Break

Little girl terrified. 

She'd leave her room if only bruises would heal. 

A home is no place to hide. 

Her heart is breaking from the pain that she feels

-----------

Mulla piti olla tänään Tintin tapaaminen. Heräsin suunnilleen 10 aikoihin ja onneksi tarkistin kännykän ensimmäisenä. Olin saanut viestin, että tapaamisemme oli peruttu. Tintti oli luultavasti tullut kipeäksi. Mä laitoin kännykän pois ja menin takaisin peiton alle. Kyyneleet alkoivat valua silmistäni. En ollut vihainen Tintille. Eihän hän voi sille mitään, että on tullut kipeäksi, eikä pääse töihin. Meillä ei ole ollut kahden keskistä tapaamista kahteen viikkoon. Aina tapaamiseen on tullut joku kolmas. Tai viime kerralla, meitä oli viisi. En tiedä olenko maininnut, mutta en pysty puhumaan (varsinkaan vaikeista-asioista), jos ympärillä on enemmän, kuin yksi henkilö. Esimerkiksi, en pysty puhumaan missään hoitooni liittyvissä tapaamisissa, jos äitini on paikalla. Tai ihan kuka vaan lähipiiristäni. Joten, minä todella kaipasin kahden keskistä keskustelua Tintin kanssa. Siispä aamuinen viesti oli ''isku vasten kasvoja''. Olin kerännyt sisälleni niin monet pahat päivät ja itketyt yöt, että olisin halunnut ne jakaa jollekin. Tuntuu, etten jaksa pitää niitä sisälläni. Nyt minun kuitenkin täytyi (jälleen kerran), pyyhkiä kyyneleet, nousta ja elää päivä kerrallaan. 

Vielä ei ole suurta paniikkia, mutta pian on. Asia liittyy J:hin. Olen nyt hyväksynyt hänen kutsunsa tähän ig:n tapaiseen ruokapäiväkirjaan. Ja hän todennäköisesti näkee, että hyväksyin hänen kutsunsa. Vielä ei ole kuulunut mitään ja odotankin jännittyneenä, koska saan viestin, että pitäisi alkaa laittaa kuvia päiväkirjaan. Oikeasti en halua. En halua laittaa yhtään kuvaa, sillä haluan, että kukaan ei saa tietää totuutta. Lipsautin puoli vahingossa Tepolin-ihmisille jo sen, että en voi käydä ruokakaupassa ja ottaa mitä haluan. Minun pitää kääntää joka paketti ja purkki ja tarkistaa ravintotiedot _joka_helvetin_pakkauksesta_. En voi mennä leipähyllylle ja ottaa sitä leipää, mitä haluan. Minun pitää ottaa se leipä, jossa on kaikista vähinten kaloreita. Vielä parempi on, jos paketin kalorimäärä on ''sallituissa'' rajoissa, joka on 170kcal/100g. Ja joka kauppareissulla päässäni on pahemmat kaavat, kuin lukion matikan tunnilla. 

Palataan takaisin J:hin. En vain osaa päättää mitä teen. Menenkö ja laitan päiväkirjaan totuuden mukaiset kuvat mitä syön päivän aikana? VAI Laitanko kuvat aterioista mitä minun ''kuulusi/pitäisi'' syödä ja heitän sitten kaiken ylimääräisen pois, enkä mainitse asiasta? Kallistun enemmän 2. vaihtoehdon puolelle, mutta minä en halua valehdella J:lle. Hän on jotenkin niin reilu, aito ja ystävällinen. Hänestä välittyy lämpö ja hän on oikeasti välittää. Muistan edellisen ravitsemusterapeuttini, jonka luona käynti oli yhtä tyhjän kanssa. Tämä edellinen oli tyyppiä ''olen vain töissä täällä''. Hän ei osannut asettua asemaani, kysyi vain ''pakolliset'', jauhoi aina samaa ''ruoka ei lihota'' jne. jne. Hänen kanssaan keskustelu oli tökkivää. 

Mutta olisiko tämän kertainen valehtelu anteeksi annettavaa? Jos valehtelen ''suojellakseni'' Anaa? Hän ei halua, että jään kiinni. Sillä kiinni jääminen tarkoittaisi painokontrollia, ehkä jopa osastoa, joka taas tarkoittaisi pakko ruokintaa. Sitä en halua. Me emme halua. Liian monta kertaa olen Analle luvannut, että tällä kertaa meitä ei voi erottaa. Tällä kertaa onnistun. Olen jo muutaman kerran lähtenyt mukaan, jonkun lääkärin puheisiin ''Ana on vaarallinen'' tai ''Hänelle ei riitä mikään''. Olisiko se niin paha, jos valehtelisin tämän kerran? Onneksi minulla on vielä toistaiseksi aikaa. 

---------------