Ajatusten purkua

 she says

beauty is pain

and there's

beauty in

everything.

What's a 

little bit of

hunger?

-------------------

Mä olin jo sängyssä lukemassa kirjaa, mutta sitten mä tajusin, että en pysty mennä nukkumaan, jos en ole kirjoittanut ensin tänne. Jotenkin tuntuu, että on liikaa ajatuksia päässä ja mä en pysty rauhoittumaan nukkumaan. Itse asiassa, mun on pitänyt tulla tänne kirjoittamaan näistä jo muutamia kertoja, mutta mä en muka ole ehtinyt. Ihan kuin mulla ois kiire koko ajan.. No minne? En tosiaan tiedä.

Ihan ensin mun mielessä pyörii ajatuksia mun lääkitykseen liittyen. Tai oikeastaan niiden lopettamiseen liittyen. Mä haluaisin lopettaa Solianin kokonaan, mutta polilla ei olla samaa mieltä. Toisaalta ymmärrän, toisaalta en. He ovat tietenkin huolissaan mun voinnista ja siitä mitä sille tapahtuu, kun olen ilman lääkkeitä. Muakin vähän mietityttää. Mutta sitten taas, mun elämään tulis niin paljon hyvää, jos lopettaisin lääkkeet. Mm. mun paino tippuisi takaisin siihen, minkä mä. haluan sen olevan, mun kuukautiset todennäköisesti tulis takas ja mä saisin nukuttua. Uskon, että Solian vaikuttaa näihin kaikkiin huonolla tavalla. Mä haluan ainakin katsoa ja testata, miten mun käy. En ole nyt mikään lääke vastainen, vaan voin aloittaa Solianin takaisin, jos mun toivomia muutoksia ei tapahdu ja vointi menee huonoksi. 

Mua ärsyttää, kun jo kaksi aikaisempaa poli käyntiä on ollut lähinnä mun käännytys yrityksiä syömään lääkkeitä. Niinku, mitä ihmettä? Ymmärrän joo kyllä, että teidän mielestä mun olis tärkeää ne syödä, mutta kun mä en aio nostaa sitä määrää enää, vaan vähentää. Toivoisin, että he ymmärtäisivät myös mun kannan. 

Toinen asia, mistä puhutaan aivan liian paljon, on mun syömiset tai lähinnä syömättömyys. Oon ollut sen asian suhteen aika rehellinen (mikä jälkeen päin on kaduttanut), mutta minkäs teet. En haluais kauheesti valehdella enää, oon sitä nimittäin tehnyt jo monet vuodet, mutta mun on näköjään taas pakko alkaa, kun mun ei anneta laihtua rauhassa. Se on ainoa asia, mikä on mulle tällähetkellä tärkeää, vaaka ja laskeva paino lukema. Mä oon valmis tekemään mitä vaan, että saan ensi kesään mennessä vaa'an näyttämään sitä tiettyä lukua. Sitä lukua, jonka mä oon jo kerran saavuttanut ja aion saavuttaa uudelleen. 

Tuntuu, että tää blogi ja insta on ainoot paikat, jossa voin olla rehellinen ja kertoa mun jutuista ilman, että tarvii pelätä, miten muut reagoi. Mun pitäis ehkä kirjoittaa tänne enemmänkin ja aionkin, ehkä sitten päivällä. Mutta välillä tää tarve tulee tälleen lähempänä puolta yötä. En tiedä mistä johtuu, mutta näillä eväilä mennään.

 

---------------------

I can go

 a little

while 

longer.

my day (10.11.2021)

 a story of a girl

who lost her world

so she could be

beautiful

——————-

*kirjoitettu aiemmin tällä viikolla, mutta unohdin julkaista*

Herään aamupäivällä siihen, että mulla on nälkä.

Kello on jotain 10:00 ja mun pitäisi nousta jo ylös.

Kävelen keittiöön ja otan aamu lääkkeet, jonka jälkeen täytyy odottaa puoli tuntia. Sillä aikaa ruokin kissan ja pesen hampaat. 

Istun takaisin sängylle ja mietin tulevaa päivää. Mietin sitä, kuinka hyvin mä tänään onnistuisin välttämään syömisen. Vaikka mulla on nälkä, mulle se ei tarkoita, että pitäisi syödä. Mulle se tarkoittaa sitä, että olen onnistunut. Onnistunut olemaan syömättä niin kauan, että tulee nälkä. Mun keho haluaa ruokaa, mutta mä en anna sitä sille.

Kello on 10:30. Nyt saisin syödä jotain.

Mutta syönkö?

Valitsen päivän vaatteet, mutta ennen sitä otan mittanauhan käteen. Mittaan reidet ja käsivarret. Ja vyötärön ympäryksen. Olenko laihtunut? Olenhan laihtunut?

Puen vaatteet ja katselen itseäni peilistä. Hyi vittu, miten ruma olen! 

Istun takaisin sängyn laidalle. Kello on jo yli 11. 

Kävelen keittiöön ja kurkkaan jääkaappiin. Siellä olisi äidin tekemää ruokaboksin kana pastaa. Päätän ottaa yhden Noccon ja juoda sen aluksi. Jospa sillä saisin nälän tunteen kuriin? Avaan Noccon, (tällä kertaa makuna Cloudy Soda) ja juon sitä hitaasti, jotta ehdin tuntea, kuinka kylmä juoma valuu kurkusta tyhjään vatsaani. Se tunne on ihana. 

Juotuani Noccon otan läppärin esiin ja alan tekemään koulutehtäviä. Ensin ruotsin kotitehtävät ja sitten opiskelen sanastoa koetta varten, joka on luultavasti pian. Teen niin uppoutuneena koulutehtäviä, että unohdan ajan kulun ja sen syömisen. 

Kello lähenee jo 13 ja äiti tulee kohta töistä. Enkä ole vielä syönyt ruokaa. En halua että äiti huolestuu ja huomaa, etten ole syönyt mitään.

Avaan jääkaapin, otan kana pastan ja kaapista otan muumi kulhon. Muumi kulho on turvakulhoni. Syön niistä lähes kaiken. Ne ovat sopivan kokoisia ja kun ne täyttää puolilleen, siinä ei ole liikaa ruokaa. Täytän siis muumi kulhon noin puoleenväliin kana pastaa ja laitan mikroon.

Sillä aikaa kun ruoka lämpenee, teen kyykkyjä keittiössä. Kaikki odottelu tulee käyttää hyödyksi. Mikro piippaa, otan ruuan ja menen pöydän ääreen istumaan. Syön ruuan aika nopeasti, sillä haluan päästä äkkiä pois tästä epämiellyttävästä tilanteesta. 

Ruuan syötyäni ei mene kauaa, kun äiti tulee kotiin. 

Ja siitä taas ei mene kauaa, kun lähdetään kouluun.

Koulumatkan treenaan ruotsin sanastoa, koska haluan osata sen täydellisesti, jokaista taivutusmuotoa myöten. 

Koulun pihaan päästyämme äiti kysyy hakeeko minulle jotain välipalaa, jota voisin syödä oppituntien välissä. ''Argh, ei ruokaa'', ajattelen, mutta pyydän äitiä hakemaan 0,5L pullon Pepsi Maxia. Se on mun vakio pyyntö ja äiti on joka kerta sen toteuttanut. 

Tunnilla aika kuluu hitaasti. 

Ruotsin tunnilla lähes kaikki aika menee tehtävien tarkastamiseen ja sitten jäljelle jäänyt aika me pelaamme Quizlet liveä. Yleensä voitan joka pelin, mutta tänään en ollut sillä tuulella ja ajattelin, että on hyvä antaa jonkun toisen voittaa. Ja olin oikeassa, eräs oppilas tuli erittäin onnelliseksi, kun hän viimein onnistui voittamaan ''Quizlet-kuningattaren'' joksi opettaja minua kutsui. Tunnin lopuksi pelasimme myös Kahoot!tia. Ja sen voitin, koska halusin osoittaa, että osaan vielä voittaa.

Seuraavaksi haen äidin tuoman Pepsi Maxin parkkipaikalta koulun pihan vierestä. Tuntien välissä on onneksi 10 minuutin tauko, joten ehdin sen hyvin hakea. 

Seuraavaksi psykan tunti. 

Luokassamme on ihan hirveän huonot tuolit. Ne ovat korkeat ja niissä on lyhyt istuin osa. Jalkani eivät meinaa ylettää lattialle, sillä tuoli on niin korkea. Todella epämukavaa istua niillä koko tunti. 

Psykan tunnin jälkeen koulupäivä päättyy ja lähdemme ajamaan kotiin.

Ja kotona pitäisi taas syödä. 

Olen kuitenkin onnistunut jo 5 tunnin ajan välttämään ruokaa, joten onnistuisin siinä vielä pidempäänkin. Paitsi että. Äiti on päättänyt tehdä itselleen lohi salaatin. Ja siinä olisi salaattia, kurkkua, tomaattia, viinirypäleitä, halloumia, lohta ja kastiketta. Ei kiitos, ajattelen koko kotimatkan ja pohdin, kuinka voisin tämän välttää. 

Kotona äiti alkaa heti tekemään salaattia ja kysyy haluanko minäkin. Vastaan, että ei kiitos, ei ole nälkä. Onneksi tänään tämä vastaus riittää kuin riittääkin äidille. Huokaisen helpotuksesta ja alan tekemään psykan tehtäviä. Ilta kuluu nopeasti ja pian kello on jo 19:30, jolloin alkaa Salatut Elämät. 

21:00 on aika syödä iltapala. Se on päivän ainoa ateria, jonka voin syödä hyvillä mielin. Olen luvannut itselleni, että iltapalaa saa aina syödä. Tänäänkin, niin kuin aina, iltapala koostuu jogurtista, jota on noin puoli muumi kupillista ja desi granolaa. Lisäksi juon sokeritonta vadelma Hörppyä (mehu) ja sön yhden banaanin tai yhden mandariinin. Iltapalan yhteydessä otan iltalääkkeet.

Katson telkkaria aina 22:30 asti, jolloin menen pesemään hampaat. 

Hampaiden pesun jälkeen on aika mennä nukkumaan ja toivoa, että uni tulisi nopeasti.

Noh, eihän se tule ennen kuin kello on 04:00. Ja sen jälkeenkin nukun vain lyhyitä pätkiä. 

---------------

Tästä tuli vähän tällainen my day tyyppinen postaus.

Kiva, jos jaksoit lukea tänne asti <3

-----------------

 

I am afraid of

 I pretend

I'm not hurt

I walk about the world

like I'm having

fun.

------------------

Hei taas, pitkästä aikaa.

Mulla ei ole juurikaan ollut tarvetta kirjoittaa tänne, mutta nyt paha olo on niin voimakas ja keinot sen hallintaan vähissä, joten ajattelin jos kirjoittaminen auttaisi.

Huomenna on koulupäivä. Taas uusi viikko, joka pitäisi jaksaa kahlata läpi. Mutta en tiedä jaksanko. Mulla on ihan hirveästi tekemättömiä tehtäviä ja vaikka koko syysloman niitä teinkin, en saanut kaikkia valmiiksi. Se ahdistaa paljon. Mielessäni pyörii opettajat ja se, kuinka olen pettänyt heidät, kun en saanutkaan tehtäviä tehdyksi, vaikka mulla oli koko viikko aikaa. Ne nauraa mulle, koska olen saamaton paskakasa. Ne ei edes halua mua tunneilleen, koska en osaa mitään.

Mulle tulee koulussa jonkinlaisia poissaolo kohtauksia. En tarkkaan tiedä mitä ne on, mutta niiden takia mun on vaikea keskittyä opetukseen. Psykan tunnit on pahimpia, kun siellä pitäisi pystyä hiljaa kuuntelemaan opettajaa, eikä siellä tarvi vastata mihinkään. Yhtäkkiä huomaan, että tunnista on mennyt osa ohi ja en. tiedä missä olen ollut. Opettaja myös pomppii aiheesta toiseen, joten perässä pysyminen on haastavaa. Kaiken huipuksi jokaisesta tunnista pitäisi viikon loppuessa palauttaa oppimispäiväkirja ja mä en todellakaan tiedä mitä mun siihen pitäisi laittaa. Kaikki tunnilla käydyt asiat unohtuu kun pääsee kotiin. Tunnilla tekemäni muistiinpanot on yhtä sekaisin, kuin pääni kun tulen koulusta kotiin. 

Kohtaukset ovat pelottavia. Pelkään niitä. 

''Joskus tulee tunne, että jalat puutuu ja näen lattian aaltoilevan tai kimaltavan. Tai ilma väreilee oudosti. Sitten yhtäkkiä huomaan seisovani eripuolella luokkaa ja katson itseäni luokan perältä. Istun siis omalla paikallani, kun katson itseäni, mutta näytän jotenkin oudolta. Ympärillä on melua, josta en saa selvää. Ilma on oudon usvainen. Yritän liikkua, mutta kaikki raajani ovat puutuneet. Ihan kuin nukkuisin ja näkisin unta itsestäni istumassa huoneessa, joka on kuin luokkahuone, mutta jokin on pielessä. Ympärilläni on kasa ihmisiä, joita en tunnista. Yhtäkkiä kuulen jonkun kovan äänen. Ja havahdun. 

Istun taas luokassa ja minulla on kylmä. Päätä särkee ja se tuntuu oudolta. ''

Mitähän täällä on tapahtunut? 

''kirjoitettu koulupäivän päätteeksi, psykan tunnin jälkeen''

---------------

Minulla on edelleen tapana käyttää kasautuneesta pahasta olosta laatikko vertauskuvaa, josta olen ennenkin puhunut. Laatikko pino on nyt seuraavanlainen:

pohjalla isoin:

- aikuislukio/koulu

sitten:

-ruoka/syöminen/siihen liittyvä ahdistus/syömättömyys

sitten:

- nukkumattomuus/uni ongelmat

sitten:

- Tintti, ikävä on edelleen kova

päällimmäisenä:

- huono itsetunto, kaikki mahdollinen ahdistus edellä mainituista laatikoista, stressi

Tällä hetkellä huojuvan korkeassa pinossa on 5 laatikkoa, joita en ole syystä tai toisesta saanut purettua ja käsiteltyä. Tiedän, mun pitäisi, mutta en pysty. Ei vain yksinkertaisesta jaksa. Pelkään, että laatikko pino kasvaa pian liian suureksi ja se romahtaa ja jään sen alle. Koulu tuo laatikkoonsa jatkuvasti lisää täytettä ja en ihmettele, vaikka se repeäsi liitoksistaan, ennen kuin ehdin tehdä mitään. 

Tämä nyt oli hieman sekalainen postaus vähän joka asiasta, mutta nyt en jaksanut järkevästi asioita lajitella tähän, joten saatte nyt vähän kaikkea tällä kertaa. 

-------

When you are dreaming

with a broken heart

the waking up

 is the hardest

part.

Siipien suojassa

Niin iloinen päältä

sen kuori on.

Mut sisältä musta

ja kelvoton.

-----------------------

Ulospäin näyttää, että kaikki olis taas hyvin. Mutta meneekö mulla silti hyvin?

Mä en uskalla sanoa, että menee aina vaan huonosti. Mulla on mennyt huonosti jo yli kuukausi. Koko heinäkuu on ollut ihan hirveä, osittain siksi, kun eka päivä mulla oli synttärit. Oon ehkä aiemminkin kirjoittanut tänne, että synttärit ei ole mulle mikään iloinen asia. Ei ole ollut moneen vuoteen. 

Viimeksi kun kirjoitin tänne, että en tiedä pärjäänkö, niin en pärjännyt. Päädyin viiltämään, sillä ahdistus kasvoi niin suureksi, eikä mulla ollut enää muita keinoja. Harmittaa ihan hirveästi, sillä olin juuri ollut yli 2 vuotta viiltämättä ja nyt menin (tyhmä) sen rikkomaan.  Jouduin siitä sitten muutamaksi päiväksi osastolle ja siellä olo vaan paheni. Mä en oikeen pystynyt syömään tai puhumaan hoitajille. Mua ahdisti tosi paljon olla siellä ja halusin vaan kotiin. Tapasin joka päivä lääkäriä ja sain hänen puheistaan sellaisen käsityksen, että haen vain huomiota. Sekin lisäsi ahdistusta ja tunnetta siitä, että olen väärässä paikassa. Kiitos osaston lääkärille, olo ei helpottunut yhtään. 

Nyt olen ollut vanhempieni luona, sillä en uskalla olla yksin kotona. Pelkään omaa kotia. Musta tuntuu siltä, että siellä on joku ylimääräinen ihminen. Joku, jonka ei kuuluisi olla siellä. Pelkään, että yöllä kun nukun, se tulee pelästyttämään minut. Eikä tähän auta se tunne, että mulla on siellä kissa turvana. Pelkään silti.

Mua alkaa jo pikkuisen ärsyttää tää tilanne. Ahdistaa, ei ahdista, ahdistaa paljon, ahdistaa vähemmän. Koskaan se ei ole täysin pois. Joko ahdistaa vähän ja iltaa kohti se kasvaa kasvamistaan ja yltyy sietämänttömäksi tai sitten ahdistaa vähän aamusta iltaan. Pelkään sitä, että ahdistus kasvaa liian suureksi, enkä voi enää sanoa ei itsetuhoisille ajatuksille vaan ne muuttuvat teoiksi. Pyrin tietysti viimeiseen asti pitämään ajatukset ajatuksina ja työntämään niitä pois ''ei tänään, ehkä huomenna'' - taktiikalla. Tähän asti se on toiminut.

Kohta kesäloma on ohi ja pitäisi palata lukioo.... En tiedä, mitä siitä ajattelen. Riittääkö voimavarat opiskeluun? Pitäisikö jatkaa sairauslomaa? En tiedä mitä tekisin. Ehkä saan ensi viikolla vastauksia, kun tapaan opon.

--------------------------

-------------------------------

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

 2am, where do i begin

crying off my face again

the silence sound of loneliness

wants to follow me to bed

———————-

Mistä mä aloittaisin...

1. mun uusi omahoitaja on lomalla

2. ahdistus on käynyt sietämättömäksi

3. 2 yliannostusta muutaman viikon sisään

5. itsemurha-ajatukset ja suunnitelmat voimakkaina mielessä

6. haluaisin viiltää, mutten halua rikkoa yli 2 vuoden kuivilla oloa

7. en saa unta ja ruokailut menee päin helvettiä

8. en edes oikeasti tiedä, haluanko enää elää

Mä oon nyt 3? viikon ajan käynyt juttelemassa polilla yhden toisen hoitajan kanssa omani ollessa lomalla. Ja huomenna olisi sinne mentävä, vaikka olin siellä tänäänkin. Tämä siksi, kun sanoin puoli vahingossa, että mulla on jemmassa joitain lääkkeitä hätävarana ja turvana itselle pahan olon sattuessa. Ja nyt se hoitaja haluaa, että käyn ne huomenna viemässä hänelle. Itse en tästä ajatuksesta ollut kovin innoissani, koska mikä on sitten mun turva? Jos multa viedään lääkkeet, niin mihin mä turvaudun, kun mulle tulee se kaikista pahin ahdistus? Mikä on mun pakokeino tästä kamalasta maailmasta, jos en voi ottaa yliannostusta? Olo on turvaton. 

Mun tekis mieli viiltää just nyt. Tää ajatus ei ole koskaan ollut näin voimakas. Mutta mä mietin, että osaanko edes viiltää niin kuin äänet haluaisivat. Niille kun ei riitä mikään. Joten pelkään, että jätän homman kesken ja sitten ahdistaa vielä enemmän, kun en osannutkaan noudattaa täysin niiden ohjetta. Onhan tässä ollut jo yli 2 vuoden tauko.... Mun ei pitäisi rikkoa sitä. Ja mä lupasin polihoitajalle, että pärjään huomiseen ja en satuta itseäni. Mutta, kun se vaan on niin vaikeaa olla tottelematta, kun ne huutaa kilpaa.

Mä toisaalta pelkään kuolemaa. Mä pelkään miten mun läheiset suhtautuisi mun kuolemaan. Jääkö mua kaipaamaan kukaan? Minkälaiset mun hautajaiset olisivat? Mitä mulle tapahtuu sitten kun kuolen? Niin monta kysymystä, mutta kuka niihin osaisi vastata? Musta on tuntunut jo pitkään, että en enää jaksa elää. Missään ei ole mitään järkeä, enkä mä jaksa tehdä mitään. Hyvä, kun pääsen edes aamulla sängystä ylös. Mutta toisaalta en tahdo kuollakaan. Haluan silti nähdä mitä seuraava aamu tuo tullessaan. 

Ehkä mä pärjään huomiseen? 

Ehkä.

——————————

Chaos inside me

 help me trust

that there's

a beautiful purpose

in this broken

heart.

---------------------------

Mulla on ikävä Tinttiä. Ja ikävä kasvaa päivä päivältä. Olen yrittänyt olla vahva ja päästä yli meidän hoitosuhteen loppumisesta. Mutta se on vaan niin vaikeaa.

Mua ahdistaa niin paljon. Tunnen kuinka mua painetaan kasaan. Joku istuu mun rintakehän päällä iltaisin kun menen nukkumaan ja pitäisi rentoutua. Nukkumisesta ei tule mitään ja joudun tukeutumaan tarvittaviin lääkkeisiin, joka on ihan perseestä suoraan sanottuna. 

Ja viime viikon perjantaina mä sain tarpeekseni. Mua ahdisti niin paljon, että en enää voinut muuta. Otin yliannostuksen lääkkeitä, tarkoituksenani nukkua muutaman päivän. Eihän se sitten toiminutkaan vaan heräsin seuraavana päivänä 15:00 niin huonoon oloon, että teki mieli oksentaa. Koko loppu päivä meni kuin sumussa. Pää painoin kymmeniä kiloja ja meinasin nukahtaa seisaalleen. Joko otin lääkkeitä liian vähän tai jotain. En kuitenkaan päässyt tavoitteeseeni. Ja se harmittaa. 

Viime aikoina mä oon saanut ihan outoja ''kohtauksia'', jos niitä nyt sellaiseksi voi kutsua. Yhtäkkiä huomaan olevani ihan eri paikassa, kuin missä olin hetki sitten, eikä mulla ole mitään hajua, miten päädyin siihen uuteen paikkaan. Ja kelloa katsoessa huomaan, että aikaa on kulunut 5-10 minuuttia. Ihan kuin olisin nukahtanut ja herännyt hetken päästä ja ikään kuin olisin teleportannut itseni siihen uuteen paikkaan. En muista mitä olen sillä välillä tehnyt. Olenko puhunut jotain? Olenko tehnyt jotain? Kun havahdun, niin olo on outo. Jotenkin väsynyt ja voimaton. Päässä humisee ja pyörryttää. Näitä tulee noin 2-3 kertaa viikossa. 

Uusi omahoitajani on jäänyt kesälomalle ja sain tilalle sijaisen. Onneksi hän on jo ennestään tuttu, joten uskon että hänelle on helppo jutella. Toivottavasti voisin pian purkaa näitä ajatuksia jollekin. En tiedä kauanko pärjään näiden kanssa. En usko että kovin pitkään..

--------------------

---------------------

Kaikki muutkin kantaa taakkojaan,

nyt mun pitää vaan,

kuoreni kovettaa.

-------------------------

Oikein pieni

 Jos syön pelkkää ilmaa

ehkä mä ilmaks muutun

Olen kevyt kuin lintu

Jos oon ihan hiljaa

Jos en näy enkä kuulu

En tuoksu en maistu

Ehkä mä kapenen tarpeeks

Että pystyn taas kulkeen

Siellä mis on peilejä

Jos oon ohut kuin viiva

Ehkä ei heijastu musta

Niihin ees mun virheitä

Jos ois oikein pieni

Ehkä joku ottais mut syliin

Ehkä silittäis kunnes nukkuisin

Jos ois oikein pieni

Ehkä pystyisin taas kattoo silmiin

Ehkä ittellenikin mä kelpaisin

Jos ois oikein pieni

Mä koitan olla oikein pieni

Mä koitan olla oikein pieni

—————

Karu - oikein pieni

Trust

 Trust is easy to break 

but hard to build.

————————-

Mä olen huono luottamaan ihmisiin. Mulla kestää tosi kauan kasvattaa luottamus johonkin ihmiseen. Mun luottamus on petetty niin monta kertaa. Sen ovat pettäneet niin parhaat ystävät, hoitohenkilökunta, kuin turvalliseksi tuntemani ihmiset. Nyt olen siinä kohtaa, että mun pitäis alkaa rakentamaan luottamussuhdetta uuteen omahoitajaan ja se on osoittautunut aika hankalaksi.

Mä haluaisin, että luottamus syntyisi niinkin helposti, kuin sormia napsauttamalla. Ikävä kyllä luottamuksen kanssa se on vähän toisinpäin, tarkoitan tällä sitä, että luottamus yleensä rikotaan sormia napauttamlla ja rakentaminen kestää useita vuosia. Mutta sen tiedän, että jos saisin rakennettua luottamussuhteen, olisi niin monen asian kertominen niin paljon helpompaa. Ei tarvisi kiertää jotain asiaa tai pysyä vaan hiljaa, koska ei voi sanoa mitään ääneen. Mä haluaisin luottaa uuten omahoitajaan, mutta se vaatisi aikaaa, jota minulla ei juurikaan ole. Mieltäni painaa niin moni asia ja haluaisin päästä niistä puhumaan. En vain luota häneen vielä tarpeeksi... 

Ehkä suurin syy miksi en luota vielä uuteen omahoitajaan on se, että pelkään sitä, että hän jättää minut juuri silloin kun sanon luottavani häneen täysin. Se olisi kaikkein pahinta. Juuri kun olet löytänyt luotettavan ihmisen, hän lähtee ja jättää sinut yksin. 

Aloin luottamaan Tinttiin kunnolla vasta 2 vuoden yhteisin työsuhteen jälkeen. Ja se oli vähän liian myöhään, sillä siellä paikassa oltiin hoidossa max 3 vuotta, ennen kuin siirrytään uuteen paikkaan hoitoon. Tämä uusi paikka on ymmärtääkseni sellainen, että täältä ei heitetä ulos 3 vuoden päästä, jos hoitoa silloin vielä tarvitsen.  Täytyy tietenkin tämä asia tarkistaa omahoitajalta, kun seuraavan kerran nähdään. 

—————————-

x - thislightinthedark - x

Jos nukun sata vuotta

 pysytkö mun luona

siihen asti

kunnes herään?

——————————-

Mulla ei mene kovin hyvin.

Itseasiassa ei ollenkaan hyvin.

Ahdistaa koko ajan, vaikka olenkin sairaslomalla lukiosta. Jotenkin tuntuu siltä, että paha olo ei helpottanut yhtään, vaikka koulu taakka lähti pois harteilta. 

Joten tässä sitä ollaan. Vuodatetaan kyyneliä ja kirjoitellaan jotakin sekavaa tänne. Tää blogi on ollut mulle henkireikä ja turvapaikka jo monen vuoden ajan. Vaikka en olekaan julkaissut itsestäni kuvaa, enkä ole nähnyt teistä ketään koskaan, tuntuu että täällä olen turvassa. Tiedän, että joku lukee ajatukseni ja ehkä voi samaistua näihin kirjoituksiin. Luin yksi ilta vanhoja tekstejäni ja vertailin silloista tilannetta tähän nykyiseen. Ei minulla niin huonosti mene, kuin silloin kun aloitin tämän blogin. Mutta menee kuitenkin huonommin kuin talvella. 

Ehkä yksi iso syy tähän huonoon oloon on Tintti. Mulla on niin kova ikävä häntä. En vieläkään ole päässyt yli meidän hoitosuhteen päättymisestä. En ole pystynyt poistamaan hänen numeroaan puhelimestani. Tai käymään hänen luonaan moikkaamassa. On vaan niin kova ikävä. Usein iltaisin kun menen nukkumaan ajattelen, että kunpa ei olisi ikinä tarvinnut edes tavata. Olisiko jonkiun toisen hoitajan kanssa eroaminen ollut helpompaa? Olisiko pitänyt olla kiintymättä niin lujasti?

Nykyisen uuden omahoitajan kanssa alku on melko hankala. Mietin koko ajan vaan Tinttiä. En meinaa millään pystyä luottamaan häneen. Se tietysti johtuu lukuisista luottamukseni pettämisistä. Niitä on mahtunut elämääni monia. Viimeisimpänä minulle hyvin tärkeä ystäväni ilmoitti yksi päivä, että ei enää halua olla ystäväni. (Tästä voin puhua myöhemmin, jos jaksan ja muistan). Toivon, että voin luottaa uuteen omahoitajaani ja toivoisen sen tapahtuvan pian, sillä mieltäni painaa niin moni asia. Yritän puhua niistä ensi kerralla, ennen kuin jään näiden painavien laatikoiden alle. (Jotkut ehkä muistaa puheeni laatikko pinosta aiemmista postauksistani)

Nykyään voisin nukkua loputtomiin. Tänäänkin heräsin 13:00. Sellaiset 13 tunnin yö unet. Mun unirytmi on hassu. Joka toinen ilta nukahdan viim 0:00 ja joka toinen menee sinne 03:00-04:00... En ymmärrä. Niinä iltoina kun nukahtaminen menee myöhään, minun on vaikea nousta sängystä. Noh, onneksi on LOHILOa, niin saan energiaa edes jostakin. (Vaikka vatsani ei meinaa liiallista Lohilon käyttöä kestää :(..)

Ehkä tää tästä. Joku päivä?

Nähdään taas täällä

x - thislightinthedark - x

—————————————-

Kiitos, Tintti

Kun muut ei katso mua silmiin

Eikä käännä päätä kuulemaan

Kuulet mut vaik en lausuis sanaakaan

Kun tanssin surujen tahtiin

Ja ne mutkalle mut taivuttaa

Sinä saat mun joka solmun aukeemaan

Ei, vahva mä en oo

Mutta ehkä minusta vahvan saat

Kun täällä tuulessa horjun

Pidät maailmani paikoillaan

Ja jos hetkeksi murrun

Rakennat mut ylös uudestaan

Sä sanoit meistä vahvimmatkin joskus

Kyynelillä pesty on

Ne minut uneksi huuhtoo kunnes oon

Taipumaton.

- Kaija Koo, Taipumaton -

————————————

Kiitos Tintti näistä yhteisistä vuosista. Mä en mitenkään voi kuvailla sitä, kuinka kiitollinen mä olen, kun sain käydä sun luona juttelemassa. Sä olit aina valmis kuuntelemaan ja tukemaan mua. Ratkaistiin vaikeat asiat yhdessä. Sä et ikinä vähätellyt mua. Alun vaikeuksien jälkeen meistä tuli mahtava tiimi. Ja sä olet mun mielestä paras omahoitaja, mikä mulla on koskaan ollut. Harmillisesti vaan, kaikki hyvä loppuu aikanaan. Ja nyt oli meidän vuoro. Mun täytyy oppia luottamaan uuteen omahoitajaan. Helpolla mä en pääse, sä tiesit kuinka vaikea mun on luottaa vieraisiin ihmisiin. 

Mä pyysin sua tekemään jotain, mikä sais mut vihaamaan sua, jotta hyvästit olis helpommat. Noh, sä jätit tulematta mun uuden omahoitajan tapaamisille, vaikka sä lupasit. Sä sanoit, että olet mukana niin kauan kuin tarvitsen, mutta sä kävit vaan kerran ja jätit mut yksin. Ihan niin kuin sä olisit heittänyt mut ulos edelliseltä polilta ja sanonut: ’’Moikka, pärjäile :)’’ Se sattui, en kiellä. Mutta silti, mä en vois vihata sua. Sä olit mulle niin tärkeä! 

Kiitos, Tintti. Ihan kaikesta.

(ja nyt poistamme Tintin vasemmasta sivupalkista...)