30. joulukuuta 2017

Messy Mind

She would not show that she was afraid, 
but being and feeling alone was too much to face. 
Though everyone said that she was so strong. 
What they didn't know is that she could barely carry on.

-----------------

Makaan huoneeni lattialla, katse kohti kattoa. Oonko mä tässä? Oonko mä oikeesti olemassa? Ihan kuin katsoisin itseäni sivusta. Minusta ei tunnu siltä, kuin makaisin. En tunne lattiaa selkäni alla, en mitään. Olen tyhjä. 
Miltä oikeastaan tuntuu, kun ei enää tunne mitään? 
Kyyneleet valuvat pitkin poskiani ja yhtäkkiä pelko valtaa kehoni. Kuka minä olen, jos en ole minä? Missä olen, jos en ole tässä?

Jo pitkän aikaa minulla on ollut tunne, että katsoisin elämääni sivusta. Ihan kuin tämä olisi vain elokuvaa. Jos se on niin, milloin tulee loppu ja millainen se olisi? Kamalinta tässä on se, että tämä tunne voi tulla milloin vaan. Keskellä kirkasta päivää. Mä pelkään, että jossain vaiheessa, tää tunne muuttuu pysyväksi. 
Mulla on paljon tapaamisia ja keskusteluja pitkin viikkoa. Mutta silti, mä en saa sanottua mitään. Me puhutaan lähes aina jostain kivasta asiasta. Jos keskustelu ''eksyy'' synkempiin ja vaikeampiin aiheisiin, hiljenen. Jos saan jotain sanottua, sen on yleensä vain ''pintaraapaisu'' jostain vaikeasta aiheesta. Esimerkiksi syömisistäni en ole sanonut mitään vähään aikaan. En ole pystynyt. Aina on ajatus taustalla, ''mitä jos?''.  Pelkään seurauksia, jos kerron heille miten esim. syömiseni oikeasti menee. 

Mä lupasin Tintille kaksi viikkoa sitten, etten satuta itseäni. Ahdistaa kertoa, etten pystynyt lupaustani pitämään. Mä muistin taas, kuinka mun ei kannattais luvata mitään. Yleensä jos lupaan jotain esim. tämä tai ''en osta tässä kuussa mitään'' -tyylisiä lupauksia, en pysty niitä pitämään. Joskus nuorempana, kun mun teki mieli satuttaa itseäni, piirsin käteeni perhosen. Joku teistä on ehkä kuullutkin Butterfly-projektista. 

-----------------------------------------------------------

BUTTERFLY PROJECT
- piirrä esim. käteesi perhonen 
- nimeä perhonen jonkun sinulle 
rakkaan/tärkeän ihmisen mukaan
- Anna perhosen kulua pois rauhassa 
(älä raavi tai pese sitä pois)
- Jos satutat itseäsi, perhonen kuolee
- Jos olet piirtänyt useamman perhosen, 
kaikki kuolevat kerralla, jos satutat itseäsi

-------------------------------------------------------------

Ehkä mun täytyy vaan odottaa seuraavaa Tintin aikaa (joka on 2.1.), jos silloin saisin taas purettua ahdistusta. Sitä valtavaa tornia, joka vaan jatkaa kasvamistaan. Vaikka, me saatiinkin viime kerralla madallettua sitä hieman, se ei silti kadonnut. Vielä on laatikoita avaamatta. 

----------------------


----------------------

I'm afraid to tell you how bad it is.

--------------------





12. joulukuuta 2017

Kun haaveeni hautasit

Sinä pilkkasit, estelit kun halusin vaan lentää. 
Tänään. Mun kipukynnys on taivaan korkuinen ja siitä, 
sinä ansaitset suuren kiitoksen.

--------------

Tämä on vaikea aihe minulle. En ole ikinä ennen pystynyt selittämään, miksi en voi luottaa uusiin ihmisiin? Varsinkaan eri hoitotahojen ihmisiin. Mulle on pitkään sanottu, että kaikista pitää uskoa hyvää, kukaan ei ole paha syntyessään. Eihän? Minusta on paljon parempi ensin varautua pahimpaan ja myöhemmin yllättyä (toivottavasti) positiivisesti. Itseäni harmittaa erittäin paljon, varsinkin Tintti. Olin alussa hänelle erittäin töykeä. Ja monille muille. Nyt ''esittelen'' teille henkilön, joka sai minut tajuamaan, että kaikki eivät ole mukavia, vaikka ulkoapäin siltä näyttävät.

Mulle oli alunperin ''määrätty'' tukihenkilö auttamaan kouluhommissa, jotka sairaalareissujen yms. muun kiusaamisen myötä kärsivät. Minut erotettiin koulusta, jonka seurauksena jouduin käymään peruskoulun loppuun kotona. Ensimmäinen tukihenkilöni oli ihana, olen hänelle kiitollinen kaikesta avusta ja tuesta. Hän kuitenkin joutui jäämään töistä pois, äitiyslomalle. Hän kertoi palaavansa takaisin vasta, kun olen täyttämässä 18. Silloin, emme tietenkään voineet enää jatkaa. 

Psykologini ja lääkärini kuitenkin totesivat, että tarvitsen tukihenkilöä vielä. Joten hänen tilalleen täytyi valita uusi. Minä en valintaan saanut vaikuttaa millään tavalla. Sain sitten melko pian uuden tukihenkilön, joka tuli suoraan meille kotiin. Minä sain tietää vain nimen ja sen, että hän oli työskennellyt aiemmin lapsiperheiden parissa. Ajattelin, että hän osaa homman, kun on lapsiperheitä auttanut. Niin metsään en ollut ikinä ennakkoluulojeni kanssa mennyt.

Käytetään hänestä vaikka nimeä Anna. Hän oli n. 50 vuotias nainen, jolla oli laaja tietämys lapsista, muttei nuorista. Aluksi kaikki näytti hyvälle, jutteleminen sujui, meillä riitti asioita jaettavaksi. Hiljalleen suistuttiin kohti erimielisyyksiä, ristiriitoja.

Tehtiin asioita yhdessä, käytiin kahvilla ja puistoissa. Mä en väitä, etteikö meillä olis ollu välillä kivaakin. Mut sitten, kun kysyit aina, että mitä tehdään ja mä sulle ehdotin. Sä olit aina keksinyt jotain ''parempaa''. Esimerkiksi, ehdotin kerran, että mentäisiin käymään tallilla hoitamassa hevosystävääni. Sä sanoit, että käy. Kun sitten saavuit seuraavana päivänä meille, sanoit, että sinulla on parempi idea. Kohteliaasti kuuntelin ehdotuksesi. Sanoin, että meidän pitäisi kyllä mennä tallille, sillä olin sopinut hoitavani hevosen. Siihen tokaisit töykeästi;

''Kyllä se hevonen tallissa pärjää.''

Ööö, ei se kyllä pärjää. Kaverit menneet pihalle jo puoli tuntia sitten, ei toista voi yksin tallissa seisottaa. Siihen Anna tokaisi, ilmota, että sulla on muuta tekemistä. Sain sitten sovittua tallin hoitamiset kaverin kanssa ja päästiin lähtemään ''paremman'' tekemisen pariin. Ja arvatkaas mikä tämä kuningas-idea oli? Menimme kirjastoon lukemaan jotain luontokirjoja.
Nää ei jääny todellakaan tähän.
Mulle on aina sanottu, että tukihenkilöt maksaa esim. kahvilassa ja leffassa. Mä jouduin aina maksamaan itse. Käytiin aina ylihinnoitelluissa eläkeläis-kahviloissa. Arnolds ei ikinä käynyt, kun kuulemma heillä on suppea valikoima ja huono asiakaspalvelu. Ootko nyt tosissas?

Yhden kerran olin niin masentunut, etten päässyt sängystä ylös ja mun piti mennä hänen luokseen toimistolle. Laitoin viestin aamulla 8 aikoihin, että en pysty tulemaan. Olin nukahtanut, enkä kuullut puhelimeni soivan. Herään siihen kun Anna ryskyttää ulko-ovea ja käskee minun avaamaan ovi. Tulin sängystä puoli unessa ja mitä on ensimmäinen asia, minkä kuulen.

'' Mä oon niin pettynyt suhun.''

Annan riisuessa kenkiä, mä menin takaisin sängylle istumaan. Hän tuli perässäni ja istui sängyn toiseen päähän. Ja sitten alkoi kunnon ripitys, siitä, kuinka minä olin pettänyt hänen luottamuksensa. Kun jotain oltiin sovittu, ne kuului pitää, eikä omin päin mennä perumaan. Sain siinä kunnon puhuttelun luottamuksellisuudesta ja ystävällisyydessä. Päällimmäisenä kysymys, Kuinka minä kehtasin pettää hänen luottamuksensa. Aloin itkemään, eikä Anna Osoittanut minkäänlaista myötätuntoa, sen sijaan minun piti etsiä kalenterini ja sopia uusi tapaaminen hänen kanssaan. Niin, ku mitä ihmettä? Ensin huudat minulle, kuinka minä olen tuhlannut aikaasi ja pettanyt luottamuksesi ja sitten minun täytyy vielä sopia uusia tapaamisia kanssasi. Loppu käynnin hän käyttäytyi, kun mitään ei olisi tapahtunut.

Seuraavalla kerralla hän tuli kotiimme ja vaati, että koko perhe on paikalla. Hän tuli etuajassa, jolloin meillä vielä oli vieraita. Meillä oli käymässä viimeisillään raskaana oleva serkkuni ja hänen äitinsä. Serkkuni harvoin meillä pääsi käymään, sillä asui toisella paikkakunnalla. Ja mitä teki Anna, hän teki itsestään suuren numeron ja oli koko ajan äänessä. Koko ajan muistutteli siitä, kuinka hän on nyt tullut meille kotikäynnille ja hänellä oli tärkeää asiaa. Minulta koko ajan tivasi, että saako hän käyttää tietokonettamme, sillä halusi näyttää meille videon. Vastasin aina, että kyllä saat odota hetki. Sitten Anna lähti kiipeämään rappusia yläkertaan, jolloin vieraamme tokaisivat, että ehkä heidän pitäisi nyt lähteä kotiin. Olivathan he meillä huimat 20 minuuttia. Vieraiden pukemassa kenkiä yläkerrasta kuului, Mikä on teidän tietokoneen salasana!

Menimme sitten kaikki ylös ja äiti meni auttamaan Annaa. Minä menin siskoni kanssa askartelemaan. Pian Anna hääti äitinikin pois työhuoneesta, sillä halusi etsiä videon rauhassa. Muutaman minuutin jälkeen hän oli asetellut kaikille tuolit ja itse jäi seisomaan meidän taaksemme. Video oli: Orastavan syömishäiriön tunnistaminen. Siinä kohtaa minua ei enää kiinnostanut koko asia. Kaivoin puhelimen taskusta ja aloin selata facebookia. Sitten Anna tulee ja yrittää ottaa puhelimeni pois. Minun pitäisi keskittyä hänen valitsemaansa videoon. Vastasin, että osaan videon jo ulkoa, sillä sitä on vuosien varrella tuputettu joka tuutista. Kiitos, mutta ei kiitos. Pitkin videota kuului Annalta kommenttia: No, tuossa olet sinä, tunnistatko? ja Ihan samanlainen käytös, kuin lapsellanne.
Videon loputtua Anna kaivoi käsilaukustaan paperinivaskan, korjasi ryhtinsä ja alkoi lukea kuuluvalla äänellä. Välissä kuului perheenjäsentemme nimiä ja kommentteja ''huomasitteko''. Tekstin jälkeen alkoi minun ripittäminen. Puolessa välissä hermoni eivät enää jaksaneet, vaan huusin ''Nyt pidä jo se turpas kiinni, senkin ämmä.'' Yllätys, yllätys Annalla oli vastaus tähänkin.

Hän vietti meillä yhteensä 3 tuntia, eikä meinannut lähteä useasta pyynnöstä huolimatta. Meidän perheellä oli varattuna liput keikalle Helsinkiin, josta sitten myöhästyttiin, kun Anna ei lähtenyt. Tässä kohtaa minä pistin leikin poikki. En enää sopinut uutta aikaa hänen kanssaan. Halusin hänestä eroon. Soitin kaikki hoitopiiriini kuuluvat ihmiset läpi ja kuukausia myöhemmin Anna lähti elämästäni. Hän ei edes saapunut loppupalaveriin. Hän vain katosi.

Näin hänet seuraavan kerran viimeisimmän osastojaksoni aikana. Hän oli tullut tapaamaan uutta nuorta. Kohteli minua kuin ylintä ystävää. Sisimmässäni näytin hänelle keskisormea.

Jätin tästä suosiolla kaiken laisia pienempiä juttuja mitä meidän n. 2 vuoden yhteiselle taipaleella mahtui. Mä todellakin uskoin, että tää ihminen välittäisi ja auttaisi mua, eikä pilkkaisi ja ajaisi itsetuntoani maahan. Hän ei ollut minulle reilu, hän oli itsekäs. Ainoa asia, millä oli merkitystä oli se, että teimme mistä hän tykkäsi.

-----------

Tämän jälkeen minun on ollut erityisen vaikeaa luottaa uuteen ihmiseen. Toivon, että myös te ymmärrätte miksi. En tarkoita, että teidän tulisi nyt myös ajatella kaikista ensin pahaa. Ei, jatkakaa niinkuin itse parhaaksi näette! Minä en enää pystyy luottamaan tai avautumaan heti uudelle ihmiselle. Toivoisin todella, että pystyisin. On hirveää ensin ajatella, kuinka kauhea toinen voikaan olla.

Nyt pyydän anteeksi kaikilta niiltä, menneiltä ja tulevilta ihmisiltä, joita olen kohdellut ikävästi ensimmäisien tapaamisien yhteydessä. 

------------



-------------

The problem is, 
you still don't think that you did anything to 
hurt me.

--------------

8. joulukuuta 2017

Loppuuko tää koskaan?

Sanoja vailla, tähän jään. 
Sanoja vailla, ei niistä riitä yksikäään. 
Sanoja vailla, ikävää. 
Mä toivon, et vielä hymysi mä nään.

-----------

Alkuun: Kirjoitan tätä tekstiä muodossa ''tänään'' jolla tarkoitin päivää 7.12, mikä oli oikeasti eilen, sillä onnistuin taas aloittamaan tämän kirjoituksen 2 aikaan yöllä, joten päivä on jo vaihtunut. Älkää antako sen häiritä, kun tekstin julkaisi päivämääränä lukee 8.12 ja puhun eilisin tapahtumista sanalla tänään :).

Ja teksti tulee olemaan p i t k ä

----------

Tänään oli se pitkään odotettu Tintin tapaaminen. Myönnän, että tarkistin puhelintani jatkuvasti pelkäen, että tapaamisemme on peruttu. Todettiin yhdessä, että edellisen ja tämän tapaamisen välissä on ollut aivan liian pitkä aika. Aloitettiin ihan perus smalltalk:illa (as always), joka vaihtui molempien päässeen omalle paikalleen siihen varsinaiseen terapia keskusteluun.

Ihan aluksi sanoin, että isoja asioita on käyntimme välissä tapahtunut, eikä 50 min tule millään riittämään. Heitin, että varmaan oikeasti menisi kokonainen päivä aamusta iltaan, jos putkeen kaikki kertoisin. Mainitsin, että on ollut hyviä ja huonoja asioita ja haluaisin aloittaa huonoista. 
Ensimmäinen ja painavin asia koski rakasta läheistäni, josta tänne kirjoitinkin ajatuksia muutama teksti taaemmas. Olin varautunut,  että tapaamisesta en tule selviämään, ilman nenäliinoja ja poskille valunutta ripsiväriä.
Aloitin puhumisen kertomalla taustoja, sillä en ollut kertonut mitään läheiseni tilanteesta. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes tuli aika kertoa nykytilanteesta ja ''tuomiosta''. Kerroin nykytilanteen ja pääsin sanomaan, että 1.12 oli ollut lääkäri aika, jonka uutiset eivät olleet hyviä. Siinä vaiheessa huomasin, kuinka käteni tärisivät ja hajoaminen oli enää silmän räpäyksen päässä. Käänsin katseeni kattoon, jolloin ensimmäinen kyynel kohosi silmänurkkaan. Hautasin kasvoni käsiini ja sanoin, ''ei helvetti, taas''. Sitten peli olikin pelattu. Tintti kysyi hetken päästä, minkälaisia uutisia olimme saaneet. En sanonut mitään, en kyennyt puhumaan. Käänsin vain katseeni Tintin silmiin ja näin hänen ilmeestään, että hän ymmärsi. Hän painoi päänsä alas ja sanoi, että ymmärtää täysin. Kun vihdoin pystyin puhumaan, sanoin tärisevällä äänellä, että jos hyvin käy, hän on kanssamme vielä jouluna. (Rehellisesti sanottuna (kyllä, tämä tuntuu pahalle), minä en usko.)
Jatkoimme keskustelua, joka ohjautui siihen, kun en ole pystynyt nukkumaan. Viime yönä nukuin 30 minuuttia, sitä edellisenä, en edes sitäkään. Ja nytkin kello on jo yli kaksi yöllä, enkä ole vieläkään nukahtanut. Kerroin samat ajatukset, jotka löydätte blogitekstistä Tears keep falling. Lopuksi totesin, että itse asiassa, en enää edes haluakaan nukkua. Syömisestä en maininnut.
Minulla on ollut lähiaikoina paljon itsetuhoisia ajatuksia, josta sitten mulle heräsi kysymys ja päätin sitten kysyä sitä Tintiltä.

''Onko mulla oikeutta satuttaa itseäni tai tuntea suurta ahdistusta, kun toinen makaa päivästä toiseen sohvalla, miettien, onko huominen päivä se viimeinen?"

Lähinnä vertaan meidän tunteita. Onko minun tuskani niin suuri, että minulla on oikeus itseäni satuttaa? Kun miettii, että kuinka järjettömän suuri tuska se on, kun elää tietäen, että huomenna voi olla elämäni viimeinen päivä. Ja silti, hän ei satuta itseään helpottaakseen oloaan. Hän ei halua tappaa itse itseään, ennen kuin sairaus tappaa. Joten onko minulla oikeus toivoa kuolevani, jotta tuska helpottaa? Tiedän, että läheiseni pelkää, hän pelkää todella paljon. Hän pelkää eniten kipua, sitä, että viimeinen hetki on kivulias. Mutta silti, hän jaksaa elää, nauttia joka päivästä, kuin se olisi viimeinen. Hän on todellinen taistelija. Hän ei peräänny.

Joten, onko minulla oikeus?

Tästä pääsimme asiaan, josta en ole kertonut kenellekään. Asia on melko tuore, sillä se tapahtui syyskuun puolessa välissä.
Minä olin päättänyt kuolla.
Sanoin, Tintille heti alkuun, että tiedän, minun olisi pitänyt kertoa, jotta minua olisi voitu auttaa. Sanoin myös, että en kertonut, sillä en halunnut selvitä. Olin päättänyt lähteä, enkä halunnut kenenkään pelastavan minua.
Olin valinnut päivän, jolloin tiesin muun perheeni lähtevän jonnekin, eikä kukaan tulisi kotiin ainakaan kolmeen tuntiin. Näin varmistin, ettei minua ehdittäisi pelastaa.
Minulla meni useampi viikko, kun valitsin lähtötapaani. Suljin pois lääkkeet, sillä sitä olin jo kerran testannut, eikä se onnistunut (vuosi muistaakseni 2013). Toisena suljin pois ranteen valtimon auki viiltämisen,  sitäkin olen ikävä kyllä koittanut (vuonna 2014). Mietin myös esim. junan eteen hyppäämistä. Poistin ajatuksen mielestäni, sillä en halunnut vaivata ketään tuntematonta.
Myös painavana syynä oli ystäväni kuolema. Hän hyppäsi junan alle, eikä junaa kuljettanut henkilö enää koskaan pystynyt kuljettamaan junaa. Enkä myöskään halua, että ihmiset joutuvat keräämään palasiani radalta. Kun kävin viemässä kynttilän ja katsomassa kaverini kuolinpaikkaa seuraavana päivänä, näin vielä hänen kuivuneen verensä kiskoilla. Sitä näkyä en unohda.
Pitkän pohdinnan jälkeen päädyin lääkkeisiin. Muistin viimekertaisen annos määrän, joka ei ollut riittänyt. Päätin lisätä sitä muutamalla grammalla. Mulla oli jemmassa iso kourallinen lääkkeitä, kaikkiaan 3 erilaista. Jos kaikki laskee yhteen, minulla oli n. 6 gramman edestä lääkkeitä. Pääasiassa psykoosilääkkeitä.
Mä otin salaisesta laatikostani kirjoittamani kirjeet. Niitä oli 7. Lisäksi otin esiin vuonna 2013 kirjoittamani hautajais-suunnitelmani. Luin sen kertaalleen läpi ja se piti edelleen paikkaansa. Kävin vielä koko talomme läpi ja varmistin, että olen yksin. Hain ison mukin, johon kaadoin kylmää vettä. Menin istumaan työhuoneeni lattialle ja hain lääkkeet. Katsoin vieressäni olevaan peiliin ja sanoin Sille:

''Nyt me voidaan olla ikuisesti yhdessä, me voitettiin.''

ja Analle:

''Mä tajusin, että me ei ikinä tässä maailmassa pääsemään loppuun. Mut me kummatkin tiedetään, että kuolleet tytöt ovat kaikkein laihimpia.''

Sitten mä laitoin osan lääkkeistä suuhuni ja otin vesilasin käteeni. Kuiskasin vielä kiitos ja anteeksi, ennen kuin otin kulauksen.
Yhtäkkiä kuului samanlainen ääni, joka kuuluu, kun ovi kiinni oleva ovi avataan. Pelästyin, että nyt perhe tuli takaisin kotiin. Voi vittu, ne ei saa nähdä tätä. Hetken aikaa istuin liikkumatta keskellä lattiaa ja odotin, että joku huutaisi moi. Sitten kuului toinen ääni, jonka jälkeen syljin suussani jo massaksi liunneet lääkkeet vesimukiin ja keräsin nopeasti vielä koskemattomat lääkkeet purkkiin. Työnsin ne roskiksen taakse piiloon. Kirjeet keräsin myös ja laitoin ne laatikkoon. Lähdin tarkistamaan talon. Missään ei ollut ketään. Ei autoja pihassa, ei mitään. Vilkaisin kelloa ja aikaa oli kulunut jo kaksi tuntia. Kiirehdin huoneeseeni hakemaan lääkkeet ja juoksin pihamme halki kohti roskakatosta. Sen enenpää ajattelematta, avasin päällimmäisen roskapussin ja kippasin lääkkeet sinne. ( Tiedostan kyllä, että kaikki lääkeaineet tulisi palauttaa aina apteekkiin, eikä niitä missään nimessä saa heittaa kotona roskiin tai vetää vessan pöntöstä! )
Juoksin takaisin sisälle, jossa mieleni valtasi pettymys ja viha. Raivosin itselleni, haukuin itseni massta taivaaseen epäonnistuneeksi, heikoksi ihmisraunioksi. Hakkasin itseäni nurkeillä ja kaikella kovalla, mihin käteni lattialta ylettyi.
Sanoin Tintille, että en uskaltanut kertoa tapahtuneen jälkeen, sillä pelkäsin osastoa. Sinne en halunnut missään nimessä joutua. Uskalsin kertoa vasta nyt.
Tässä kohtaa Tintin silmät kostuviat ja muuttuivat punertaviksi. Kyyneleitä ei kuitenkaan vierinyt poskille. Hänen äänensäkin muttui hieman itkuiseksi. Mieleeni tuli ajatus: tässä on ''taas'' yksi henkilö, jonka takia en voi tappaa itseäni. Sillä tiedän, että häneen sattuisi.

Aikamme alkoi olla lopussa. Sain kerrottua yhden asian 8 asiasta. Ja kasaamani pahan olon torni madaltui ja tuli vakaamaksi. Se tulee kestämään siihen asti, kunnes tapaamme jälleen.

Palasimme hetkeksi itsetuhoisuuteen ja Tintii kysyi, onko minulla tällä hetkellä itsetuhoisia ajatuksia. Vastasin, että on. Sanoin, että muutama viikko takaperin tiputin vahingossa lasin lattialle ja päädyin istumaan lattialle sirpale käsivarttani vasten. En kuitenkaan saanut aikaan, kuin 1cm mittaisen pintanaarmun. Sain siirrettyä ajatukset muualle.
Tintti kysyi, että pystynkö lupaamaan hänelle, että en satuta itseäni. Tähän vastasin, että en halua luvat asiaa ja sitten rikkoa lupauksen. Lupaukset ovat minulle kultaakin kalliimpia, en halua rikkoa niitä. Varsinkaan lupauksia, jotka ovat tehty tärkeiden henkilöiden kanssa.
Tintti pysyi hiljaa.
Keräsin äskeisen selitykseni yhteen ja sanoin:

''Rehellisesti, nyt en oikeasti voi luvata sitä sinulle, olen pahoillani.''

Tintin ilmeestä näin, että nyt ei ollut hyvä juttu. Joten jatkoin sanomalla, että sen voin luvata, etten tee mitään mistä ei ole enää paluuta. Sitten Tintii katsoi minuun sanoen, että hän on iloinen siitä, että vastasin rehellisesti ja toivoo, että en kuitenkaan tekisi mitään. Hän myös sanoi olevansa helpottonut kuullessaan lupaavani, etten tapa itseäni. Se merkitsi hänelle paljon.

Ajan loputtua sovimme seuraavan tapaamisen, puin takkini päälle ja otin laukkun lattialta. Sanoin, Tintille, etä tarvitsen vielä minuutin, ennen kuin nousen ja lähden pois. Hautasin kasvoni vielä kerran käsiini, annoin viimeisten kyyneleiden valua poskiani pitkin. Nostin katseeni ja kuivasin kyyneleet. Vedin syvään henkeä ja nousin ylös. Ensimmäistä kertaa tapaamisen aikana laitoin suuni hymyyn ja lähdin kävelemään Tintin perässä ovelle. Ennen kuin hän avasi oven, hän laittoi kätensä olkapäälleni ja sanoi, sä olet äärettömän vahva. Sitten hän avasi oven ja astuin käytävään. Hän huikkasi vielä perääni tsempit ja sanoimme heippa. Lähdin kävelemään autolle. Pysähdyin 2. kerroksen kohdalla ja katsoin suuresta ikkunasta ulos lumisateeseen. Sydämeni valtasi lämmin tunne. Minun oli viimein helpompi hengittää.

Vielä nytkin hymyilen ensimmäistä kertaa viikkoihin. En pysty kuvailemaan kuinka onnellinen olen siitä, että minulla on Tintti. Tiedän jo nyt, että hänen lähtönsä tulee sattumaan. Paljon. Jos minun pitäisi vastata, että kenen psykologin/terapeutin lähtö on satuttanut kaikista eniten, vastaus olisi ensimmäinen psykologini. Olen itseasiassa hänestä keronut hieman tekstissä He, jotka lähtivät. Mutta uskon, että se tulee jonain päivänä muuttumaan.

Kiitos Tintti, sinä sait minut hymyilemään.

---------------


----------------

She learned to hold all her feelings inside until late at night. 
She covered her mouth withe her hand, so no one hears her. 
She looks perfect with her fake smile.

5. joulukuuta 2017

xoxo ANA

Hi! My name is Ana and I'm here to save you. 

It was very smart of you to call me :). 
We will work together and we'll leave no footprints. 
We'll have wings eventually.

I want to embrace you.

I will help you to control,
I will hurt like hell.
And I will swallow your sweet soul.

It will be nailed to your jawbone. 
It's painted on the mirror. 
Stripped to the bone, to the soul, to the ''I don't know''. 
Stripped to the core, to the matter, to flesh.
Stripped to the four in the morning lies and lullabies.
Stripped without clothes, without dirt, without baggage, without consciousness.

And you are weightless.

Don't forget I'm taking over. 
Transparent is what you'll be in no time 
if you're taking life in stone cold sober.
I want to embrace.
I will make you steal and lie.

I will hurt like hell.
I will kill you in no time.
Soon you'll be weightless.
And everyone's your enemy.
You'll find your worst fears in me.

And you'll be weightless.

Are you coming with me?

xoxo ANA


4. joulukuuta 2017

Tears keep falling

Who's to know when the time has come around? 
Don't want to see you cry. I know that this is not goodbye.

--------------

Minusta ei ole kuulunut mitään vähään aikaan. Syy on yksinkertaisesti se, että ei ole ollut voimia kirjoittaa. Ei ole ollut voimia tehdä mitään. Valehtelematta olen joka päivä (viimeisen viikon ajan) ''hajonnut'' palasiksi ja päätynyt itkemään ja huutamaan lattialla. Itken rakkaan ihmisen vuoksi, sillä pelkään joka päivän olevan se viimeinen hänelle. En pysty nukkumaan, sillä pelkään herääväni seuraavaan aamuun ilman häntä. En sen enempää halua avata asiaa, mutta pelkäänpä, että hän ei tule näkemään uutta vuotta. Itken, sillä mieleeni tulevat kaikki ne asiat ja muistot, joita emme enää ikinä pysty jakamaan. Hän ei enää ikänä tule istumaan kanssani mökkilaiturilla kesä auringon paisteessa. Hän ei enää saa kuulla lintujen laulua, auringon pilkistäessä lumisten puiden välistä. 

Eilen mä juoksin suoraan takapihan läpi metsään. En ehtinyt laittaa takkia päälle. Juoksin kunnes jalkani eivät enää kantaneet. Kaaduin hangelle ja huusin. Itkin ja huusin. Olin samaan aikaan vihainen ja äärimmäisen surullinen. Makasin hangella ja vaatteeni kastuivat. Kyyneleet virtasivat poskiani pitkin hangelle. Minusta tuntui pahalle, sillä tiesin, että hän ei enää voi lähteä metsään istumaan lumisille kannoille ja kuuntelemaan luonnon ääniä. 

En muista, milloin viimeksi olisin itkenyt näin paljon.

Mulla on ollut myös ongelmia Tintin kanssa. Meillä ei vaan ole ollut kolmeen viikkoon yhtään tapaamista. Olen pinonnut kaiken pahan olon sisälleni torniksi ja odotan milloin se sortuu. Tänään olisi pitänyt olla terapia-aika Tintille, mutta en voinut mennä. Illan aikana mulle nousi kuume (ja jouduin laittamaan Leponexin tauolle) ja aamulla oloni oli niin kauhea, että äitini perui ajan. Minulta peruuntui myös J:n tapaaminen. Olin laskenut sen varaan, että tänään saisin madallettua pahan olon tornia, mutta sen sijaan, se vain kasvoi. 

Tällä hetkellä en voi muuta, kuin yrittää nauttia viimeisistä yhteisistä hetkistä rakkaan ihmisen kanssa. Viimeinen näkeminen tulee olemaan vaikea. Mut oon mä varmaan ennenkin selviytynyt? Tulen myös todennäköisesti romahtamaan seuraavalla terapiakäynnillä. Mä en vaan jaksa enää hymyillä päivästä toiseen.

--------------

The only time a goodbye is painful, 
is when you know you'll never say hello again.



26. marraskuuta 2017

friEND

When you walk away, 
I count the steps that you take. 

Do you see how much I need you right now?

------------

Mulla on ystävä, jonka kanssa on aina hauskaa. 
Mulla on ystävä, jonka kanssa voi puhua kaikesta, maan ja taivaan väliltä. 
Mulla on ystävä, joka ei jätä mua ikinä pulaan.

Tai rehellisesti, mulla oli.

Mä mietin yleensä öisin, että mitä mä tein väärin? Miksi sä et halua olla mun kanssa? Me ollaan tunnettu peruskoulun toiselta luokalta asti. Ollaan oltu kavereita lähes 10 vuotta, joista muutamat vuodet ollaan oltu parhaita kavereita. Ennen mä kävin teillä ja sä meillä viikottain. Joskus jopa useammin. Nykyään on iso saavutus, jos nähdään kerran kuussa. Silloin kun nähdään, istumme meillä, emme koskaan teillä. Juttelemme ruokapöydän ääressä lähinnä, kuinka lukio-kaverisi ovat taas olleet hauskoja. Yleensä pelaamme jotain peliä, sillä siitä saa keksittyä puoliväkisin keskustelun aiheen. 

Jos joskus pyydän sinua mukaani, vaikka shoppailemaan Helsinkiin, sanot yleensä, ettei ole rahaa. Tai sitten sanot, että sinun täytyy vahtia pikku veljeäsi tai auttaa pappaa. Viimeksi, kun pyysin sinua mukaani Ruotsiin, (josta olimme puhuneet jo kauan) sanoit, että sinulla ei ole rahaa, koska olit juuri ostanut koulupöydän huoneeseesi. Ymmärsin sen täysin, kunnes.. Ilmoitit muutaman viikon päästä facebookissa lähteväsi ''maailman ihanimman tytsyn'' kanssa viikoksi Pariisiin. Tultuasi sieltä hehkutit, kuinka olit tuhlannut lähemmäs 1000 euroa Pariisissa. Eihän sinulla pitänyt olla rahaa?

Tälläisia tilanteita on ollut useasti. Olen pyytänyt sinua jonnekin kanssani, mutta et ole päässyt. Sen sijaan olen nähnyt kuvia instagramissasi tai snäpissäsi, kuinka olet bilettämässä muiden kanssa. Sinulla on aina aikaa muille, mutta ei minulle. Perut tapaamisemme ja sovit muiden kanssa uuden. Mä olen sulle sanonut, että mulle ois ok tulla joskus teidän kanssa jonnekin. 

----------

Please, could you just forget me? It hurts less than empty promises.

----------

Mä odotin innolla sun synttäreitä. Me puhuttiin jo mun juhlissa siitä, mitä kaikkea me voitas tehdä. Sä kerroit ketä olit aatellu kutsua. Lähempänä synttäreitäsi, huomasin, että mulla oli samalle päivälle muuta menoa. Ilmoitin sulle ja sä vaikutit tosi pettyneeltä. Mua alko harmittaa, sillä olisin halunnut tulla sun synttäreille. Olithan sä mun paras kaveri. Mä tein kaikkeni, jotta sain siirrettyä menoni toisille päiville. Ilmoitin sulle kaksi päivää aiemmin, että pääsen juhliisi. Ja sitten sä sanoit, että olit kutsunut yhden mun pahimmista kiusaajista. Mä sanoin sulle, että en sitten voi tulla juhliisi. Luulin, että tiedät, ettemme tule toimeen. Sä sait valita, kumman haluat synttäreillesi mieluummin. Sinä valitsit kiusaajani.

Mihin se luotettava ja turvallinen ystäväni on kadonnut? Missä on hän, jolle pystyin kertomaan kaiken? Me puhuttiin toisillemme aina suoraan. Ei valheita, ei turhia lupauksia. Meillä oli tosi hauskaa yhdessä. Sä olit mun tukipilari. Muistatko sen, kun tulit yhtenä päivänä luokseni, kun minusta ei kuulunut mitään viikkoon? Sä koputit meidän oveen ja vaadit päästä sisälle. Tulit huoneeseeni ja näit kuinka veri valui ranteistani. Sinä tartuit kädestäni ja pyysit minua lopettamaan. Otit terän vierestäni ja veit sen pois. Olit vieressäni, kun vanhempani tulivat huutamaan minulle. Otit minut luoksesi yöksi, sillä en halunnut jäädä kotiin. Kiitos siitä. Nyt tilanne on lähes sama, paitsi, että kukaan ei ole viemässä terää kädestäni. Kukaan ei estä, kun satutan itseäni.

---------------


----------------

If you don't text me, I'll understand
If you don't call me, I'll understand
If I forget you, you'll understand.

21. marraskuuta 2017

Break

Little girl terrified. 
She'd leave her room if only bruises would heal. 
A home is no place to hide. 
Her heart is breaking from the pain that she feels

-----------

Mulla piti olla tänään Tintin tapaaminen. Heräsin suunnilleen 10 aikoihin ja onneksi tarkistin kännykän ensimmäisenä. Olin saanut viestin, että tapaamisemme oli peruttu. Tintti oli luultavasti tullut kipeäksi. Mä laitoin kännykän pois ja menin takaisin peiton alle. Kyyneleet alkoivat valua silmistäni. En ollut vihainen Tintille. Eihän hän voi sille mitään, että on tullut kipeäksi, eikä pääse töihin. Meillä ei ole ollut kahden keskistä tapaamista kahteen viikkoon. Aina tapaamiseen on tullut joku kolmas. Tai viime kerralla, meitä oli viisi. En tiedä olenko maininnut, mutta en pysty puhumaan (varsinkaan vaikeista-asioista), jos ympärillä on enemmän, kuin yksi henkilö. Esimerkiksi, en pysty puhumaan missään hoitooni liittyvissä tapaamisissa, jos äitini on paikalla. Tai ihan kuka vaan lähipiiristäni. Joten, minä todella kaipasin kahden keskistä keskustelua Tintin kanssa. Siispä aamuinen viesti oli ''isku vasten kasvoja''. Olin kerännyt sisälleni niin monet pahat päivät ja itketyt yöt, että olisin halunnut ne jakaa jollekin. Tuntuu, etten jaksa pitää niitä sisälläni. Nyt minun kuitenkin täytyi (jälleen kerran), pyyhkiä kyyneleet, nousta ja elää päivä kerrallaan. 

Vielä ei ole suurta paniikkia, mutta pian on. Asia liittyy J:hin. Olen nyt hyväksynyt hänen kutsunsa tähän ig:n tapaiseen ruokapäiväkirjaan. Ja hän todennäköisesti näkee, että hyväksyin hänen kutsunsa. Vielä ei ole kuulunut mitään ja odotankin jännittyneenä, koska saan viestin, että pitäisi alkaa laittaa kuvia päiväkirjaan. Oikeasti en halua. En halua laittaa yhtään kuvaa, sillä haluan, että kukaan ei saa tietää totuutta. Lipsautin puoli vahingossa Tepolin-ihmisille jo sen, että en voi käydä ruokakaupassa ja ottaa mitä haluan. Minun pitää kääntää joka paketti ja purkki ja tarkistaa ravintotiedot _joka_helvetin_pakkauksesta_. En voi mennä leipähyllylle ja ottaa sitä leipää, mitä haluan. Minun pitää ottaa se leipä, jossa on kaikista vähinten kaloreita. Vielä parempi on, jos paketin kalorimäärä on ''sallituissa'' rajoissa, joka on 170kcal/100g. Ja joka kauppareissulla päässäni on pahemmat kaavat, kuin lukion matikan tunnilla. 
Palataan takaisin J:hin. En vain osaa päättää mitä teen. Menenkö ja laitan päiväkirjaan totuuden mukaiset kuvat mitä syön päivän aikana? VAI Laitanko kuvat aterioista mitä minun ''kuulusi/pitäisi'' syödä ja heitän sitten kaiken ylimääräisen pois, enkä mainitse asiasta? Kallistun enemmän 2. vaihtoehdon puolelle, mutta minä en halua valehdella J:lle. Hän on jotenkin niin reilu, aito ja ystävällinen. Hänestä välittyy lämpö ja hän on oikeasti välittää. Muistan edellisen ravitsemusterapeuttini, jonka luona käynti oli yhtä tyhjän kanssa. Tämä edellinen oli tyyppiä ''olen vain töissä täällä''. Hän ei osannut asettua asemaani, kysyi vain ''pakolliset'', jauhoi aina samaa ''ruoka ei lihota'' jne. jne. Hänen kanssaan keskustelu oli tökkivää. 

Mutta olisiko tämän kertainen valehtelu anteeksi annettavaa? Jos valehtelen ''suojellakseni'' Anaa? Hän ei halua, että jään kiinni. Sillä kiinni jääminen tarkoittaisi painokontrollia, ehkä jopa osastoa, joka taas tarkoittaisi pakko ruokintaa. Sitä en halua. Me emme halua. Liian monta kertaa olen Analle luvannut, että tällä kertaa meitä ei voi erottaa. Tällä kertaa onnistun. Olen jo muutaman kerran lähtenyt mukaan, jonkun lääkärin puheisiin ''Ana on vaarallinen'' tai ''Hänelle ei riitä mikään''. Olisiko se niin paha, jos valehtelisin tämän kerran? Onneksi minulla on vielä toistaiseksi aikaa. 

---------------


10. marraskuuta 2017

How Ana stay beautiful all day?

You're burning out, you're burning out. 
It's never the same again. 
She show you all, she show you all. 
The secrets to keeping thin.

----------------

Halu laihtua käy päivä päivältä voimakkaammaksi. Mä yritän pitää kaiken kasassa. Yritän pudottaa painoa ''hallitusti''. Niin, ettei kukaan huomaa. 

Ongelmana tulee olemaan J. Kun viime kerralla olin hänen luonaan, sovimme, että alkaisin pitämään ruokapäiväkirjaa. Ja se ei ole mikään tavallinen ''mustaa valkoisella'' tyyppinen vaan se toteutetaan sovelluksessa. Eli otan kuvan aina kun syön jotain ja postaan sen omalle sivulleni sovelluksessa. Halutessaan kuvaa voi kommentoida. 

Olen tässä nyt miettinyt noin viikon verran, että minkälaisia kuvia sovellukseen aion postata. Menenkö totuudenmukaisesti (mikä olisi suositeltavaa) vai piilottelenko totuutta? Esim. otan kuvan ateriasta, jonka jälkeen syön siitä vain osan tai heitän kokonaan pois. Vai laitanko sinne vain ateriat, jotka oikeasti syön? Haluaisin puhua totta. En haluaisi missään nimessä valehdella J:lle. Mutta voinko kertoa totuuden? Sillä jos kerron, tieto leviää ennemmin tai myöhemmin muillekin hoitotahoille, jonka jälkeen joudun melko varmasti taas paino-seurantaan ja mitähän muuta...

Mä haluan saada takaisin sen kauniin, siron ja hoikan kehon, joka multa vietiin. 

--------------


--------------

Your thoughts kill you, don't they?

1. marraskuuta 2017

If I stay

I don't care if it hurts. 
I want to have control. 
I want a perfect body. 
I want a perfect soul.

-------------

Mitä jos mua ei enää oliskaan? 

Mä istun yksin pimeässä huoneessa, kädessäni purkki. Se on puolillaan pillereitä. Kaadan ne kädelleni ja katselen niitä hetken. Turvallisuuden tunne valtaa mieleni ja kehoni. Mä voisin päästä täältä pois silloin kun haluan. Mä pitelen kädessäni avainta pakoon. Avainta vapauteen. 
Olisiko tuolla jossain paikka, jossa ei ole pelkoa? Paikka, jossa sä olet vapaa. Voisinko mä vihdoinkin olla se iloinen tyttö, joka katosi vuosia sitten. Pidettäisiinkö musta siellä?

Mä mietin paljon kuolemaa. Miltä se tuntuisi tai mitä sen jälkeen olisi? Onko totta, että siellä jossakin näkisi taas ne rakkaat ihmiset, jotka ovat jo poistuneet täältä? Vai nukutko sä vaan ikuista unta. Mä oon joskus kirjoittanut ylös kaikkea, mitä haluaisin mun hautajaisiin. Vieraista virsiin. 

Oon aikalailla kyllästynyt kaikkeen. Mä en halua käydä iltaisin nukkumaan, sillä en halua herätä uuteen päivään. Mä vaan haluaisin nukkua viikkoja putkeen. Haluan vapaapäivän omasta elämästäni. Joka päivä tuntuu samalle. Joka päivä mä pelkään. 

Mä kaadan pillerit purkkiin ja laitan sen takaisin piiloon. Kukaan ei saa tietää. Mä en halua lähteä tänään. Annan vielä mahdollisuuden, mutta jonain päivänä mä voin lähteä. Se ei ole tänään, ei ensi viikolla, ei kuukauden päästä, ei välttämättä lähi vuosina. Mutta mä tiedän, että lopetan elämäni omilla ehdoilla.

--------------



-------------

so I decided to stay. 

Panic

I'm sorry, I'm really a mess right now. 
I'm trying my best to get it together somehow.

-----------

Mä olin tänään Tintin luona. Menin sinne 12 aikoihin. Hän oli hieman myöhässä, mutta se ei haitannut. Olen itsekin ollut myöhässä hänen luoltaan. Juttelumme alkoi perinteisesti kysymyksellä, miten sulla on mennyt? Tähän vastasin (yllätys, yllätys), että ihan hyvin. Tällä kertaa tuo ''ihan hyvin'' oli riittävä vastaus. 

Jatkoimme juttelua syyslomaviikon tapahtumista. Alku viikosta en muistanut juuri mitään. Ensimmäinen päivä, jonka muistin kokonaan, oli perjantai. Kerroin Tintille Helsingin reissusta ja sen jälkeisestä leffa-reissusta. Mainitsin menneeni kaverini kanssa baariin. Tästä saimme ihan hyvän keskustelun aiheen. Tintti kysyi heti alkuun, että montako join. Vastasin rehellisesti, että kolme plus muutamat hörpyt kaverin laseista. En ehtinyt miettiä yhtään mitään, kun Tintti kysyi, että otinko lääkkeet. Vastasin myöntävästi. Tintti reagoi vastaukseeni pudistamalla päätään ja ilmeestä näin, että ei ollut hyvä idea ottaa niitä lääkkeitä sinä iltana. Sitten hetken hiljaisuuden jälkeen, Tintti katsoi minua silmiin ja pyysi, etten ottaisi lääkkeitäni, jos olen juonut enemmän, kuin yhden siiderin. Minun  piti luvata, että pidän tuosta ohjeesta kiinni. 

Seuraavaksi aloimme puhumaan hahmosta ja muista harhoista, joita on ilmennyt tässä kuukausien varrella. Viime viikolla, kun Tepoli kävi luonani olin heidän kanssaan jutellut harhoistani. Sanoin heille, että nyt ei ole ollut sellaisia, joiden takia olisi pitänyt lähteä kodista. Tintti siis kysyi, että miten on nyt. Vastasin, että ei ole tarvinnut lähteä kotoa. 

Jatkoimme juttelua harhoista jonkin aikaa ja yhtäkkiä tunsin, kuinka joku painoi minua kasaan. Ihan kuin joku olisi painanut minua syvemmälle tuoliin. Kehoni tuntui raskaalle. Minulle tuli pakottava tarve juosta ulos huoneesta, juosta niin kauas kuin pääsen. Sain sanottua Tintille, että minun on päästävä pois, nyt heti. En muista vastasiko Tintti minulle. Yhtäkkiä en saanut enää happea. Tunsin, kuinka joku puristi minusta ilmat pihalle, ihan kuin märistä vaatteista puristetaan vesi pois. Hengittäminen tuntui vaikealta. Sain sanottua Tintille paniikin vallassa, että en pysty hengittämään. Siinä vaiheessa paniikki iski. Muistan, kuinka Tintti yritti rauhoitella minua. Kuulin kuinka hän puhui minulle rauhoittavalla äänellä ja pyysi minua hengittämään samaan tahtiin. En pystynyt siihen. Tunsin, kuinka seinät kaatuivat päälleni, yritin huutaa, mutta en saanut sanottua mitään. Yhtäkkiä kukaan ei enää painanutkaan minua. En ollut varma missä olin, en nähnyt ketään missään, olin aivan yksin vieraassa paikassa. Ympärilläni oli täysin hiljaista. Ihan kuin olisin ollut veden alla ja joku veti minua pohjaan. Yritin uida pintaa kohti, mutta en saavuttanut sitä. Sitten se jokin minua pohjaa kohti vetänyt päästi irti. Minä kohosin pintaa kohti.  Juuri, kun olin työntämässä kasvojani pinnalle, havahduin. Istuin edelleen tuolilla, Tintin huoneessa. Hän oli noussut omalta tuoliltaan ja seisoi edessäni pitäen käsistäni kiinni. Paniikissa katselin ympäri huonetta, kesti hetken ennen kuin tajusin, että olin oikeasti Tintin huoneessa. Sydämeni hakkasi ja tunsin oloni uneliaaksi. Tintti pyysi minua katsomaan suoraan silmiinsä, silloin paniikkini väheni. Pystyin hengittämään. 

Istuimme vähän aikaa hiljaa tuoleilla, kunnes palohälyytin soi. Tintti avasi oven ja meni käytävälle. Hetken päästä hän tuli takaisin ja sanoi, että meidän täytyy poistua. Nousin ylös tuolista ja huomasin, että jalkani olivat huterat. Otin takin ja laitoin sen ylleni. Tintti seisoi käytävällä ja jutteli toisen hoitajan kanssa ulosmeno järjestyksestä. Minä seisoin hänen huoneessaan. Yritin liikkua, mutta jalkani eivät totelleet. Pelkkä paikallaan olokin tuntui vaikealta. Valmistauduin jo siihen, että ottaessani askeleen, kaatuisin lattialle. Hoin mielessäni jaloilleni, että ne eivät saisi nyt pettää. Niiden täytyy jaksaa. Pian Tintti tulikin huoneeseen sanoen, että meidän ei tarvitse lähteä. Istuimme takaisin tuoleille. Juttelimme pienen hetken, jonka jälkeen Tintti kysyi, mitä oikein tapahtui, kun olisin halunnut pois. Miksi en saanut henkeä? Tähän en oikeastaan osaa itse vieläkään vastata. Meni suunnilleen tunti, että oloni oli palannut normaaliksi. Pelkäsin koko loppu päivän, että se tapahtuisi uudestaan. 

----------------


----------------

... just ...

... breaathe ...
.


30. lokakuuta 2017

You gave me a good start

The smile on your face just like the old days, your beautiful heartbeat.
 You gave me a good start. 
You gave me your heart, I'll never lose that part. 
I think you hear me. 
I think you're right here.
 That's why I have no fear.

-------------

Mulla on sua ikävä. 

Mä haluaisin nähdä sut vielä, edes kerran. Haluaisin vielä kerran halata ja kertoa, kuinka paljon sä mulle merkitset. Kuinka kiitollinen mä oon sulle siitä, että sä autoit mua jaksamaan. 

Mä en muista, milloin viimeksi toisesta eroaminen on tuntunut näin vaikealta. 

Me ei oltu tavattu aiemmin. Mä olin just päässy pois osastolta, kun sä tulit sinne. Mutta silti, susta tuli yksi niistä tärkeistä hoitajista koko mun osastojakson aikana. Ellei jopa tärkein. Sun lomalle jääminen tuntui aluksi ihan hirveältä ja ylitsepääsemättömältä. Mä en tienny, miten pärjään ilman sua. Susta tuli mun luottohenkilö. Mä tiesin, että sulle voi puhua kaikesta ja sä osasit kysyä ne oikeet kysymykset. Välillä me ei edes tarvittu sanoja, sä ymmärsit heti mikä oli pielessä. 

Joka päivä mä toivoin, että olisin vielä osastolla, kun palaat lomalta. Mä halusin nähdä sut vielä kerran. Olithan sä mun 2. omahoitaja. 

Kerroinko mä sulle koskaan, kuinka tärkeä sä olit mulle? Mulla oli turvallinen olo aina sun kanssa. Mä luotin siihen, ettet sä antais mua sille pahalle, joka vaani nurkan takana. Tai jos niin kävi, sä pysyit mun luona ja autoit mua taistelemaan. 

Jos luet tätä ja tunnistat itsesi tekstistä, haluan sanoa sinulle vielä kerran kiitos. Kaikesta. Mä toivon, että näemme vielä joskus, jossain. 

--------------


---------------

I wish you could see that I'm okay, 
your words they took me far. 
I wish you could see that I'm okay,
 that I am moving on.
 I wish I could see that you're okay, 
smiling back at me. 
I wish I could see that,
 you're still here,
 watching over me.

28. lokakuuta 2017

Kaikkeen tottuu

Vaikka kaikki kaunis murtuu, 
oot aina siellä,
 minne meen. 
Kaikkeen tottuu ja sydän turtuu, 
mut mä tahdon vapauteen.

--------------

Tulin just kotiin yökerhosta. Käytiin kaverin kanssa leffassa katsomassa Happy Death Day. Leffa oli mielestäni hyvä. Ei kuitenkaan niin hyvä, että ostaisin sen itselleni. Sen enempää juonta/loppuratkaisua kertomatta, voin sanoa, että elokuva osasi todella yllättää. Mukana oli ripaus huumoria, mutta myös kohtia, joita ei vaan voinut ennalta arvata. Ajatukseni sekoittuivat pariin kertaan aika pahasti. Alkuperäinen tarkoituksemme oli mennä katsomaan Saw-elokuvasarjan 8. osa, eli Jigsaw. Kuitenkin (yllätys, yllätys) rakas elokuvateatterimme Finnkino, oli syystä tai toisesta siirtänyt Jigsaw-elokuvan ensi-iltaa tästä päivästä (27.10) joulukuun 1. päivään. Hurraa! :/

Huomenna pitäis mennä ostamaan siskolleni talvittakkia. Sunnuntaina ei luultavasti ole mitään ihmeellistä. Sitten taas koittaa se ihana kaikkien rakastama maanantai. Silloin Tepoli tulee taas kotiini ja olen lähes 100% varma, että he eivät tule pitämään tämän iltaisesta baari-reissustani. Kun vielä (ainakin toistaiseksi) käytän Leponexia, niin sen kanssa ei saisi käyttää alkoholia. Noh, join tänään 4 erilaista juomaa. Hups. 

----------

Tästä on nyt muutama päivä, kun olin J:n luona. Mun piti kirjoittaa tänne tapaamisestamme, mutta unohdin. Meillä meni ihan hyvin. Juttelimme aluksi niitä näitä, kunnes pääsimme aiheeseen: syöminen. Meni lukkoon. Mielessäni ajatukset törmäilivät toisiinsa. Kaikki meni sekaisin. Mitä sanoisin, uskallanko sanoa mitään? Sitten hetken hiljaisuuden ja muutaman sanan jälkeen, J kysyi haluaisinko täyttää yhden kyselylomakkeen. Vastasin myöntävästi ja J antoi minulle paperin ja kynän. Paperilla oli muistaakseni n. 15 kohtaa. Joka kohtaan oli vaihtoehdot: samaa mieltä, lähes samaa mieltä, lähes eri mieltä ja eri mieltä. Täytin lomaketta n. 10 minuutin ajan, jonka jälkeen annoin paperin takaisin J:lle. Hän katseli paperia hetken, jonka jälkeen aloimme käymään kohtia läpi. Minua pelotti. Pelkäsin paljastaneeni liikaa. Tietty, mitä enemmän he tietävät, sitä paremmin he pystyvät minua auttamaan. No, tämän heidän tapansa ''auttaa'' on lähinnä lääkityksen ja käyntien lisäys. Ihan kuin ei riittäisi, että kotiini tullaan 2x viikossa ja minä käyn heidän luonaan 1x viikossa. Ja ei, en halua lisää lääkkeitä. Tälläkin hetkellä minun pitäisi syödä pienen Leponex annokseni lisäksi Abilify:itä ja Ketipinoria. Tällä hetkellä yritän päästä lääkkeistä eroon, kokonaan. 

Lisäksi, en halua huolestuttaa heitä. Haluan, että he voivat luottavaisin mielin päästää minut lähtemään luoltaan. Mietinkö liikaa heitä? Olisiko helpompi vain tunnustaa heille, että asiat eivät ole ihan niin hyvin? Olisiko helpompi olla, jos he tietäisivät kaiken? Jokaisellahan pitäisi olla ihminen, jolle pystyisi kertomaan kaiken. Ihan kaiken. Joku sellainen johon luottaisi 100%:sesti. Tiedän, se luotto ei synny sormia napsauttamalla, mutta sen voi tuhota hetkessä. 

Mä oon ihan hukassa. En uskalla kertoa kenellekään, että olen tippumassa takaisin pohjalle. En nuku öisin, jätän lääkkeitä välistä, syöminen on vähentynyt, lasken kaloreita, satutan itseäni. Mitä mulle sanottaisiin, jos joku päivä menisin esimerkiksi Tintin luo, enkä ole peittänyt mustelmia käsistäni. Mitä minulle sitten kävisi? Tuskin hän taputtaisi olkapäälleni ja sanoisi, etten saa tehdä sitä toiste. Veikkaan, että vastaanotto olisi täysin erilainen. 

-------------

As lost as Alice,
As mad as the Hatter.






23. lokakuuta 2017

Happy?

Se on muisto sun äänestä kertomassa, mä en kelpaa. 
No hei, sinä itse teit musta tällaisen. 

---------------

Tänään on ollut ihan ok päivä. Kävin äidin ja siskon kanssa I love me-messuilla, jonka jälkeen menimme Linnanmäen kesäkauden päättäjäisiin, eli Valokarnevaaliin. Mun oli tarkoitus mennä messuille jo eilen, kun siellä olis ollu Jeffree Starin M&G. En kuitenkaan saanut ketään kaveria mukaan ja yksin en halunnut mennä, sillä pelkäsin saavani paniikkikohtauksen. Päätin siis elää siinä toivossa, että Jeffree tulisi Suomeen toistekin. Messuilta löysin kaikenlaista kivaa. Ostin itselleni talveksi uudet kengät, vähän Biozellin color maskeja, Jeffreen meikkejä ja hiuksiin laitettavaa glitterijauhetta. Messuilla olisin voinut olla kauemminkin, mutta pääsimme sinne vasta 15:00 jälkeen. 

Messujen päätyttyä suuntasimme Linnanmäelle. Ostimme muutamia laitelippuja, joilla kävimme lempi laitteissamme. Katsottiin näyttävä ilotulitus ja istuskeltiin penkeillä nauttien tunnelmasta. Mutta, mitä pidemmälle ilta meni, sitä enemmän porukkaa. Kaikki meni kuitenkin ihan hyvin. Paniikki meinasi iskeä muutaman kerran, mutta sain pidettyä itseni ''kasassa''.

---

Huomenna tapaan J:n. Yritän miettiä päässä kysymyksiä valmiiksi, mitä hän ehkä voisi minulta kysyä. Mietin myös, mitä vastaisin. Viime kerralla kerroin, että minulla on edelleen hyvin paljon ''syömishäiriö-ajatuksia''. Lupasin, etten tottele niitä, etten kääntäisi itseäni enää sille puolelle. Mutta minä haluan laihtua, haluan pudottaa painoa. Minun täytyy. Miten voin kertoa J:lle, että lasken kaloreita jokaisesta suupalasta? Tai sitä, että käyn vaa'alla päivittäin? J sanoi viime kerralla, että olen sopiva juuri nyt. Mä en enää tiedä mitä teen, en jaksaisi taistella joka päivä ruuan kanssa. Yleensä, jos saan syötyä, joudun oksentamaan vähän ajan päästä. Siksi aina, kun kukaan ei ole kotona vahtimassa minua, heitän ruoka-annokseni pois. 

Kaupassa käynti on yhtä tuskaa. Kun kävelen hyllyjen välissä kuulen, kuinka ruokapakkaukset huutavat kilpaa sisältämäänsä kalorimäärää. Haluaisin huuta ja juosta pois. Käskemään niitä lopettamaan. Olen joutunut jättämään joitain suosikki ruokiani pois ''kalorirajan'' ylittämisen takia. Esim. jos tuotteessa on yli 130kcal/100g tuote jää hyllyyn. Tällä hetkellä helposti syötäviä on esim. ProPud:it. Niissä on 72kcal/100g, yhdessä purkissa on 200g eli 144kcal. 

Nyt pitäis ehkä yrittää edes nukkua, pitää herätä 8-9 aikoihin.

---------------

Kun on alhaalla käynyt, niin huipulla tuulen tuntee

21. lokakuuta 2017

Terveiset sinne taivaaseen

Lensit tähtiin, valos nähtiin, 
eikä nähty oo kirkkaampaa.

---------------

Siitä on nyt tasan vuosi, kun sain kuulla, että olet poissa. En unohda ikinä, kun aamulla facebookia selattuani törmäsin kuvaasi, jonka vieressä oli muistoruno.  Minulla oli ollut pitkään tunne, että asiat eivät ole niin hyvin, kuin minulle väitettiin. Silti poismenosi tuntui ylitsepääsemättömältä. 

Kyseessä on ensimmäinen oma hevoseni. 

Ostin Sindin vuonna 2015. Olin haaveillut omasta hevosesta jo vuosia. Minun ei ollut vielä tarkoitus ostaa omaa, mutta löysin sattumalta Sindin myynti-ilmoituksen. Soitin myyjälle kysyäkseni onko kyseessä varmasti Sindi. Olin tuntenut Sindin 4 vuotta, se asui samassa tallissa vuokraponini kanssa. Siksi en miettinytkään paljoa, ennen kuin ostin Sindin itselleni. Kävin toki kokeilemassa sitä pari kertaa. 

Sindin ja mun alku ei ollut mikään kaikkein parhain. Vaihdoimme tallia vuoden aikana n. 5 kertaa. Sindi sopeutui kyllä erinomaisesti uusiin talleihin ja hevosystäviin. Loppuajaksi vein Sindin sen kasvattajan luokse. Siellä huomasin, kuinka Sindi muuttui parempaan suuntaan. Se oli ehdottomasti parhain paikka sille. Yksi talleista, jolla Sindi oli, jäi mieleeni tallinpitäjän huonon käytöksen vuoksi. Talli oli täynnä ja Sindille ei ollut karsinapaikkaa. Meille luvattiin, että se pääsisi pihattoon jonkun toisen hevosen seuraksi. Pihattoa emme koskaan saaneet. Sen sijaan Sindi vietti kaiket päivät ja yöt pihalla, yksin. Aluksi se ei haitannut, sillä oli vielä valoisaa. Myöhemmin, iltojen viiletessä ja pimentyessä, Sindi oli edelleen yksin pihalla. Ainoa valo oli keskellä tallin pihaa ollut katulamppu. Huomasin hevosestani, että se pelkäsi. Sindistä alkoi tulla huono käytöksinen. Ilkeyttään se ei satuttanut ketään, se vain yritti kertoa, että pelkäsi. Tallin omistaja leimasin Sindin ongelmahevoseksi. Hän ei selvästikään tiennyt hevosista tarpeeksi, jotta olisi osannut tulkita hevostani. Pyysimme monesti Sindille kaveria, joka olisi samassa tarhassa yöt sen kanssa. Meille sanottiin, että saataisiin tarhakaveri, mutta joutuisimme allekirjoittamaan ''sopimuksen'', jossa lupaisimme korvata kaikki vahingot, mitä minun ''ongelma'' hevoseni aiheuttaisi. Tämä tarhakaveri olisi ollut tallinomistajan ''huippu'' tamma, joka kuulemma maksoi yli 10 000 euroa. Tallissa oli muitakin hevosia, mutta omistaja valitsi juuri tämän ''kultakimpaleensa''. Puhtaasti ilkeyttään. Näiden juttujen jälkeen lähdimme tallilta sanomatta mitään, kenellekään.

Tämän tallin takia, hevosestani tuli arempi. Se piti hakea iltaisin ensimmäisenä sisään, sillä muuten se olisi pelännyt yksin jäämistä. 

Jouduin myymään Sindin 2016 kesällä. Meille sattui vakava onnettomuus, enkä enää uskaltanut ratsastaa. Näin vähän alle kahden vuoden jälkeen, en ole vieläkään ratsastanut. Laitoin Sindin myyntiin. Siitä tuli paljon kysymyksiä, mutta vain yksi ostaja kävi katsomassa. Oli tulossa syksy, eikä tallipaikkaa löytynyt, niiden takia minnun oli myytävä Sindi melko pian. Olin varma, että olin löytänyt hyvän ja luotettavan ihmisen, jolle voisin rakkaani myydä. He tulivat katsomaan Sindiä parin tunnin ajomatkan päästä. He kävivät katsomassa Sindiä kerran, jonka jälkeen he ostivat sen. 

Kaikki näytti aluksi hyvälle, uusi omistaja viestitteli viikoittain kanssani ja kertoi kuulumisia. Sain joka viestistä positiivisen vaikutuksen. Todellisuudessa minulle valehdeltiin. Sain vasta syksyn puolessa välissä tietää, että Sindi ei voinut hyvin. Sindin luona kävi monesti ''ammattiratsastaja'', jonka ratsastuksesta postailtiin kuvia facebookiin, niistä näki selvästi, että hevonen ei voinut hyvin. He myös hyppäsivät Sindillä. Esteet olivat korkeampia, mitä Sindi oli ikinä mennyt. Sanoin heille, että Sindi ei ole esteratsu, se ei ole ikinä hypännyt yli 70 cm esteitä. He rasittivat sitä liikaa.

Pian aloin saamaan viestejä siitä, kuinka Sindi oli ilkeä. He olivat peittäneet karsinan loimilla ja pyyhkeillä, jotta se ei pääsisi puremaan käytävillä olleita hevosia ja ihmisiä. Myöhemmin sain viestin, jossa omistaja kertoi, ettei ollut uskaltanut hakea Sindiä karsinasta koko päivänä, oli kuulemma ollut uhkaavan näköinen. Minun oli tarkoitus käydä katsomassa paikan päälla, miten asiat ovat, mutta en ikinä päässyt tallille. Aina oli kuulemma se huono-hetki.

21.10.2016 sain kuulla, että Sindi oli lopetettu.

Soitin välittömästi hyvälle ystävälleni, jonka tallilla Sindi oli ollut. Itse olin niin järkyttynyt, etten pystynyt juuri mihinkään. Ystäväni soitti Sindin omistajalle. He puhuivat kauan. Ystäväni sanoi puhelimeen, että olisimme tulleet hakemaan Sindin takaisin, milloin vaan. Omistaja vastasi tylysti, että he eivät olisi antaneet Sindiä meille. He siis mieluummin tappoivat hevosen, kuin olisivat antaneet sille mahdollisuuden elää. 

Keräsin muutamien päivien ajan kaiken tiedon omistajasta, jolloin selvisi, että hänellä oli ollut jo 12 eri hevosta, ennen Sindiä. Viimeisin oli kuollut 2 kk enne Sindin ostoa. Minulle hän väitti, ettei hänellä ole ollut hevostaa muutamaan vuoteen. Kaikki ostajalla olleet hevoset olivat viettäneet häneen luonaan korkeintaan vuoden. 5 kaikista hevosista oli kuollut ollessaan tällä ihmisellä. Niistä nuorin oli ollut 4 vuotias. Selvisi myös kaikenlaista muuta ''outoa''.

Olen syyttänyt itseäni Sindin kuolemasta. Olisinko voinut pelastaa sen, jos olisin tutkinut tarkemmin henkilön taustat? Olisinko voinut pelastaa sen, jos en olisi myynyt sitä niin pian. Olisinko voinut pelastaa sen? Minun olisi pitänyt mennä Sindin luokse, kun aloin ensimmäisen kerran epäilemään, että kaikki ei ole kunnossa. Se huusi apua ja minä en kuullut. Sindi ei ollut ongelmahevonen. Se oli yksi kultaisimmista hevosista, joihin olen törmännyt. Se ei olisi satuttanut ketään. Ihmiset, tekivät siitä epävarman ja pelokkaan. Tämä hevonen kuoli turhaan ja aivan liian aikaisin. 

------------------


09061999 - 21102016

------------------

Hevosista parhaat pääsevät paikkaan salaiseen,
 paikkaan, jota kirkkaimmat tähdet valaisee


Deep Talk

There's a place that I know. 
It's not pretty there and few have ever gone. 

----------------

Törmäsin eilen yhdessä ryhmässä tälläiseen deep talk -ketjuun, johon oli postattu outoja ''faktoja'' elämästä, unista, yms. Niitä siinä jonkin aikaa lueskelin ja sain sekoitettua omat ajatuksest täysin. Osa jutuista oli aika pelottavia (varsinkin, kun kello läheni yhtä, enkä saanut unta). Muutamissa jutuissa tuli sellainen ''tää on niin totta'' fiilis. Tässä muutamia ;

--

1. Mitä jos meillä kaikilla on oma suojelushenki? Joskus kun oot lähdössä johonkin ja unohdat jotain (esim. puhelimen tai rahapussin), niin että joudut palaamaan takaisin kotiin hakemaan sitä, niin se henki on tehnyt sen tarkoituksella, jotta säästyisit onnettomuudelta, johon olisit joutunut, jos olisit vain lähtenyt palaamatta hakemaan unohtunutta asiaa.

- - Mua on aina vituttanut, kun on kiire vaikka kaverin luo ja puhelin jää kotiin. Siinä oon aina arponut, että haenko vai enkö. Noh, olen aina hakenut. Mulle on monesti sanottu, että kaikella on syynsä. Löytyikö nyt syy, sille miksi joskus jotain jää kotiin? -- 

2. Olet nukkumassa ja yhtäkkiä heräät ''säikähtäen'' tai ''säpsähtäen'' ja susta tuntuu, kuin oisit pudonnu jostain. Esimerkiksi tikapuilta, tai rappusista. Tämä johtuisi siitä, että olit kuolemassa ja sun sielua oltiin viemässä tuonpuoleiseen, kunnes sielusi kantajan ote lipesi ja sinä heräsit.

-- Itselläni on melko usein tullut tuo putoamisen tunne ja olen itse asiassa siitä täällä blogin puolella kertonutkin. No totta vai ei, riippuu sinusta.

3. Netissä on vähän väliä artikkeleita henkilöistä, joilla on sydän syystä tai toisesta pysähtynyt joksikin aikaa. He usein kertovat nähneensä valon, jonkinlaisen tunnelin päässä. Mitä jos tämä valo onkin ollut toisen sairaalahuoneen kattovalo? Toisessa huoneessa olemme vastasyntynyt lapsi. Oletko koskaan miettinyt, miksi vastasyntyneet yleensä itkevät heti? Se johtuu siitä, että he ovat juuri kuolleet entisessä elämässään ja he muistavat kaiken sen mitä heillä oli entisessä elämässään. Kun he kasvavat he alkavat unohtaa ''entisen elämänsä'' ja keskittyvät nykyiseen. Mutta entisen elämän muistot tulevat joskus esiin. Ne ovat niitä hetkiä, kun teet jotain ja yhtäkkiä sinusta tuntuu, että hei mä oon ollu tässä tilanteessa ennenkin.

-- Oon usein miettinyt, miksi vauvat itkevät syntymänsä jälkeen? Ja noi tollaset ''flashback:it'' on ihan kamalia. Yleensä oon niiden jälkee kysyny kavereilta, että tuntuuko heistä siltä, kuin kyseinen hetki olisi jo kertaalleen eletty. Usein vastaus on kielteinen.

---------------


-------------

Everything you can imagine is real

14. lokakuuta 2017

Valoa

There's a light inside of all of us.
It's never hiding you just have to
light it.

--------------------

Mulla oli 3. ajotunti perjantaina, mikä meni yllättävän hyvin, ottaen huomioon, että oli 13. päivä. Ajeltiin kotikaupungissani noin 2 tunnin ajan.  Samalla aloimme juttelemaan niitä näitä, kunnes ajo-opettajani kysyi, että mitä olen tykännyt asua tässä kaupungissa. 

Vastasin, että nuorempana tykkäsin todella paljon kyseisestä kaupungista. Tällä hetkellä olen viimeiset 2 vuotta yrittänyt päästä pois tästä kaupungista. Ajo-opettajani tietysti kysyi, että miksi. Vastasin lyhyesti, että minua on kiusattu 7. luokasta lähtien ja kiusaajiin ''törmää'' melkein joka päivä.  Ja nämä kiusaajat asuvat saman kadun varrella, kuin minä. Yksi ennen minua ja kaksi minun jälkeeni.

Seurasi hiljaisuus, jonka jälkeen juttelimme perusjutuista, mun harrastuksista, lemmikeistä jne. Ajettuani n. 45 min verran ajo-opettajani kysyi, miten kiusaaminen alkoi. Siihen en oikein osannut vastata. Osaakohan edes kiusaajani vastata? Luulisin, että se alkoi ensimmäisen osastojaksoni aikana. '
Minun rinnakkais luokilla olevat 2 tyttöä alkoivat kesällä saada outoja viestejä, joihin minut lavastettiin syylliseksi. Luulen, että syy, miksi minut lavastettiin viestien lähettäjäksi oli puhtaasti se, kun minä vietin koko kesän suljetulla psykiatrisella osastolla. Minut oli helppo leimata ''hulluksi''.

Pian minäkin aloin saamaan viestejä. Myöhemmin selvisi, että aloin saamaan viestejä, koska olin päässyt liian lähelle ratkaisua. Heidän piti lähettää minullekin viestejä, jotten paljastaisi koko juttua. Tätä jatkui muutamia kuukausia, kunnes sain tarpeeksi. Parissa viikossa olin selvittänyt koko jutun ja kerroin psykologilleni ja koulun opolle. Siitä lähtien nämä viestien lähettäjät, eli nykyiset kiusaajani suuttuivat minulle, koska paljastin heidän ''leikkinsä''.  Tästä saan kuulla usein.

Lopettelimme ajotuntia ja enne kuin astuin ulos autosta, ajo-opettajani sanoi, ettei kerro kenellekään mitä olemme keskustelleet. Hän myös sanoi, että olen todella vahva, kun kaiken tämän jälkeen, kun kiusaajani tulevat vastaan, minä pystyn hymyilemään ja tervehtimän. Vaikka vastaukseksi saan naurua, keskisormia ja huutelua.  

------------------

Tähän loppuun vielä perjantai 13. epäonnen hetket.

Olin ruokakaupassa illalla äitini kanssa ja aina, kun otin hyllystä jotain tiputin viereisiä tavaroita, irrotin vahingossa hyllyn reunasta tuotteiden hintalappusia, ja pahin moka oli karkkihyllyllä. Otin yhden suklaalevyn, jonka seurauksena hyllyn reunassa oleva muovilista (jossa hintalappuset ovat kiinni) irtosi ja putosi lattialle. Sen seurauksena hyllystä lensi suklaalevyjä lattialle. Ja kaikki, jotka tippuivat lattialle, menivät poikki. Ja kaikki ympärillä olevat asiakkaat kääntyivät katsomaan, minun kirostessa suklaalevyjä. 

-----------------


------------------

A single step becomes a leap of faith. 
That's when you realize you started flying.


5. lokakuuta 2017

Invisible

I take these pills, to make me thin. 
I dye my hair and cut my skin. 

------------

Olen liian lihava. Minun täytyy laihtua. Ainut ongelma on se, että minua ''vahditaan'' tarkkaan ja pienikin painon muutos nähdään heti. Kotonani käy 2x viikossa Tepolista työntekijät, käyn 1-2x Tintin luona, 1-2x kuussa ravitsemusterapeutti ja sitten vielä n. 1x kuussa lääkärin tapaaminen. Minun olisi kyllä ''helppo'' vähentää syömistä, sillä olen kuitenkin suurimman osan ajasta yksin kotona. Mutta sitten ongelmaksi tulee punnitukset. Miten voin huijata niissä?

Haluaisin niin polttavasti takaisin sen 45 kiloisen vartalon. 
Tällä hetkellä olen siitä hyvin kaukana...

Aikaisemmin ns. päätavoitteeni oli tämä:
- I wanna be so skinny that I rot from view.
I want to walk in the snow and not leave a footprint.
And not soil it's purity. -

Olen kokeillut mm. veden juomista ennen punnitusta, joka on toiminut niin kauan, kunnes jäin kiinni. Joskus yritin laittaa pieniä painoja rintaliiveihin, mutta en osannut laittaa tarpeeksi. Painoni oli silti laskenut. Olen hukassa, en tiedä mitä teen.

Haluan laihtua! En kestä katsella itseäni peilistä enää kauaa. Olen nyt n. puolen vuoden ajan jatkanut taistelua Anaa vastaan. Mutta nyt en enää tiedä, pystynkö. Annanko sen vain viedä minut mukanaan? 

Muistan, kun viime vuonna kävin viettämässä aikaa nuorille tarkoitetussa paikassa, jossa ohjaajat aina sanoivat, kun laihduin kerta kerralta. Muistan kirkkaasti yhden ohjaajan kommentin: '' Sustahan näkyy kohta läpi.'' Minä (jollain hieman oudolla tavalla) nautin siitä, kun ihmiset sanoivat laihtuneeni. En ikinä osannut vastata laihtumis-kommentteihin, yleensä vain hymyilin takaisin. Sisimmässäni kuitenkin hypin riemusta. Kaikkein parhaimmalta tuntui, kun minulle tärkeät ihmiset sanoivat, että olin laihtunut.



-----------------


---------------

Tavoitteena pienin mahdollisin paino 
ja pienin mahdollisin keho. 

Vaikka se maksaisi kuoleman verran.

-------------

3. lokakuuta 2017

Don't open, dead inside!

I don't want to see it coming, 
I don't even want to be here.
I will cover up my eyes 
and pray it goes away.

----------
..
Sitten kuului narisevaa ääntä, ihan kuin ovi olisi avattu. Raollaan ollut ladon ovi oli nyt hieman enemmän auki. Sitten näin sen. Ovien välistä työntyi ensin käsi, sitten toinen.
..

Torstai, 28.9. Ajan skootterilla, kohti tallia. Olin sopinut R:n kanssa, että siivoasin hänen 22 karsinan hevostallia. Keväällä talliin muuttaneet pääskyset olivat sotkeneet seiniä ja ovia.
Ajoin skootterillani pihaan, pysäköin sen tallin seinän viereen. Olin tallilla yksin.

Avasin tallin keittiön oven ja astuin sisälle. Ihana hevosen tuoksu leijui nenääni. Annoin tallikissalle hieman raksuja ja avasin talliin ja keittiön välisen oven. Tallissa oli pimeää, joten sytytin valot. Kurkistin R:n hevosen karsinaan, sitä ei oltu siivottu. Otin varustehuoneen oven vierestä isot kottikärryt ja punaisen talikon. Avasin karsinan oven ja aloin lapata likaista purua kottikärryihin. 

Sain karsinan siivottua ja lähdin tyhjentämään kottikärryjä tallin taakse. Samalla otin puhtaita puruja mukaan. Yleensä menen tallin taakse heinäladon kautta, mutta jokin sai minut käyttämään keskiovea. Kun puhtaat purut olivat karsinassa, aloin täyttämään vesiastioita. Pian R saapui talliin.
Enää minun pitäisi hakea ikean kassit täyteen heinää. Onneksi hän tuli mukaan, yksin en latoon uskalla mennä.

Juttelimme hetken, jonka jälkeen R lähti purkamaan kauppatavaroita. Jäin yksin talliin saippua veden ja pesusienen kanssa. Aloitin tallin vasemmasta päädystä, jossa on 8 karsinaa. Niitä karsinoita käytetään yleensä, joten ne olivat puhtaammat, kuin oikean päädyn. Niistä oli siis helpompi aloittaa, kun likaa ei juuri ollut.
Putsailin karsinoita kaikessa rauhassa, kunnes kuulin ensimmäisen oudomman äänen. Se oli, kuin joku olisi sulkenut ikkunan. Tallissa on kyllä ikkunoita, joista osa oli auki ja osa kiinni. En nähnyt kenenkään sulkevan tai avaavan ikkunaa. Olin tallissa yksin.

Sain siivottua vasemmalla olevat karsinat ja siirryin tallin keskiosaan, josta pääsee tarhojen luokse. Keskiosassa säilytetään myös kenkiä, harjoja ja muuta tavaraa. Siivosen seinät niin hyvin, kuin ne tavaramäärältään voi. Oli aika siirtyä oikeaan päätyyn, jossa on 14 karsinaa. Niissä ei ole hevosia asunut pitkään aikaan, joten ne olivat todella likaiset.

Aloitin putsaamisen karsinoista, jotka olivat lähimpänä tallin keskiosaa. Pesin ovia sienillä, kunnes minulle tuli sellainen tunne, ettei minun pitäisi jatkaa. Vilkuilin ympärilleni, mutta mitään ei näkynyt. Jatkoin oven pesua, kunnes pelko alkoi hiipiä mieleeni. Yhtäkkiä huomasin lopettaneeni oven pesun ja katselin ympärilleni. Kuuntelin kaikkia ääniä, joita ympäriltäni kuului. Pudotin sienen lattialle. En uskaltanut nousta seisomaan.

Olin kyykyssä keskellä käytävää. Kuului kolahdus toisen perään, huomasin kääntäväni pääni jokaisen äänen jälkeen ladon ovelle päin. Tuijotin ladon ovea, kuin odottaen, että sieltä syöksyisi joku minua kohti. Seuraava ääni kuului jo selvästi muita kovempaa ja lähempää.

Paniikki iski.

Yritin rauhoitella itseäni, mutta miljoonat kysymykset törmäilivät toisiinsa päässäni. Ensimmäisinä tulivat kysymykset:
A) Mikä siellä on?
B) Miten pääsen pois?
C) Mitä, jos se kuulee, kun olen lähdössä?
D) Mitä, jos se sammuttaa valot, ja tulee viereeni pimeässä?
D) MITÄ, JOS EN PÄÄSE POIS?!?!

Ja niin kuin aina, kun pelästyin jäin vain paikalleni tuijottamaan latoa kohti. En voinut liikkua, sillä en halunnut kääntää selkääni ladolle, tyhjille karsinoille, en oikeastaan millekään. Aika kului, puhuin itselleni rauhoittaakseni hengitykseni, yritin uskoitella, ettei oven takana ole ketään. Sitten kuului taas uusi ääni, tällä kertaa vastakkaisesta suunnasta. Käänsin katseeni äänen suuntaan. Sitten kuului narisevaa ääntä, ihan kuin ovi olisi avattu. Raollaan ollut ladon ovi oli nyt hieman enemmän auki. Sitten näin sen. Ovien välistä työntyi ensin käsi, sitten toinen. Sydämeni syke nousi yli sadan sekunneista, lopetin hengityksen ja tuijotin oven välistä tulleita raajoja. En kyennyt huutamaan, liikkumaan tai siirtämään katsettani. Se tulee, NYT. Nopeammin, kuin ehdin tajuta se seisoi oven edessä. Ja alkoi huojumaan minua kohti. Sen enmpää tajuamatta, nousin ylös ja juoksin kohti keskimmäisiä ovia Avasin oven ja suljin sen perässäni. Juoksin niin kovaa, kuin pääsin, enkä uskaltanut katsoa taakseni. Pysähdyin R:n hevosen tarhan eteen ja jäin odottamaan R:ää.

R tuli noin puolen tunnin päästä,  jolloin uskaltauduin talliin. Kerroin R:lle, mitä olin nähnyt ja menimme yhdessä heinälatoon katsomaan, oliko siellä mitään. Noh, ei ollut. 

--------------


Kuva (c) thislightinthedark

------------

The difference between me and you is, that when you wake up, 
your nightmare ends.