I'm afraid that I might drown

Stop the world from spinning around. 

Feels like the sky is falling down. 

Can't breathe in, I can't breathe out. 

I'm afraid that I might drown.

-------------

Tasan viikko sitten tähän aikaan mä makasin tyhjässä huoneessa, yksin. Mä olin joutunut osastolle M1-lähetteellä. Mun piti silloin mennä Tintin ajan jälkeen äidin kanssa syömään ja sitten yhteen ryhmätapaamiseen. Sen sijaan, istuin Tintin huoneessa ja odotin ambulanssia. Miten mä sitten jouduin tähän tilanteeseen?

No, ennen tätä päivää, mä en tiennyt. Olis ollu hieman tyhmää kirjoittaa lyhyestä osasto -jaksostani tänne, kun en itse sitä edes muistanut. Nyt kuitenkin tiedän, kiitos Tintille. Vieläkään ei tosin varmasti osata sanoa, oliko tämän kertainen osasto-jakso ''turha''. 

Oli siis viime viikon tiistai. Olin normaaliin tapaan menossa Tintin luo. Mulla oli ollut todella vaikea yö takana, en ollut nukkunut kuin vajaat 3 tuntia. (Tässä kohtaa oma muisti katkeaa, enkä muista kuin lyhyitä hetkiä sieltä täältä. Tästä eteenpäin pääosin Tintin kertomaa...) Aloitettiin juttelemalla niitä näitä. Aloimme keskustella hahmosta ja epätodellisesta olosta. Kerroin hänelle, etten välillä tunnista itseäni tai muita ihmisiä. Kerroin suunnilleen samat jutut, kuin mitä tänne kirjoitin viime tekstiin. Näistä kertomistani jutuista Tintillä oli noussut huoli ja hän mietti, pärjäänkö nykyisellä lääkityksellä. Tintti ehdotti, että kysyttäisiin lääkärin mielipidettä ja mahdollisesti nostettaisiin lääkeannosta. Menin odottamaan polin olohuoneeseen, jossa olin pelannut muiden hoitajien kanssa jazzya. Lähdettiin kysymään lääkärin mielipidettä ja lääkäri olikin halunnut jutella kanssani. Mentiin juttelemaan ja kun lääkäri oli tuonut esille huolensa voinnistani ja kertoi osastohoidon olevan ajankohtainen, olin mennyt pois kontaktista. Sain siinä samalla paniikkikohtauksen ja jalkani olivat menneet tunnottomiksi, enkä pystynyt seisomaan. Tämä meni ohi noin puoli 5 aikoihin ja hetken päästä ambulanssi tulikin minua hakemaan. Ambulanssissa olin ollut ihan normaali. He kysyivät perus kysymyksiä esim. päivämäärää ja paikkaa. He myös ihmettelivät M1-lähetettäni, jossa luki, että olin psykoottinen ja katatonisessa tilassa. Samaa ihmetteli myös osaston päivystävä psykiatri. 

Olin osastolla yhden yön, sillä siellä ei nähty tarpeelliseksi pitää minua kauempaa. Tintti ja lääkärini hieman ihmettelivät niinkin lyhyttä osastojaksoani. Itse asiassa itsekin sitä hieman ihmettelin. Olen tottunut viettämään osastolla vähintään kuukauden ja nyt selvisin yhdellä yöllä. 

En tiedä johtuiko tämä osastojakso siitä, että minulla on niin paljon käsittelemättömiä asioita tornissa ja nyt se vain yksin kertaisesti romahti, mutta sain sen nopeasti kerättyä taas kasaan. Vai sainko ''vain'' paniikkikohtauksen, joka tulkittiin väärin? Mutta joka tapauksessa, nyt on taas hieman helpompi hengittää. Ei tämä vielä tähän lopu, mutta nyt taas jaksaa jonkin aikaa. Mutta kauan? Sitä en osaa sanoa... 

--------------

--------------

It is so much safer not to feel,

not to let the world touch me.

Syvään päähän

Pinnan alla mä en näe enkä kuule, 

mä en kuule. 

Ootsä siellä? 

Sano, ettei mikään oon niinku luulen, 

niinku luulen.

-----------------

Mä en tiiä miten voisin tän kertoo. En tiiä osaanko selittää tätä niin, että joku ymmärtää. Tästä tulee sekava. Mutta ehkä joku saa kiinni... 

Mul on ollu jonkin aikaa tunne, että oon vieras. En tunne enää itseäni. Ihan kuin katsoisin elämääni sivusta. Yöt muuttuu uusiksi aamuisi, aamut päiviksi ja päivät taas yöksi. Vähän niinkuin katsoisin elokuvaa, jolla ei ole loppua. Päivissä on hetkiä, jolloin tää olo helpottaa ja mun on helpompi hengittää. 

Sitten se taas iskee. 

Mä en tunne tätä paikkaa, mä en tunne näitä ihmisiä. Mä en tunne itseäni. 

Lyön käden seinään. Sen kuuluisi sattua, sen pitäisi sattua. Lyön uudestaan. Ei mitään. Mä en tunne sitä. Ranteeseen muodostuu mustelma. Miks muhun ei satu? Mua pelottaa mitä kaikkee mä kykenen tekemään, jos en tunne edes kipua. Yritän viimeiseen asti jättää vieressäni olevan terän rauhaan. En halua viiltää. Olen yrittänyt pysyä siitä kuivilla, ihan hyvin olen onnistunutkin. 9 kuukautta, mä en voi rikkoa sitä nyt.

Päivät kuluu mun osalta tosi hitaasti. Odotan aina iltaa, jolloin voin käydä taas nukkumaan. Toivon, että seuraavana aamuna mä voisin herätä, ja mä tietäisin taas missä mä oon. Haluan paeta tätä tunnetta nukkumalla. Pidän yllä toivoa siitä aamusta, kun mä oikeesti tiedän, missä mä oon. Must ois ihanaa vaan herätä ajatukseen ''Hei, mä oon kotona, omassa huoneessa'' mut ei, kaikki aamut on samoja. Herään samalla fiiliksellä, kuin nukkumaan mennessä. 

''Oispa taas ilta, jotta vois mennä nukkumaan, niin ehkä mä oon aamulla kotona''

Kaikista ''hassuinta'' tässä on se, että mä oon jo kotona. Mä oon edelleen siinä samassa kaupungissa, talossa ja perheessä, jossa mä oon ollu koko elämäni. Mutta, mä en silti välillä tunnista tätä paikkaa. Mä oon, mut mä en oo.

Mä pelkään, että tässä käy niinku reilu vuos sitten. Tarkemmin alku talvesta vuonna 2016. Mulle alko yhtäkkiä käydä niin, että mä en tunnistanut ihmisiä. Täsät hyvä esimerkki on K. Hän tuli meille käymään, mutta mä en tuntenut häntä. Mä tunnistin äänen, mutta mä en kuitenkaan tiennyt kuka meille oli tullut. Mä ilahduin aina, kun kuulin K:n äänen, mutta kun mä menin häntä vastaan, mä en tunnistanut sitä ihmistä, joka seisoi eteisessä. Tämä ihminen puhui K:n äänellä, mutta se ei voinut olla hän. Ja näin kävi useammin, kuin kerran. Sama oli myös muiden tuntemieni henkilöiden kohdalla. Esimerkiksi, en tunnistanut silloista psykologiani. Kävin hänen luona juttelemassa, mutta en tunnistanut häntä. 

Ja muutaman kerran en enää osannut kotiin. Olin lähtenyt paikallisesta nuorille tarkoitetusta ajanviettopaikasta kävellen kohti kotia. Oli hämärää ja satoi lunta. Lähdin muistaakseni jossain 16:00 aikoihin. Lähdin kävelemään suorinta tietä kotiin. Yhtäkkiä takanani käveli joku. En uskaltanut katsoa taakseni, tiesin kuitenkin että takanani käveli joku. Kuulin hänen askeleensa. Ne tulivat samassa tahdissa omieni kanssa ja kun lähdin kävelemään reippaammin, hän tuli samaa vauhtia perässäni. Käännyin oikealle kohti hautausmaata, hän kääntyi myös. Kävelin ripeästi hautojen väleissä olevia polkuja. Pysähdyttyäni, kukaan ei enää ollut takanani. Olin yksin hämärällä hautausmaalla. Siinä vaiheessa iski paniikki. Halusin äkkiä pois. Juoksin lähimmästä pensasaidan raosta ulos. Päädyin huoltoaseman takapihalle. Siinä vaiheessa kaikki meni täysin sekaisin. En enää tiennyt missä olin. En tunnistanut koko kaupunkia. Halusin päästä äkkiä kotiin, sillä ulkona oli jo pimeää ja lunta satoi. Ainut ongelmani oli, etten tiennyt missä olin ja missä kotini oli.

Tämä oli pelottavaa, koska olin asunut samassa kaupungissä 17 vuotta. Kotini oli ollut samassa osoitteessa 17 vuotta. Pelkään, että näin tulee käymään joskus uudelleenkin. 

-------------------

-----------------

Alive or just breathing?

Pieni pala paperia #2

Today was a long day in school and I haven't 

really eaten anything yet today but I guess that's good.  

I just wanted to draw something real quick before 

I go off to bed, so here it goes.

-----------------

Jatketaankin heti seuraavassa tekstissä #pienipalapaperia sarjaa. Jatketaan loppuun vuosi 2013, joka sisältää vielä 4 erilaista piirustusta.

Lyhyesti:

- Pieni pala paperia -teksti sarja pitää sisällään minun piirtämiä piirustuksia vuodesta 2013 alkaen. Piirrustuksissa käsittelen mm. masennusta, ahdistusta ja syömishäiriöitä. Kaikki sarjan tekstit löydät kätevästi tägin #pienipalapaperia alta. 

------------------

'' I don't know what's wrong. I don't know why I feel the way I do. I just know it's killing me.''

-----------------

Tää piirustus oli ensimmäinen, jossa toin ilmi ongelmani syömisen kanssa. Pitkään mietin, että oliko tämän näyttäminen äidinkielen opettajalle virhe, sillä sen jälkeen jouduin aina menemään ruokalaan opettajan kanssa ja mun oli aina syötävä vähän jotain.

-----------------

---------------

------------------

Tässä oli kaikki vuodelta 2013. Olin silloin 7. luokalla ja ensimmäinen henkilö, kuka näki piirrustukset, oli silloinen äidinkielen opettajani. Sain myös näiden (tunteiden piirtämiseen) idean häneltä. Seuraavassa #pienipalapaperia tekstissä katsotaan vuotta 2014.
--> tässä <-- vielä linkki edelliseen sarjan tekstiin.

Pieni pala paperia #1

Today was a long day in school and I haven't 

really eaten anything yet today but I guess that's good.  

I just wanted to draw something real quick before 

I go off to bed, so here it goes.

----------------

Päätin aloittaa tälläisen teksti sarjan, joka kantaa nimeä Pieni pala paperia. Tässä sarjassa jaan piirrustuksiani, joita olen tehnyt vuodesta 2013. Kaikki piirrustukset käsittelevät tavalla tai toisella, masennusta, ahdistusta, syömishäiriöitä ja itssetuhoisuutta. Nämä piirrustukset ovat olleet yhdessä kansiossa, joka on ollut piilotettuna. Kaivoin sen yksi päivä jälleen esille ja sain idean jakaa sisällön teidän kanssanne. Kansiosta löytyvät piirrustukset ovat nähneet vain muutamat ihmiset. Eli, vanhin on vuodelta 2013 ja tällä hetkellä uusin on 2017. Piirrustusten määrä vaihtelee 2 kappaleesta noin 10 kappaleeseen / vuosi. Kaikki Pieni pala paperia -tekstit löydät kätevästi tagin pienipalapaperia -takaa.

------------------

Tämä on ensimmäinen piirrustukseni, jonka tein kuvaamaan pahaa oloani. Tein tämän talvella 2013. Ajatus pahan oloni piirtämisestä tuli äidinkielen opettajaltani. Olin hänen kanssaan keskustellut muutamia kertoja ja hän ehdotti piirtämistä puhumisen sijaan. 

--------------

-------------

-------------

------------

Tässä ovat 4 ensimmäistä piirrustusta vuodelta 2013. Jatketaan samasta vuodesta seuraavassa Pieni pala paperia -tekstissä. Ajattelin, että 4 piirrustusta/teksti olisi hyvä määrä, ettei tekstit mene liian pitkiksi. :)

------------

...2017...

And all that's left is to accept that it's over. 

My dreams ran like sand through the fists that I made.

 I try to keep warm but I just grow colder.

 I feel like I'm slipping away.

--------------

Vuosi 2017. 

Mulla siitä kului puolet psykiatrian suljetulla osastolla. Mä jouduin sinne tammikuun lopussa ja pääsin pois juuri, kun täytin 18. Vietin siellä ystävänpäivän, pääsiäisen, vapun ja juhannuksen. Itse en muista juuri mitään 2 ensimmäisestä kuukaudesta. Haluaisin kovasti tietää, mitä kaikkea sinä aikana tein. Yritin muutaman kerran kysyä osaston hoitajilta, mutta he eivät suostuneet kertomaan. Eräänä päivänä, sain selvitettyä ketkä hoitajat olivat paikalla, kun saavuin. Yksi heistä suostui kertomaan jotain tulotilanteestani. En tunnistanut itseäni hänen kertomistaan asioista.

Tosiaan, täytin vuonna 2017 18 vuotta! 

No sekin oli asia, jota minun ei olisi kuulunut kokea... Mutta olen pikkuhiljaa pystynyt hyväksymään sen tosiasian, että olen nyt täysi-ikäinen. Halusin tai en. Aluksi järkytys oli suuri, mutta olen oppinut elämään asian kanssa.

Tapasin mahtavia ihmisiä vuoden aikana. Mainittakoon heistä kaksi parasta, Tintti ja J. Sain ''uuden'' ystävän. Hän ei tosiaakaan ole uusi, vaan yksi osastolla kanssani samaan aikaan ollut nuori. Olemme tutustuneet paremmin toisiimme viime vuoden aikana. Ystävistä vielä mainitsen, että pidin super pitkän juttu-tuokion ystäväni K:n kanssa. Saimme yhdessä käytyä paljon asioita läpi. Hän oli yksi syy, miksi en antanut tornin romahtaa. Hän auttoi minua purkamaan sitä ja jaksamaan taas eteenpäin. Ja R:n tytär oli paikalla ottamassa kiinni, kun torni alkoi sortumaan. 

-------------

Vuosi 2018.

Vuoden vaihteen vietin kotona, join kuoharia ja pelasin pleikkarilla. En edes ostanut raketteja. Aiemmin mua on jännittänyt uusi vuosi, olen innolla odottanut, että kello lyö 00:00 ja saa toivoa. Tänä vuonna, mua pelottaa. Pelkään joutuvani osastolle, pelkään, että mä menetän hallinnan, kaikesta. 

Mä en edes uskaltanut toivoa mitään. Mitä mä edes voisin toivoa? 

Mun täytyy vaan mennä päivä kerrallaan ja varovasti katsoa, mitä huominen tuo tullessaan. 

--------------

---------------

Butterflies cannot see their wings. 

But the rest of the world can.