, sillä asui toisella paikkakunnalla. Ja mitä teki Anna, hän teki itsestään suuren numeron ja oli koko ajan äänessä. Koko ajan muistutteli siitä, kuinka hän on nyt tullut meille kotikäynnille ja hänellä oli tärkeää asiaa. Minulta koko ajan tivasi, että saako hän käyttää tietokonettamme, sillä halusi näyttää meille videon. Vastasin aina, että kyllä saat odota hetki. Sitten Anna lähti kiipeämään rappusia yläkertaan, jolloin vieraamme tokaisivat, että ehkä heidän pitäisi nyt lähteä kotiin. Olivathan he meillä huimat 20 minuuttia. Vieraiden pukemassa kenkiä yläkerrasta kuului, Mikä on teidän tietokoneen salasana!

Menimme sitten kaikki ylös ja äiti meni auttamaan Annaa. Minä menin siskoni kanssa askartelemaan. Pian Anna hääti äitinikin pois työhuoneesta, sillä halusi etsiä videon rauhassa. Muutaman minuutin jälkeen hän oli asetellut kaikille tuolit ja itse jäi seisomaan meidän taaksemme. Video oli: Orastavan syömishäiriön tunnistaminen. Siinä kohtaa minua ei enää kiinnostanut koko asia. Kaivoin puhelimen taskusta ja aloin selata facebookia. Sitten Anna tulee ja yrittää ottaa puhelimeni pois. Minun pitäisi keskittyä hänen valitsemaansa videoon. Vastasin, että osaan videon jo ulkoa, sillä sitä on vuosien varrella tuputettu joka tuutista. Kiitos, mutta ei kiitos. Pitkin videota kuului Annalta kommenttia: No, tuossa olet sinä, tunnistatko? ja Ihan samanlainen käytös, kuin lapsellanne.
Videon loputtua Anna kaivoi käsilaukustaan paperinivaskan, korjasi ryhtinsä ja alkoi lukea kuuluvalla äänellä. Välissä kuului perheenjäsentemme nimiä ja kommentteja ''huomasitteko''. Tekstin jälkeen alkoi minun ripittäminen. Puolessa välissä hermoni eivät enää jaksaneet, vaan huusin ''Nyt pidä jo se turpas kiinni, senkin ämmä.'' Yllätys, yllätys Annalla oli vastaus tähänkin.

Hän vietti meillä yhteensä 3 tuntia, eikä meinannut lähteä useasta pyynnöstä huolimatta. Meidän perheellä oli varattuna liput keikalle Helsinkiin, josta sitten myöhästyttiin, kun Anna ei lähtenyt. Tässä kohtaa minä pistin leikin poikki. En enää sopinut uutta aikaa hänen kanssaan. Halusin hänestä eroon. Soitin kaikki hoitopiiriini kuuluvat ihmiset läpi ja kuukausia myöhemmin Anna lähti elämästäni. Hän ei edes saapunut loppupalaveriin. Hän vain katosi.

Näin hänet seuraavan kerran viimeisimmän osastojaksoni aikana. Hän oli tullut tapaamaan uutta nuorta. Kohteli minua kuin ylintä ystävää. Sisimmässäni näytin hänelle keskisormea.

Jätin tästä suosiolla kaiken laisia pienempiä juttuja mitä meidän n. 2 vuoden yhteiselle taipaleella mahtui. Mä todellakin uskoin, että tää ihminen välittäisi ja auttaisi mua, eikä pilkkaisi ja ajaisi itsetuntoani maahan. Hän ei ollut minulle reilu, hän oli itsekäs. Ainoa asia, millä oli merkitystä oli se, että teimme mistä hän tykkäsi.

-----------

Tämän jälkeen minun on ollut erityisen vaikeaa luottaa uuteen ihmiseen. Toivon, että myös te ymmärrätte miksi. En tarkoita, että teidän tulisi nyt myös ajatella kaikista ensin pahaa. Ei, jatkakaa niinkuin itse parhaaksi näette! Minä en enää pystyy luottamaan tai avautumaan heti uudelle ihmiselle. Toivoisin todella, että pystyisin. On hirveää ensin ajatella, kuinka kauhea toinen voikaan olla.

Nyt pyydän anteeksi kaikilta niiltä, menneiltä ja tulevilta ihmisiltä, joita olen kohdellut ikävästi ensimmäisien tapaamisien yhteydessä. 

------------



-------------

The problem is, 
you still don't think that you did anything to 
hurt me.

--------------

8. joulukuuta 2017

Loppuuko tää koskaan?

Sanoja vailla, tähän jään. 
Sanoja vailla, ei niistä riitä yksikäään. 
Sanoja vailla, ikävää. 
Mä toivon, et vielä hymysi mä nään.

-----------

Alkuun: Kirjoitan tätä tekstiä muodossa ''tänään'' jolla tarkoitin päivää 7.12, mikä oli oikeasti eilen, sillä onnistuin taas aloittamaan tämän kirjoituksen 2 aikaan yöllä, joten päivä on jo vaihtunut. Älkää antako sen häiritä, kun tekstin julkaisi päivämääränä lukee 8.12 ja puhun eilisin tapahtumista sanalla tänään :).

Ja teksti tulee olemaan p i t k ä

----------

Tänään oli se pitkään odotettu Tintin tapaaminen. Myönnän, että tarkistin puhelintani jatkuvasti pelkäen, että tapaamisemme on peruttu. Todettiin yhdessä, että edellisen ja tämän tapaamisen välissä on ollut aivan liian pitkä aika. Aloitettiin ihan perus smalltalk:illa (as always), joka vaihtui molempien päässeen omalle paikalleen siihen varsinaiseen terapia keskusteluun.

Ihan aluksi sanoin, että isoja asioita on käyntimme välissä tapahtunut, eikä 50 min tule millään riittämään. Heitin, että varmaan oikeasti menisi kokonainen päivä aamusta iltaan, jos putkeen kaikki kertoisin. Mainitsin, että on ollut hyviä ja huonoja asioita ja haluaisin aloittaa huonoista. 
Ensimmäinen ja painavin asia koski rakasta läheistäni, josta tänne kirjoitinkin ajatuksia muutama teksti taaemmas. Olin varautunut,  että tapaamisesta en tule selviämään, ilman nenäliinoja ja poskille valunutta ripsiväriä.
Aloitin puhumisen kertomalla taustoja, sillä en ollut kertonut mitään läheiseni tilanteesta. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes tuli aika kertoa nykytilanteesta ja ''tuomiosta''. Kerroin nykytilanteen ja pääsin sanomaan, että 1.12 oli ollut lääkäri aika, jonka uutiset eivät olleet hyviä. Siinä vaiheessa huomasin, kuinka käteni tärisivät ja hajoaminen oli enää silmän räpäyksen päässä. Käänsin katseeni kattoon, jolloin ensimmäinen kyynel kohosi silmänurkkaan. Hautasin kasvoni käsiini ja sanoin, ''ei helvetti, taas''. Sitten peli olikin pelattu. Tintti kysyi hetken päästä, minkälaisia uutisia olimme saaneet. En sanonut mitään, en kyennyt puhumaan. Käänsin vain katseeni Tintin silmiin ja näin hänen ilmeestään, että hän ymmärsi. Hän painoi päänsä alas ja sanoi, että ymmärtää täysin. Kun vihdoin pystyin puhumaan, sanoin tärisevällä äänellä, että jos hyvin käy, hän on kanssamme vielä jouluna. (Rehellisesti sanottuna (kyllä, tämä tuntuu pahalle), minä en usko.)
Jatkoimme keskustelua, joka ohjautui siihen, kun en ole pystynyt nukkumaan. Viime yönä nukuin 30 minuuttia, sitä edellisenä, en edes sitäkään. Ja nytkin kello on jo yli kaksi yöllä, enkä ole vieläkään nukahtanut. Kerroin samat ajatukset, jotka löydätte blogitekstistä Tears keep falling. Lopuksi totesin, että itse asiassa, en enää edes haluakaan nukkua. Syömisestä en maininnut.
Minulla on ollut lähiaikoina paljon itsetuhoisia ajatuksia, josta sitten mulle heräsi kysymys ja päätin sitten kysyä sitä Tintiltä.

''Onko mulla oikeutta satuttaa itseäni tai tuntea suurta ahdistusta, kun toinen makaa päivästä toiseen sohvalla, miettien, onko huominen päivä se viimeinen?"

Lähinnä vertaan meidän tunteita. Onko minun tuskani niin suuri, että minulla on oikeus itseäni satuttaa? Kun miettii, että kuinka järjettömän suuri tuska se on, kun elää tietäen, että huomenna voi olla elämäni viimeinen päivä. Ja silti, hän ei satuta itseään helpottaakseen oloaan. Hän ei halua tappaa itse itseään, ennen kuin sairaus tappaa. Joten onko minulla oikeus toivoa kuolevani, jotta tuska helpottaa? Tiedän, että läheiseni pelkää, hän pelkää todella paljon. Hän pelkää eniten kipua, sitä, että viimeinen hetki on kivulias. Mutta silti, hän jaksaa elää, nauttia joka päivästä, kuin se olisi viimeinen. Hän on todellinen taistelija. Hän ei peräänny.

Joten, onko minulla oikeus?

Tästä pääsimme asiaan, josta en ole kertonut kenellekään. Asia on melko tuore, sillä se tapahtui syyskuun puolessa välissä.
Minä olin päättänyt kuolla.
Sanoin, Tintille heti alkuun, että tiedän, minun olisi pitänyt kertoa, jotta minua olisi voitu auttaa. Sanoin myös, että en kertonut, sillä en halunnut selvitä. Olin päättänyt lähteä, enkä halunnut kenenkään pelastavan minua.
Olin valinnut päivän, jolloin tiesin muun perheeni lähtevän jonnekin, eikä kukaan tulisi kotiin ainakaan kolmeen tuntiin. Näin varmistin, ettei minua ehdittäisi pelastaa.
Minulla meni useampi viikko, kun valitsin lähtötapaani. Suljin pois lääkkeet, sillä sitä olin jo kerran testannut, eikä se onnistunut (vuosi muistaakseni 2013). Toisena suljin pois ranteen valtimon auki viiltämisen,  sitäkin olen ikävä kyllä koittanut (vuonna 2014). Mietin myös esim. junan eteen hyppäämistä. Poistin ajatuksen mielestäni, sillä en halunnut vaivata ketään tuntematonta.
Myös painavana syynä oli ystäväni kuolema. Hän hyppäsi junan alle, eikä junaa kuljettanut henkilö enää koskaan pystynyt kuljettamaan junaa. Enkä myöskään halua, että ihmiset joutuvat keräämään palasiani radalta. Kun kävin viemässä kynttilän ja katsomassa kaverini kuolinpaikkaa seuraavana päivänä, näin vielä hänen kuivuneen verensä kiskoilla. Sitä näkyä en unohda.
Pitkän pohdinnan jälkeen päädyin lääkkeisiin. Muistin viimekertaisen annos määrän, joka ei ollut riittänyt. Päätin lisätä sitä muutamalla grammalla. Mulla oli jemmassa iso kourallinen lääkkeitä, kaikkiaan 3 erilaista. Jos kaikki laskee yhteen, minulla oli n. 6 gramman edestä lääkkeitä. Pääasiassa psykoosilääkkeitä.
Mä otin salaisesta laatikostani kirjoittamani kirjeet. Niitä oli 7. Lisäksi otin esiin vuonna 2013 kirjoittamani hautajais-suunnitelmani. Luin sen kertaalleen läpi ja se piti edelleen paikkaansa. Kävin vielä koko talomme läpi ja varmistin, että olen yksin. Hain ison mukin, johon kaadoin kylmää vettä. Menin istumaan työhuoneeni lattialle ja hain lääkkeet. Katsoin vieressäni olevaan peiliin ja sanoin Sille:

''Nyt me voidaan olla ikuisesti yhdessä, me voitettiin.''

ja Analle:

''Mä tajusin, että me ei ikinä tässä maailmassa pääsemään loppuun. Mut me kummatkin tiedetään, että kuolleet tytöt ovat kaikkein laihimpia.''

Sitten mä laitoin osan lääkkeistä suuhuni ja otin vesilasin käteeni. Kuiskasin vielä kiitos ja anteeksi, ennen kuin otin kulauksen.
Yhtäkkiä kuului samanlainen ääni, joka kuuluu, kun ovi kiinni oleva ovi avataan. Pelästyin, että nyt perhe tuli takaisin kotiin. Voi vittu, ne ei saa nähdä tätä. Hetken aikaa istuin liikkumatta keskellä lattiaa ja odotin, että joku huutaisi moi. Sitten kuului toinen ääni, jonka jälkeen syljin suussani jo massaksi liunneet lääkkeet vesimukiin ja keräsin nopeasti vielä koskemattomat lääkkeet purkkiin. Työnsin ne roskiksen taakse piiloon. Kirjeet keräsin myös ja laitoin ne laatikkoon. Lähdin tarkistamaan talon. Missään ei ollut ketään. Ei autoja pihassa, ei mitään. Vilkaisin kelloa ja aikaa oli kulunut jo kaksi tuntia. Kiirehdin huoneeseeni hakemaan lääkkeet ja juoksin pihamme halki kohti roskakatosta. Sen enenpää ajattelematta, avasin päällimmäisen roskapussin ja kippasin lääkkeet sinne. ( Tiedostan kyllä, että kaikki lääkeaineet tulisi palauttaa aina apteekkiin, eikä niitä missään nimessä saa heittaa kotona roskiin tai vetää vessan pöntöstä! )
Juoksin takaisin sisälle, jossa mieleni valtasi pettymys ja viha. Raivosin itselleni, haukuin itseni massta taivaaseen epäonnistuneeksi, heikoksi ihmisraunioksi. Hakkasin itseäni nurkeillä ja kaikella kovalla, mihin käteni lattialta ylettyi.
Sanoin Tintille, että en uskaltanut kertoa tapahtuneen jälkeen, sillä pelkäsin osastoa. Sinne en halunnut missään nimessä joutua. Uskalsin kertoa vasta nyt.
Tässä kohtaa Tintin silmät kostuviat ja muuttuivat punertaviksi. Kyyneleitä ei kuitenkaan vierinyt poskille. Hänen äänensäkin muttui hieman itkuiseksi. Mieleeni tuli ajatus: tässä on ''taas'' yksi henkilö, jonka takia en voi tappaa itseäni. Sillä tiedän, että häneen sattuisi.

Aikamme alkoi olla lopussa. Sain kerrottua yhden asian 8 asiasta. Ja kasaamani pahan olon torni madaltui ja tuli vakaamaksi. Se tulee kestämään siihen asti, kunnes tapaamme jälleen.

Palasimme hetkeksi itsetuhoisuuteen ja Tintii kysyi, onko minulla tällä hetkellä itsetuhoisia ajatuksia. Vastasin, että on. Sanoin, että muutama viikko takaperin tiputin vahingossa lasin lattialle ja päädyin istumaan lattialle sirpale käsivarttani vasten. En kuitenkaan saanut aikaan, kuin 1cm mittaisen pintanaarmun. Sain siirrettyä ajatukset muualle.
Tintti kysyi, että pystynkö lupaamaan hänelle, että en satuta itseäni. Tähän vastasin, että en halua luvat asiaa ja sitten rikkoa lupauksen. Lupaukset ovat minulle kultaakin kalliimpia, en halua rikkoa niitä. Varsinkaan lupauksia, jotka ovat tehty tärkeiden henkilöiden kanssa.
Tintti pysyi hiljaa.
Keräsin äskeisen selitykseni yhteen ja sanoin:

''Rehellisesti, nyt en oikeasti voi luvata sitä sinulle, olen pahoillani.''

Tintin ilmeestä näin, että nyt ei ollut hyvä juttu. Joten jatkoin sanomalla, että sen voin luvata, etten tee mitään mistä ei ole enää paluuta. Sitten Tintii katsoi minuun sanoen, että hän on iloinen siitä, että vastasin rehellisesti ja toivoo, että en kuitenkaan tekisi mitään. Hän myös sanoi olevansa helpottonut kuullessaan lupaavani, etten tapa itseäni. Se merkitsi hänelle paljon.

Ajan loputtua sovimme seuraavan tapaamisen, puin takkini päälle ja otin laukkun lattialta. Sanoin, Tintille, etä tarvitsen vielä minuutin, ennen kuin nousen ja lähden pois. Hautasin kasvoni vielä kerran käsiini, annoin viimeisten kyyneleiden valua poskiani pitkin. Nostin katseeni ja kuivasin kyyneleet. Vedin syvään henkeä ja nousin ylös. Ensimmäistä kertaa tapaamisen aikana laitoin suuni hymyyn ja lähdin kävelemään Tintin perässä ovelle. Ennen kuin hän avasi oven, hän laittoi kätensä olkapäälleni ja sanoi, sä olet äärettömän vahva. Sitten hän avasi oven ja astuin käytävään. Hän huikkasi vielä perääni tsempit ja sanoimme heippa. Lähdin kävelemään autolle. Pysähdyin 2. kerroksen kohdalla ja katsoin suuresta ikkunasta ulos lumisateeseen. Sydämeni valtasi lämmin tunne. Minun oli viimein helpompi hengittää.

Vielä nytkin hymyilen ensimmäistä kertaa viikkoihin. En pysty kuvailemaan kuinka onnellinen olen siitä, että minulla on Tintti. Tiedän jo nyt, että hänen lähtönsä tulee sattumaan. Paljon. Jos minun pitäisi vastata, että kenen psykologin/terapeutin lähtö on satuttanut kaikista eniten, vastaus olisi ensimmäinen psykologini. Olen itseasiassa hänestä keronut hieman tekstissä He, jotka lähtivät. Mutta uskon, että se tulee jonain päivänä muuttumaan.

Kiitos Tintti, sinä sait minut hymyilemään.

---------------


----------------

She learned to hold all her feelings inside until late at night. 
She covered her mouth withe her hand, so no one hears her. 
She looks perfect with her fake smile.

5. joulukuuta 2017

xoxo ANA

Hi! My name is Ana and I'm here to save you. 

It was very smart of you to call me :). 
We will work together and we'll leave no footprints. 
We'll have wings eventually.

I want to embrace you.

I will help you to control,
I will hurt like hell.
And I will swallow your sweet soul.

It will be nailed to your jawbone. 
It's painted on the mirror. 
Stripped to the bone, to the soul, to the ''I don't know''. 
Stripped to the core, to the matter, to flesh.
Stripped to the four in the morning lies and lullabies.
Stripped without clothes, without dirt, without baggage, without consciousness.

And you are weightless.

Don't forget I'm taking over. 
Transparent is what you'll be in no time 
if you're taking life in stone cold sober.
I want to embrace.
I will make you steal and lie.

I will hurt like hell.
I will kill you in no time.
Soon you'll be weightless.
And everyone's your enemy.
You'll find your worst fears in me.

And you'll be weightless.

Are you coming with me?

xoxo ANA


4. joulukuuta 2017

Tears keep falling

Who's to know when the time has come around? 
Don't want to see you cry. I know that this is not goodbye.

--------------

Minusta ei ole kuulunut mitään vähään aikaan. Syy on yksinkertaisesti se, että ei ole ollut voimia kirjoittaa. Ei ole ollut voimia tehdä mitään. Valehtelematta olen joka päivä (viimeisen viikon ajan) ''hajonnut'' palasiksi ja päätynyt itkemään ja huutamaan lattialla. Itken rakkaan ihmisen vuoksi, sillä pelkään joka päivän olevan se viimeinen hänelle. En pysty nukkumaan, sillä pelkään herääväni seuraavaan aamuun ilman häntä. En sen enempää halua avata asiaa, mutta pelkäänpä, että hän ei tule näkemään uutta vuotta. Itken, sillä mieleeni tulevat kaikki ne asiat ja muistot, joita emme enää ikinä pysty jakamaan. Hän ei enää ikänä tule istumaan kanssani mökkilaiturilla kesä auringon paisteessa. Hän ei enää saa kuulla lintujen laulua, auringon pilkistäessä lumisten puiden välistä. 

Eilen mä juoksin suoraan takapihan läpi metsään. En ehtinyt laittaa takkia päälle. Juoksin kunnes jalkani eivät enää kantaneet. Kaaduin hangelle ja huusin. Itkin ja huusin. Olin samaan aikaan vihainen ja äärimmäisen surullinen. Makasin hangella ja vaatteeni kastuivat. Kyyneleet virtasivat poskiani pitkin hangelle. Minusta tuntui pahalle, sillä tiesin, että hän ei enää voi lähteä metsään istumaan lumisille kannoille ja kuuntelemaan luonnon ääniä. 

En muista, milloin viimeksi olisin itkenyt näin paljon.

Mulla on ollut myös ongelmia Tintin kanssa. Meillä ei vaan ole ollut kolmeen viikkoon yhtään tapaamista. Olen pinonnut kaiken pahan olon sisälleni torniksi ja odotan milloin se sortuu. Tänään olisi pitänyt olla terapia-aika Tintille, mutta en voinut mennä. Illan aikana mulle nousi kuume (ja jouduin laittamaan Leponexin tauolle) ja aamulla oloni oli niin kauhea, että äitini perui ajan. Minulta peruuntui myös J:n tapaaminen. Olin laskenut sen varaan, että tänään saisin madallettua pahan olon tornia, mutta sen sijaan, se vain kasvoi. 

Tällä hetkellä en voi muuta, kuin yrittää nauttia viimeisistä yhteisistä hetkistä rakkaan ihmisen kanssa. Viimeinen näkeminen tulee olemaan vaikea. Mut oon mä varmaan ennenkin selviytynyt? Tulen myös todennäköisesti romahtamaan seuraavalla terapiakäynnillä. Mä en vaan jaksa enää hymyillä päivästä toiseen.

--------------

The only time a goodbye is painful, 
is when you know you'll never say hello again.