Huono yö, huono päivä

Ja kaiken tämän jälkeen 

hän on valmis kuolemaan. 

Itkien hän yössä

 nuolee haavojaan. 

Jäljellä on enää arpi vanhan ystävän, 

vaikka odotitkin enemmän. 

--------------

Kyllä se siitä,

kaikkeen tottuu.

Jos oottaa tarpeeksi,

 niin tääkin kyllä

loppuu.

Mä en ymmärrä, miksi kaikki ovat musta niin huolissaan?

Miks mä en oo?

Tintti on huolissaan, kuntoutumisenohjaaja on huolissaan, lääkäri on huolissaan ja äiti on huolissaan. Mutta mä en ole. Mä vaan hymyilen ja vastaan, että tällästä on ollut aiemmin, kaikkeen tottuu. 

Mua yritetään saada osastolle. 

Viimeisimmässä hoitoneuvottelussa mulle annettiin vaihtoehdot:

- Aloita Leponex uudestaan

- Muuta tuettuun asumiseen

- TAI mene osastolle

Mitään näistä en ole tehnyt. En suostu aloittamaan Leponexia, sillä haittavaikutukset ovat isompia kuin hyöty. En halua paisua taas ihrapalloksi, niin kuin viimeksikin. Se on ehkä suurin syy. Tuettuun asumiseen en halua, en koe kuuluvani sinne. On olemassa ihmisiä, jotka tarvitsevat sitä paikkaa enemmän kuin minä, kyllä mä pärjään.

Ja osasto, ah, niin ihana osasto, sinne en mene. Se ei ole edes vaihtoehtona. 

Hoitoneuvottelun päätteeksi lääkäri sanoi minulle,

''Harmi, kun et ole niin huonossa kunnossa, että voisin määrätä sinut pakkohoitoon.''

Tuo lause ja soimaan päähäni pitkäksi aikaa.

En tiedä mitä tässä pitäisi tehdä tai ajatella. Mua selvästikin yritetään tunkea osastolle, enkä tiedä, voinko sille tehdä enää mitään. Tuleeko tää kaikki päättymään sinne? Ja kuinka pitkä jaksosta tulisi? Viikkoja? Kuukausia? Puoli vuotta? En tiedä yhtään. 

Pelottaa ajatuskin siitä, että viettäisin osastolla taas puoli vuotta. Asia ei kuulostaisi omaan korvaan niin pahalta, jos tietäisin pääseväni tutulle ja turvalliselle nuorten osastolle. Mutta ei. Sinne en enää pääse. Vaikka haluaisin. 

----------

Pyydän anteeksi teiltä, etten ole kirjoittanut blogia kovin aktiivisesti. Mutta yksin kertaisesti nyt ei ole voimia siihen. Yritän selvitä omasta elämästäni ensin ja kirjoitan tänne jos jaksan ja muistan. On kuitenkin lohduttavaa tietää, että mulla on tällainen paikka, jonne voin jakaa kaiken. Toivon, että sinä (missä ikinä oletkin lukemassa tätä tekstiä) voit myös saada vertaistukea tästä blogista. On ollut ilo lukea teidän kommentteja niin täällä blogin puolella, kuin instagramissa. Valitettavasti blogin puolella en niihin voi vastata, sillä tämä blogi on liitetty henkilökohtaiseen gmail tiliini ja näin ollen vastatessani kommentteihin julkisesti näette minusta kaikki tiedot. Ja haluan ainakin vielä toistaiseksi pysyä anonyyminä. Mutta jos tulee ihan mitä vaan mieleen, niin instagramissa saa laittaa viestiä <3.

-------------

Yksinään neljän seinän sisällä

Mulla on kaksi vaihtoehtoa; 

taistella tai hajota, 

kohota tai vajota. 

Yksinään neljän seinän sisällä maailmaa voin pelätä,

 mut valitsen elämän.

---------

Heipä hei, 

pitkästä aikaa.

Mä olen pitänyt hiljaiseloa täällä blogin puolella syystä.

Mulla ei ole ollut voimia kirjoittaa. 

Tässä on tapahtunut kaiken laista.

Mä olen muuttanut omaan kotiin pari kuukautta sitten.

Oli mumman hautajaiset.

Syömishäiriö ajatukset ovat pahentuneet.

Masennus ja ahdistuneisuus lisääntynyt.

J:n lähtö.

Uusien ihmisten tapaaminen.

Lääkityksen muutokset.

Osasto-uhkaukset.

Kuten voittekin jo lukea. Tässä on ollut kaiken laista. Pää asiassa huonoa. On mukaan tietysti mahtunut hyviäkin hetkiä. Hyvänä esimerkkinä tälläkin hetkellä vieressäni kehräävä kissanpentu. Hankin hänet reilu kuukausi sitten. Hän muutti luokseni piristämään päiviäni ja pitämään seuraa. Hän on harmaa, musta raidallinen pieni vintiö, jonka lempi puuhaa on kasvien tuhoaminen... 

Tällä hetkellä vointini on ihan hyvä. Selvisin päivän ahdistuskohtauksesta ehjänä ja nyt olen viime tuntien ajan tsempannut itseäni siivoamaan asuntoa. Olen siinä onnistunutkin. Pääsin myös käymään suihkussa, pitkän miettimisen jälkeen. 

Ihan kohta alkaa salatut elämät, jotka ajattelin katsoa.

------

Palataan ajassa taaksepäin.

------

Mumman hautajaiset olivat Kesäkuun lopulla, uurnan lasku Heinäkuun puolessa välissä. Itse en kirkkoon hautajaispäivänä pystynyt menemään, sillä ahdistuneisuus oli niin suuri. Jäin kotiin auttamaan kummitätiäni järjestelemään paikkoja. Vieraiden saavuttua ahdistuneisuus hävisi pieni pala kerrallaan. Huomasin, että muut keskittyivät suremaan, eivätkä siihen, miltä näytin. (stressasin kovasti ulkonäköni puolesta tiukassa mustassa mekossa, jonka olin pukenut päälleni.)  

Hautajaiset sujuivat muuten hienosti.

Uurnan laskupäivä oli sovittu alunperin toiselle viikolle, mutta äidin sisko oli lähtenyt yllättäen matkalle. Jouduimme siis siirtämään päivää. Uurnan lasku oli mielestäni kaunis tilaisuus. Paikalla olivat Mumman toinen veli, minä, äiti, siskoni ja äidin sisko. Sain kantaa Mumman uurnan autosta haudalle ja hautasimme sen yhdessä sukuhautaan. Laitoimme täytetyn kuopan päälle kauniin kukka-asetelman. 

Omaan kotiin muutto oli seuraava iso askel. Olin suunnitellut muuttoa jo vuosia, mutta nyt ajankohta tuntui oikealta. Sain ensimmäisen asunnon, jota kävin katsomassa. Tämä on hyvin yksinkertainen 40 neliöinen yksiö, jonka jaan hamsterin ja kissan kanssa. Tuntuu vähän oudolta asua keskellä kaupunkia, kun olen aiemmin asunut sivummalla kaupungista, omassa rauhassa. Onneksi asuntooni kuuluu hyvin harvoin liikenteen melu. Asiat ovat lähteneet sujumaan pääsääntöisesti hyvin, mutta...

Sain elokuun puolessa välissä tietää, että J on vaihtamassa työtehtävää, eikä enää jatka ravitsemusterapeutin tehtävissä. Asia tuli minulle täytenä yllätyksenä. En osannut ollenkaan kuvitella mitään tälläistä. Asia tietysti harmitti todella paljon. Olin alkanut luottamaan J:hin ja hänen kanssaan oli todella helppo jutella. Hän oli aidosti kiinnostunut asioistani ja välitti minusta aidosti. Hän otti asiat aina sopivan tosissaan ja hoiti asiat muutenkin hyvin. Pidän hänestä kovasti edelleen, vaikkemme enää tapaa. Ikävä tulee jäämään, mutta etäänpäin on mentävä. Ehkä tapaamme vielä joskus?

J:n lähdön myötä, lopetin myös käyntini ravitsemusterapeutilla. 

Nyt, kun ei ole J:tä pitämässä kanssani syömishäiriö ajatuksia vähemmällä, ne ovat tulleet voimakkaampana ''takaisin''. Syön päivässä 200-700 kaloria ja olen karsinut reippaasti ruokia pois. Sorrun aina silloin tällöin ahmimaan ja oksentamaan. En oikein osaa muuta tästä sanoa, en ehkä edes haluaisi puhua siitä.

Uusi ihminen.

Muuton myötä luonani on alkanut käymään kuntoutumisen ohjaaja. Kutsutaan häntä vaikka Mariksi. Alku on ollut hankala... Hän on triggeröinyt minua erittäin paljon. Alussa puhuimme paljon kaloreista ja niiden rajoittamisesta. Tintti sanoi asiasta Marille muutaman kerran ja nyt hän viimein on ymmärtänyt lopettaa. Muuten meillä on sujunut ihan hyvin.

Ja mitähän vielä....

Jatkossa, jos minua ei täällä ole kuulunut saatan olla enemmän aktiivinen instagram tilini puolella. Linkki sinne löytyy täältä blogista. Käyn siellä päivittäin, joten jos tulee jotain mieleen, sinne voi tulla laittamaan viestiä tai muuten vaan juttelemaan :).

Näin lopuksi, poistetaan J tuolta sivupalkista ja lisätään sinne Mari.

---------------

Valitsen elämän.

02:49

Yötä vasten vaikka lähdet.

 Jatka vain vaikka on,

 se suuri suunnaton. 

Kohti valkeata rantaa, 

laivaan mun laulujen.

Sä kuljet tietäen. 

Ettet pelkää pimeää.

--------------

Nyt sun on hyvä olla.

Vihdoinkin saat rauhassa levätä.

Tänään oli päivä, jota en olisi toivonut.

Päivä, jota me kaikki kuitenkin odotimme. 

Kirjoitin eilen rakkaasta lähimmäisestä, jonka lähtö on lähellä. 

Ja tänään aamu yöstä hän nukkui pois.

Osasimme kaikki odottaa tätä ja itseasiassa toivoimmekin tätä, sillä hänellä oli niin kovat kivut. Hän kärsi, eikä elämä hänen kohdallaan ollut viimeiseen puoleen vuoteen hyvää.

Silti se satuttaa.

Mutta toisaalta en itse vielä kunnolla tätä käsitä. Koko ajan mietin, että oikeastiko, nytkö hän lähti? En jotenkaan pysty sitä uskomaan. 

Tuntuu tyhjältä.

En osaa tehdä mitään. En osaa ajatella mitään. Jotenkin vain tuntuu niin tyhjältä. Tuntuu, että jotakin puuttuu, mutta silti en voi ymmärtää, että häntä ei enää ole. 

En voi uskoa sitä.

Tuntuu, etten edes osaa kirjoittaa tästä, koska minusta ei oikeastaan tunnu yhtään millekään. En tiedä, miltä minusta pitäisi tuntua?

Pitäisikö minun itkeä silmät turvonneina kyynelistä?

Pitäisikö minun vetäytyä omiin oloihini?

Miltä minusta pitäisi tuntua?

Aloin kirjoittamaan läheiselleni kirjettä. Toivoin, että hän saisi siitä valoa pimeänä aikana. Silloin, kun sairaus tuntuu ylitsepääsemättömältä. Silloin, kun tuntuu, ettei enää jaksa. 

En ole vieläkään saanut kirjettä loppuun. Eikä sille enää ole kuuntelijaakaan. En voi enää lukea sitä hänelle tai kertoa kuinka paljon yhteiset hetkemme minulle merkitsi.

Emme voi enää kävellä yhdessä rakkaan kesämökin laiturilla ja onkia kaloja järvestä.

Emmä enää voi tehdä mitään.

Ikävä on kova.

Vaikka tästä ei ole edes kokonaista päivää, ikävöin häntä jo suuresti. Vaikka toisaalta surutyötä on saanut tehdä jo joulusta lähtien, tai oikeastaan melkein koko vuoden. 

Saimme joulukuun 5. päivä tietää, että sairautta ei voitu parantaan. Siitä lähtien olemme olleet valmiina tähän hetkeen. Silti en käsitä, että se hetki oli nyt.

Hän on minulle rakas,

tärkeä. 

Hän oli mummani 

ja hänet luoltamme vei syöpä.

--------------

--------------

ja lohtu, on mulle, että siellä on kaikki sulle.

I'm a mess

Thought I wasn't enough 

and I wasn't so tough.

 Laying on the bathroom floor. 

Couldn't take it anymore.

---------------

Taas tapahtuu paljon lyhyessä ajassa.

Tuntuu, etten pysy perässä.

Tintin loma.

Hän jää lomalle ensi viikolla ja on kuukauden poissa. Ensimmäiset kysymykset on:

Mitä mä teen?

Kuinka mä selviän?

Tintti on ollut mulle se turvallinen ja luotettava henkilö, jolle olen uskaltanut puhua todella vaikeista asioista. Nyt kun tapaamisiimme tulee kuukauden tauko, en tiedä kuinka pärjään. Mun pitäis pitää kaikki hyvät ja pahat olot sisälläni. Ei ole ketään kenen kanssa niitä jakaa. Varsinkaan niitä huonoja. Pelkään että en kestä sitä pahaa oloa, joka kasaantuu sisälleni. Varsinkin nyt, kun on monta ahdistavaa asiaa tulossa. 

Niistä ensimmäinen:

Tuleva läheisen ihmisen pois meno.

Muistatte varmaan, kun joskus talvella kirjoitin tänne tekstin rakkaasta läheisestäni, joka on sairastunut vakavasti. Siitä on jo aikaa, kun sen kirjoitin. Silloin tilanne näytti jo siltä, että hän ei tule selviämään kovin pitkälle. Tämä oli yllätys kaikille, että hän on vieläkin elossa. Mutta nyt aika on loppumassa. On kyse enää päivistä, ehkä jopa tunneista. En tiedä, nyt kun menen nukkumaan, että onko hän täällä enää aamulla. Voi ollakin tai sitten ei. Varaudun siihen, että ei. 

Jos hän kuolee Tintin loman aikana, en tiedä mitä teen. Miten minulle käy. 

Toinen:

Muutto.

Muutan 1.8 toiseen kaupunkiin yksin. Muutosta on erittäin ristiriitaiset ajatukset. Odotan innolla, että pääsen sisustamaan omaa kämppää, ostamaan kaikkea uutta ja ihanaa isoon yksiööni, kokemaan sen vapauden ja nauttimaan elämästä ilman sen suurempia rajoja. Mutta pelkään suunnattomasti arkea. Miten selviän kauppareissuista? Miten selviän yksinäisyyden tunteesta iltaisin mennessä nukkumaan? Miten ''osaan'' ja pystyn valmistamaan itselleni ruokaa, kun syöminen ei nytkään suju? Miten mä pärjään siellä yksin? Mitä jos mulle tulee ahdistunut olo ja itsetuhoiset ajatukset täyttävät pään? Monta kysymystä vailla vastauksia. Luulisin, että kysyn keltä vaan, vastaus on; kokeile. Ja totta se on. En voi tietää, jos en kokeile.

Kolmas:

Syntymäpäiväni.

Ainainen ahdistus syntymäpäivästä. Joka vuosi mietin, että minun ei pitänyt nähdä enää näitä juhlia. Minun ei enää pitänyt täyttää näin ja näin montaa vuotta. 

Minun piti olla kuollut.

Vuonna 2013 tein päätöksen. Tulen kuolemaan ennen kuin täytän 18. Olin suunnitellut aivan kaiken. Todella tarkasti. Mikään ei voisi mennä pieleen. Niin no, täällä sitä edelleen ollaan. En tiedä pystynkö vielä sanomaan, että olen kiitollinen siitä, että olen vielä täällä. 

Neljäs:

J.

Kuulin yhdeltä ystävältäni, että J jäisi pois ravitsemusterapeutin tehtävistä. Tieto on ihan luotettava, sillä ystäväni oli tarkoitus aloittaa hänen luonaan käyminen, mutta J oli sanonut, että jää pois. Ensimmäinen reaktioni oli:

Mitä helvettiä! Ei näin voi käydä.

Luulin vuosi sitten, kun tapasin J:n, että tästä tulisi jotain pysyvää. Että saisin käydä hänen luonaan vielä niin kauan kuin tarve on. Ettei tarvitse enää vaihtaa työntekijää. Minulla kun on huonoja kokemuksia ravitsemusterapeuteista. Mutta nyt jos J lähtee, olen pulassa. Löydänkö ketään yhtä luotettavaa henkilöä, jolle kertoa syömiseen liittyvistä ongelmista. J on ollut aivan ihana. Vaikka olen ollut todella hankala aika ajoin ja väittänyt vastaan monet kerrat, J on pysynyt lujana. Hän ei milloinkaan ole antanut sellaista kuvaa, ettei välittäisi. Olen hänelle kiitollinen niin monesta asiasta. 

Kaikki tämä tulee tapahtumaan muutamien kuukausien sisällä. Ehkä jopa nopeammin. En tiedä olenko valmis. Ja pahinta on, että joudun näistä selviämään ihan yksin. 

------------------

*type something random here*

Mut vain vajoan

Hymy vain suoja jonka takaa ei nää, 

missä kulkee ja milloin häviää. 

Ei helppo oo peittää tätä tuskaa. 

------------

Hakkaan päätä seinään.

Koska sä tajuat?

Koska sä ymmärrät?

Kasvot märkinä kyyneleistä makaan lattialla. Mä oon epäonnistunut. Miksen mä voi olla pieni ja kaunis? Miks mun pitää olla tällänen epäonnistuja. Läski elefantti. 

Mikä siinä on niin vaikeaa?

Motivaatioksi pitäisi riittää se, että sä et ole siellä missä haluaisit.

Viime päivät on menny sumussa. Mä herään ''aamulla'' kun muut on jo tulleet töistä. Mä herään yleensä 12-14 välillä. Muut on ehtineet tehdä vaikka mitä. Mä vasta nousen, puen päälle, meikkaan jos jaksan. Ja mitä sitten? Taistelen puoliväkisin tieni jääkaapille katsomaan mitä pitäisi syödä lounaaksi. Niin. Pitäisi. Äiti on laittanut taas kanakastiketta ja nuudelia. Otan ruoka-astiat jääkaapista ja muumilautasen astiakaapista. Kasaan annoksen lautaselle, 3+3. Ei enenpää, tässäkin on jo liikaa. Kävelen lautanen kädessä mikron luo. Lämmitän ruokaani mikrossa tasan 2 minuuttia. Otan höyryävän annokseni mikrosta istuudun pöydän ääreen. 

Pyörittelen haarukalla isoja kanapaloja lautasella ja siirtelen nuudelia paikasta toiseen. On kulunut puoli tuntia. Otan ensimmäisen haarukallisen. Täytyy pureskella hitaasti. Mietin viimeiseen asti nielaisenko. Otan vielä muutaman haarukallisen ja päätän lopettaa. Ei enää. 

Heitän lopun ruuasta pois. Pyyhin haarukan tarkasti, ettei se näytä siltä kuin sillä olisi työnnetty ruokaa pois lautaselta. Huuhtelen myös lautasen toisesta reunasta ruuan jäljet pois, jotta näyttäisi, että ruoka on ollut vain lautasen keskellä. Jätän astiat tiskipöydälle.

Seuraavaksi alan miettiä seuraavaa ruokaa. Milloin ja mitä se tulisi olemaan. Asetan itselleni rajan. Ei mitään ennen iltapalaa. 

Muut tulevat töistä. Ja mitä minä olen saanut aikaiseksi? No, olen herännyt, saanut vaatteet päälle ja syönyt ruuan melkein kokonaan. Ai niin ja käynyt pettymässä vaa'alla. Kello lähenee kuutta. Menen suihkuun. Siellä pesen hiukseni ja vartaloni. Levitän hiuksiini suojaavan naamion. Tuntuu, että hiukset ovat ainoa osa kehossani josta pidän hyvää huolta. Hiukset ovat olleet minulle aina todella tärkeä asia. Niistä haluan pitää erittäin hyvää huolta. 

Sitten se taas tulee. Ilta. Ja iltapala. 

Pöydälle on katettu valmiiksi leivät ja levitteet. Juustot ja kinkut. Otan lempi mukini kaapista ja kaadan siihen kuumaa vettä. Upotan vanilja teepussin veteen ja istun paikalleni. Otan kauraleivän, jossa on sopivasti 49 kaloria per viipale. Yksi saa riittää iltapalaksi. Sen päälle laitan hieman margariinia ja juustosiivun. Haukkaan pienen palan. Se maistuu samaan aikaan hyvälle ja pahalle. Tiedän, että voisin olla ihan hyvin ilmankin. Mutta toisaalta en ole syönyt moneen tuntiin. 

Iltapalan jälkeen rasvaan naaman ja pesen hampaat. Otan lääkkeet ja teen ilta workoutin jonka jälkeen käyn nukkumaan. 

Ja sama taas alusta. 

Sama toistuu päivästä päivään. Mikään päivä ei ole yhtään helpompi. Aina samat kysymykset ja ajatukset mielessä. Kaikki huutavat päässäni yhtä aikaa. Uni on ainoa tapa jolla voin paeta tätä. Nukkuessa päässäni ei pyöri leipäpakettien kaloritaulukot tai mikään muukaan ruokaan liittyvä. Mutta silti en mikään ilta haluaisi nukahtaa. Jos ei olisi lääkkeitä viivyttelisin unta parhaani mukaan. Mutta lääkkeiden takia (ansiosta) nukahdan. 

Uni on pakokeinoni tästä maailmasta. 

Nukun, jottei tarvitsisi lähteä minnekään.

Nukun, jottei tarvitsisi nähdä ketään.

Nukun, jottei tarvitsisi miettiä mitään.

Nukun, jottei tarvitsisi syödä mitään.

-------------

------------

Hetki hetkeltä, 

ajaudun kauemmas.

Perfection

You're losing at this sluggish pace. 

You idiotic waste of space. 

Your guilt and hunger I'll erase. 

You're winning in this brittle race.

-----------

Istun mun sängyllä. Mulla on nälkä, mutten saa syödä.

Tän viikon tiistaina mulla oli tapaaminen Tintin ja J:n kanssa. Ei mennyt mun osalta hyvin. Ei ollenkaan.

Tuntuu, että kerroin heille liikaa. Aivan liikaa. Nyt kaduttaa, ahdistaa ja stressaa kaikki se mitä kerroin. Ei, ei ja ei. En olisi saanut, anteeksi.

J kysyi tapaamisen alussa, mistä haluaisin että puhuisimme. Sanoin, ettei mulla ollut mitään tiettyä aihetta, puhutaan yleisesti jostain (eli ruuasta). J aloitti kysymällä nykytilanteesta. Vastasin, että olin laskenut kalorirajaa 600 kaloriin per päivä ja pohdin oliko se vieläkin liikaa. Tunnen, että pärjään pienemmälläkin määrällä. Todellisuudessahan syön reilusti alle 600 kaloria päivässä, koska jätän itselleni reilun ''vahinko varan''. Eli jos esim. äiti tarjoaa jotain ekstraa (jota en ole ajatellut päivän ruoka suunnitelmaan) pystyn sen syömään tämän vahinko rajan avulla. Päivä kohtaiset ylitetyt kalorit kulutetaan tai vaihtoehtoisesti oksennetaan. Siksi olen hyvin tarkka päivä kohtaisen kalorirajan kanssa, en halua ylittää sitä, sillä en halua joutua oksentamaan. 

Juttelimme siis mm. tästä.

Tintti kysyi seuraanko painoani säännöllisesti ja tähän vastasin, että yritän. Jatkokysymyksenä oli mitä tarkoitan ja tähän vastasin, että yritän käydä vaa'alla kerran viikossa joskus lipsun ja käyn useammin. Tintti kysyi milloin viimeksi kävin ja ehdotti, että kävisin nyt. Kieltäydyin tästä perustellen, että tänään on tiistai ja vasta huomenna saan käydä vaa'alla. (Arvatkaa kuka ''uhonti'' käydä aamulla vaa'alla...) 

Tästä heräsi tunne/ajatus... 

''En voi käydä vaa'alla, olen liian iso (kokoinen) siihen''

''En voi käydä vaa'alla, ennen kuin olen tarpeeksi pieni''

''Olen liian läski näyttääkseni painolukemaa muille''

Joten täytyy keksiä suunnitelma, kuinka välttelen vaakaa seuraavat (ainakin) 2kk. 

Olen varma, että Tintti ehdottaa sitä taas joskus... 

Tapaaminen olisi ollut katastrofi, jollei J olisi ollut paikalla. Hän sai Tintin pidettyä ''aisoissa'', eikä keskustelu karannut liikaa siihen kuinka sairas olin. Uskon, että Tintti olisi jäänyt pidemmäksikin aikaa jauhamaan siitä, kuinka ristiriidassa tunteeni syömisen suhteen ovat. Mutta J pelasti tilanteen lähes joka kerta, kun Tintti jäi jumiin tiettyyn aiheeseen.

Mutta silti. Kerroin heille aivan liikaa. Paljastin myös viime kuun ahmimis ja oksentamis kohtaukset., jotka hävettävät minua vieäläkin. Suuri syyllisyyden ja häpeän aalto vyöryi lävitseni, kun kerroin heille mitä kaikkea olin mättänyt suuhuni ja oksentanut. Täytyy sanoa, että ei kummankaan ilme ollut kovin kiva. Se sai ahdistuksen ja häpeän tunteen kasvamaan entisestään. Mietin kertomis hetkellä mielessäni, että kuinka voin olla niin surkea, että menetän kontrollin sillä tavalla. Minullahan pitäisi olla kaikki narut tiukasti käsissäni. Kuinka olin päästänyt ne löystymään?

Joka tapauksessa sovimme seuraavan ajan elokuulle. Sekin on yhteistapaaminen. Siihen asti joudun kestämään Tinttiä yksin. Tosin on meillä puheen aiheita muitakin, mm. muuttoni, joka on edistynyt siihen vaiheeseen, että saan muuttaa, kunhan löydän asunnon. Yritän pitää keskustelut ja Tintin ajatukset siinä. Yritän ainakin parhaani.

-------------

---------------

You'll win. Just keep going honey.

Siipien suojaan

Niin pieni ja hauras sen sydän on. 

Sen lempeyttä mahdoton kuvata on. 

Niin iloinen päältä sen kuori on. 

Mut sisältä musta ja kelvoton. 

Silmät niin kauniit ja hymyilevät. 

Mut niiden takana kyyneliä.

--------------

Mitä mulle kuuluu nyt?

Itseasiassa en ole varma. 

Musta ei oo kuulunut blogin puolella hetkeen mitään. 

Oon miettinyt asioita, järjestellyt asioita ja noh, en tiedä.

Mulla on ollut nyt vaikeaa. Niin vaikeaa, että sitä on ollut mahdotonta pukea sanoiksi. Sitä on ollut myös mahdotonta näyttää. Ainut mitä olen onnistunut tekemään on feikki hymy. Olen sen turvin uskaltanut mennä päivästä toiseen. Viikosta toiseen.

Olen saanut Tintin uskomaan, että mulla menee tosi hyvin. Se on tyytyväinen kun olen innoissani kertonut muutto suunnitelmista ja halusta opiskella. Olen saanut Tintin jättämään syömisistäni jauhamiset pois. 

Nyt voin rauhassa jatkaa siitä mihin jäin. Painoa on vielä vaikka muille jakaa. Mutta mä teen sen. Musta tulee pieni ja siro. Kaunis ja hento. Nyt kun Tintti on pois tieltä mä voin jatkaa. Äiti ei osaa epäillä mitään, sillä en ole sen nähden mitään tavallisesta poikkeavaa tehnyt. Ja olen kiitollinen, että Tintti ei ole omia epäilyjään tilanteestani kertonut. 

Tänään onnistuin paastoamaan 20 tuntia. Jonka jälkeen söin kaksi broilerinakkia ja vähän mozzarella salaattia. Niiden lisäksi join teetä. Olen jokseenkin tyytyväinen tähän päivään. Sain illan lihaskunto liikkeetkin tehtyä suht nopeasti ja nyt pitäisi mennä nukkumaan. 

Mulla on seuraava Tintin aika keskiviikkona. Jännittää. Mitä jos en olekaan saanut vakuutettua sitä siitä, että kaikki olisi hyvin. Mitä jos se on nähnyt mun tekohymyn lävitse? 

Olen kyllä harjoitellut jo vuosia tekohymyä ja onnistunut siinä mielestäni hyvin. Miltein kaikki läheiseni uskovat tällä hetkellä, että olen menossa parempaan suuntaan. Kaikki ovat niin innoissaan muutto kuvioista ja muusta, etteivät huomaa mun pahaa oloa. Siksi mun on helppo nostaa pää pystyyn, kuivata kyyneleet ja laittaa suun hymyyn. Ei kukaan aavista. Ei nää. 

Mutta niinä hetkinä kun oonn yksin ajatusten kanssa, mä toivoisin, että joku istuis mun vieressä ja pitäis mua kädestä. Sanois, että kaikki järjestyy. Mutta ei, mä pärjään yksin. Mun on pakko. 

Mä en saa pettää Anaa. Mun täytyy jatkaa. Ja niin mä jatkankin. Kunnes mä saan sen mitä mä haluan. Mä oon luvannu Analle, että mennään loppuun asti. Yhdessä.

---------------

--------------

Siipien suojassa,

mun on parempi olla.

Vie mut kotiin

Tule ostamaan, mä myynnissä oon. 

Monta hyvää rakkautta, rikottuina taskussa,

 kaupan päälle saat. 

Tule hakemaan, mä valmiina oon.

 Muistot muovikasseissa, sydän matkalaukussa. 

Valmis muuttamaan. 

Vie mut kotiin.

-----------------------------

Oon tässä miettinyt kuluneiden kuukausien aikana paljon omilleen muuttamista. 

Asun siis vielä vanhemmillani, mutta halu muuttaa omaan kotiin on kova. Mä olen selaillat asuntoja netistä, tehnyt suunnitelmia mm. siitä, mitä kaikkea mä tarvitsen jos muutan. Laskenut asumistukia ja sitä rataa. Ainoa este tälle kaikelle on mun hoitotaho, Tintti, Tepoli ja ehkä jopa J.

Mä en tiedä kuinka saisin ne vakuuttuneeks siitä, että mä pärjään yksin. Että mä oon valmis muuttamaan yksin.

Mä oon jo useamman vuoden puhunut vanhemmilleni, kuinka haluaisin, että me muutettaisiin pois tästä kaupungista. Täällä on tapahtunut mulle niin paljon pahaa.

Mua on kiusattu peruskoulusta asti, mulle on huudeltu kaduilla kiusaajien toimesta ja ehkä painavin syy, mut on raiskattu tässä kaupungissa. 

Se on asia, josta olen halunnut vaieta, en ole halunnut siitä puhua. En tiedä onko se hyvä vai huono, mutta mä olen vaan yrittänyt unohtaa. Vaikeinta tässä on, että mä en siihen vieläkään vuosien jälkeen ole pystynyt. Takaumia tulee aina kun mä liikun tässä kaupungissä yksin pimeällä. Se tapahtuma tulee mun uniin monta kertaa kuussa. En mä pääse sitä pakoon, vaikka kuinka haluaisin.

Nyt viimeisen vuoden aikana olen alkanut miettimään, että voisinhan mä muuttaa täältä yksinkin. Ajattelin muuttaa lähemmäs Tintin vastaanottoa, jotta ei tarvis mennä bussilla tai pyytää vanhempia viemään mua. Mä kun pelkään busseja kuollakseni. Jos asuisin vastaanoton lähellä, ei tarvitsisi ajaa, eikä käyttää bussia.

Olen katsellut tosiaan niitä asuntoja ja olen valinnutkin sieltä kolme hyvää vaihtoehtoa. Vuokrakaan ei ole ollut mikään mahdoton ja kuukaudessa jäisi ihan hyvin rahaa elämiseen. 

Mä myös oon haaveillut, että ostaisin itselleni kissan. Mulla on jo hamsteri, mutta siitä kun ei päivisin ole juurikaan seuraa, se vaan nukkuu kaiket päivät. Siksi haluaisin kissan. Olen mietiskellyt jo ihania nimiä pienelle kissalle. Miltä kuulostaisi Sumu?

Jokatapauksessa vanhempien mielestä en voi muuttaa, ellei Tintti, Tepoli ja J suostu. Jos oikein ymmärsin, niin päällimmäiset syyt muutolleni ovat:

- Kuinka osaan mennä nukkumaan ajoissa.

- Kuinka jaksan siivota

- Kuinka jaksan tehdä ruokaa

- Kuinka saan itseni ulos asunnosta 

Tuo viimeinen tarkoittaa varmaankin lähinnä hoitokäyntien ulkopuolista elämää. He pelkäävät, että jämähdän neljän seinän sisälle ja käyn vaan pakolliset jutut. 

En yhtään vähättele heidän huoltaan, kyllä muakin hieman jännittää yksin asuminen. Mutta aion näyttää heille, että pärjään. Kyllä mä osaan ja pystyn. Mulla on niin paljon tekemistä viikolla ja viikonloppuisin ajattelin tulla silloin tällöin käymään vanhemmillani. 

Huomisessa Tepoli & Tintti tapaamisessa aion ottaa asian puheeksi. Aion saada heidtä vakuuttuneeksi  siitä, että tämä on hyvä juttu. En voi muutakaan, tähän kaupunkiin en voi jäädä. On päästävä pois. 

-------------------------

with you, i am home.

Keep running

Keep running up that hill, my love. 

Keep running to your dream. 

The life that you're competing for, 

they'll never hear your screams.

----------------------

Viikonloppu.

Se pelottaa mua.

Pelottaa aivan helvetisti.

Viikonloppuna homma meinaa aina karata käsistä. Mä meinaan syödä aina yli mun päivittäisen kalorirajan. Olen saanut kontrollin takaisin juuri ja juuri ajoissa. Pelkään pilaavani kaiken, jos nyt syön.

Tänään on sunnuntai. 

Kävin juuri elokuvissa parhaan ystäväni Elenin kanssa. 

Me otettiin irtokarkkeja, minä 200 grammaa ja Elen hieman enemmän. 

Mä söin ne kaikki ja nyt ahdistaa. 

Sain pidetty melkein 20h paaston ja mä menin pilaamaan sen karkeilla. Munhan piti vähentää niiden syömistä!? Karkkien takia elokuvaan keskittyminen oli hieman hankalaa.... Koko ajan ajatukseni ajelehtivat ruokaan ja kaloreihin ja taas ruokaan. Onneksi sentään otin zero cokiksen normaalin sijaan. 

Olen laihtunut. 

Viime viikollakin paino oli tippunut melkein 2 kiloa edellisestä. Näyttäisi siltä, että se on laskusuunnassa. 

Aluksi oli hieman hankalampaa. Paino jojoili -2kg:sta +4kg:hen viikossa. Suurin osa varmaan johtui nestetasapainon heittelystä, tai niin ainakin haluan uskoa. 

Mutta nyt näyttäisi siltä, että paino on lähtenyt laskemaan. Se, kuinka pitkäksi aikaa on vielä mysteeri. Täytyy katsoa viikko kerrallaan ja toivoa, ettei se ihan heti pysähdy.

Huomaan painon laskun myös vaatteistani. 

Mun tän hetkiset lempifarkut alkaa olla jo löysät. Saan ne päältä pois ilman, että avaan nappeja. Ne myös luisuvat kävellessä alaspäin ja joudun nykimään niitä ylös melkein koko ajan. 

Mun pitäis löytää mekko kesän ylppärijuhliin, mutta en uskalla ostaa vielä mitään. Toivon salaa, että olisin ainakin 20 kiloa pienempi kesällä. Niinpä nyt ostamani mekko olisi iso kesällä, enkä haluaisi joutua ostamaan useaa mekkoa. Myös hautajaisiin pitäisi ostaa mekko. Niiden päivämäärää tosin ei vielä tiedä. Toisaalta toivon, että ne olisivat mahd. pian. En halua rakkaani joutuvan kärsiä tässä maailmassa enää kauaa. Päivästä toiseen hänen elämänsä on tuskaa ja sitä on hyvin vaikea katsoa vierestä. Siksi toivon näin. Ehkä julmaa teistä, mutta te ette voi nähdä tätä, mitä minä näen. Hän ei enää nauti tästä maailmasta.

Mun täytyy nyt jaksaa, edes muiden takia. Äidilläni on vaikeaa läheisemme tilanteen takia, isällä on hankaluuksia omassa elämässään ja siskolla koulupaineita. Mä en voi luovuttaa nyt. Mun täytyy jatkaa, olla se vahva joka selviää. Mä en voi näyttää heikolta nyt. 

Hymy huulille, pää pystyyn, kohta on tääkin päivä ohi.

Ja mä selvisin.

---------------------

---------------------

I'll keep running up that hill, I will.

Keep running to my dream.

So light and high, that I can fly.

Above the rest I'll soar.

Just waiting to be weightless,

that's all I'm craving for.

Jätä mut rauhaan

Jos sä haluut auttaa, 

anna mun nyt jatkaa. 

Älä holhoa mua noin,

 niin ku vauvaa. 

Tai jätä mut rauhaan. 

----------------

Tänään oli J:n ja Tintin kanssa yhteistapaaminen. 

Niin, noh mitä siitä ajattelen. 

Mun osalta tapaaminen meni aika hiljaisissa merkeissä. En vastannut lähes mihinkään. Yritin tällä hiljaisuudella välttää päin naamaa valehtelun. En ollut hiljaa ilkeyttäni. Halusin vain suojella heitä mieleni ilkeiltä valheilta. 

Oli hetkiä kun mun olis tehny mieli kertoa kaikki. Ihan alusta asti, aivan kaikki. Mutta jokin osa minussa pidättäytyi, eikä suostunut paljastamaan mitään. Näin jälkeenpäin jollain sairaalla tavalla olen tyytyväinen, etten kertonut kaikkea. Kyllä mä silti aika lahjakkaasti paljastin pari viikkoa sitten tapahtuneen viiltely episodin. Ei mun pitänyt, anteeksi.

Noh, nyt he tietävät kuinka paljon syöminen mua ahdistaa. Se ahdistaa niin paljon, että olen valmis satuttamaan itseäni puolittaakseni ahdistusta. 

Juttelimme paljon myös siitä, mihin tämä laihdutusmatkani päättyisi. Se päättyy Tintin mukaan osastolle. Ja todennäköisesti pakkoruokinnan kautta psykiatrian osastolle. Tässä kohtaa hieman naurahdin. En siksi, että olisin nauranut kyseiselle vaihtoehdolle, vaan nauroin sille, etten usko tämän minun kohdallani päättyvän niin. Uskon, että kun olen saavuttanut tavoite painoni, jatkan syömistä niin, että paino myös pysyy siinä, mihin sen olen saanut. En aio pudottaa painoani alipainon puolelle. En missään nimessä.

Olen niin kyllästynyt ainaisiin kommentteihin kehostani ja painostani.

Joka kerta kun näen kummitätiäni hän kommentoi painoani. 

Viimeksi kun tulimme siskoni kanssa shoppailemasta ja siskoni esitti uutta paitaansa, joka oli selästä avonainen, kummitätini tokaisi, 

''Onneksi sinä et ostanut samanlaista, selkäpuolelta olisi kyllä läskit vilkkuneet.''

Ja tämäkään ei ollut ensimmäinen kerta, kun saan kuulla koostani häneltä. Näitä kertoja on monia, melkein voisi sanoa, että aina kun näemme. Viimeksi hän lopetti kun painoin 57 kiloa. Ilmeisesti olin silloin hyvä. Nyt aion olla vielä parempi. Ainahan on parantamisen varaa?

Nyt se olisi sitä paitsi helpompaan, kun itsekuri on kasvanut huomattavasti ja nälkäkään ei enää vaivaa. 

Seuraava J:n aika meni kesäkuun alkuun, juuri ennen Katy Perryn keikkaa. Toisaalta harmi, sillä hän on mukava ja hänen kanssaan on kiva jutella. Nyt jään yli kuukaudeksi Tintin kanssa kahdestaan. Toivon, että emme juttelisi syömisestä joka kerta, sillä se ahdistaa. Enkä aina jaksaisi kuunnella teorioita pakkoruokinnasta ja osastosta. 

Mun täytyy saada ne uskomaan, että mulla on kaikki hyvin. Mutta onnistuuko se enää? Saanko enää muutettua heidän mielipiteitään? 

He ovat päättäneet, että olen sairas. 

Mä en voi enää kauaa salailla Anan ja mun tekemisiä, pian kaikki huomaa meidät. Mun täytyy tehdä jotain. En saa jäädä kiinni. En voi jäädä kiinni, en ole vielä tarpeeksi pieni.

---------------

-----------------

she tries her hardest to look good.

but she still feels ugly.

Skin

Come into focus. 

Step out of shadows. 

It's a loosing battle. 

There's no need to be ashamed. 

'Cause they don't even know you. 

All they see is scars.

--------------

Haen katseellani pimeästä huoneesta jotain jolla voisin helpottaa tätä oloa. Jotain, jolla saisin ahdistuksen väistymään. Olen tehnyt taas väärin, niin väärin, ettei peilin edessä itsensä soimaaminen riitä. 

Silmiini osuu teroitin. Nappaan sen ja piiloudun. Pienessä piilossani väkerrän terää irti. Eikai kukaan kuule, eikai kukaan nää. Terä irtoaa odotettua helpommin. Otan terän käteen ja huokaisen. Kohta olen vapaa tästä tuskasta. Kohta voin taas hengittää. Mutta ensin, paha olo täytyy päästää ulos. Miljoonat ajatukset risteilevät päässäni, mieleni on solmussa. Se on solmu, jota en uskalla avata. 

Kunpa Tintti olisi täällä. 

Mutta, olen yksin.

Tartun terään ja vedän ensimmäisen viillon. Ihoni halkeaa ja sen alta alkaa pulputa verta. Pisara kerrallaan se valuu lattialle. Ensimmäinen rauhallisuuden aalto menee lävitseni. Se menee niin nopeasti, etten saa sitä jäämään. 

Toinen viilto. 

Se sattuu enemmän kuin ensimmäinen. 

Jälleen kerran rauhallisuus valtaa mieleni, viipyen edellistä kauemmin. Jos viillän syvempään, jääkö se pidemmäksi aikaa? Tämä tosin sattui jo enemmän kuin ensimmäinen.

Painan terän rannetta vasten ja vedän.

Kyyneleet alkavat valuta poskille, mutta samalla rauhallisuuden aalto vyöryy ylitseni voimakkaana. Mutta sekään ei pysynyt. 

Ahdistus kasvaa kasvamistaan, se täytyy saada pois.

Otan terästä paremman otteen ja alan epätoivoisena repiä sillä ihoa auki. Viillot syvenevät toinen toistaan. 

Itkuisena katson, kuinka ranteesta pulppuaa verta reisille ja lattialle. Lämmin, tumma veri tuntuu hyvälle vasten kylmiä reisiäni. Suljen silmäni ja tunnen ahdistuksen väistyvän joka kerta, kun veripisara putoaa reidelleni. 

Minua alkaa pyörryttää. Raudan pistävä haju tulvii nenääni samalla, kun lysähdän lattialle. Korvissa suhisee enkä näe muuta kuin tähtiä. 

Ahdistus on väistynyt ja kipu on tullut tilalle. 

Olen ansainnut tämän. 

Olen ansainnut tämän. 

Hoen itselleni samalla, kun etsin käsilläni paperia.

Olen saanut ahdistuksen väistymään. 

Nyt on siivottava sen aiheuttama sotku.

----------------

---------------

You think when I take a blade to my skin 

-

You'd think I'd be 

hyperventilating, 

crying

or sobbing uncontrollably.

But really

when I feel my skin split in two

is when I feel the most calm.

Valehtelija

Aika ei kulu ja pian se juokseekin mun ohitse 

ja särkyny sydän on ainoo elämisen todiste. 

Oon ollu rikki mut en ikinä näin pahasti. 

Ihan ku oisin tyhjä kuori ja sielu olis alasti.

-----------

Tiedän, tähän aikaan pitäisi jo nukkua. 

Mun vaan oli pakko purkaa tätä oloa jonnekin. 

Mulla oli Tintin kanssa tapaaminen keskiviikkona. 

Juteltiin itsetunnosta, kiusaamisesta ja syömisestä. Niin, ''suosikki'' aiheestani, ruuasta.

Musta tuntu tosi pahalle valehdella Tintille. Hän on yksi niistä ihmisistä jolle en halua valehdella, ikinä. Niin vaan Ana päätti puolestani. Veti pidemmän narun, voitti.

Tintti kysyi olenko syönyt vielä mitään. Todellisuudessa en ollut syönyt mitään 18 tuntiin. Vastasin kuitenkin, että söin ennen kuin lähdin. Onneksi hän ei kysynyt mitä söin, sillä en olisi ollut varma mitä vastata. 

Puhuttiin syömiseen liittyvistä tunteista. Kerroin hänelle siitä, kuinka nautin nälän tunteesta. Sanoin, että koen onnistuneeni jossakin kun on nälkä. Sanoin, etten tiedä mitään parempaa, kuin nälkäisenä nukkumaan. Tähän Tintti kommentoi, että se johtuisi siitä, että yritän hakea hallinnan tunnetta elämästäni. Ja kun en tällä hetkellä tunne hallitsevani omaa elämääni, yritän sitä nälän tunteen kautta. Totta toisaalta.

Eniten mua tässä ahdistaa valehtelu. Miten olen voinut valehdella niinkin hyvälle ja tärkeälle ihmiselle kuin Tintti on? Yritän aina sanoa itselleni, että hän ei halua mitään pahaa. Mutta Ana määrää toisin. Hän uskottelee minulle, että Tintti valehtelee. Ana sanoo, että Tintti ei halua että laihdun. Eikö Tintti usko, että pystyn siihen? Luuleeko hän, että epäonnistun? En tiedä mitä ajatella. Minun on kuitenkin käytävä Tintin luona, vaikka se tulee olemaan vaikeaa. Ehkä joskus voin selittää hänelle, miksi valehtelin? 

Toinen asia, joka painaa mieltäni on J. Hän ja Tintti pitää yhteis tapaamisen minulle, jossa puhumme vain syömisestä, ruuasta, pakkoliikunnasta ja kaikesta siihen liittyvästä. Mua ahdistaa jo nyt. J ja Tintti yhdessä. Mitähän siitäkin seuraa... Kaksi tärkeää ihmistä, joille en halua valehdella. Mutta nyt musta tuntuu, että mun on vaan pakko. En aio päästää Anasta irti. En ole luovuttaja. Olen luvannut Analle mennä loppuun asti. En saa jänistää nyt. Pyydän heiltä anteeksi, kun hetki on sopiva. Lupaan sen.

------------

--------------

Sä oot voittaja niin kauan kun sä hengität.

Pieni pala paperia #4

Today was a long day in school and I haven't 

really eaten anything yet today but I guess that's good.  

I just wanted to draw something real quick before 

I go off to bed, so here it goes.

-----------------

Lyhyesti:

- Pieni pala paperia -teksti sarja pitää sisällään minun piirtämiä piirustuksia vuodesta 2013 alkaen. Piirrustuksissa käsittelen mm. masennusta, ahdistusta ja syömishäiriöitä. Kaikki sarjan tekstit löydät kätevästi tägin #pienipalapaperia alta.

Jatketaan vuodella 2015, johon sisältyy 4 kuvaa.

------------

Tämä on ensimmäinen kuva, jossa piirsin demoniystäväni kokonaan. Aikaisemmin en ollut siltä saanut lupaa. 

-------------

Samanlaisen kuvan, mutta eri tekstillä piirsin muistaakseni vuonna 2013. 

''There's a place that I know. It's not pretty there and few have ever gone. If I show it to you now will it make you run away? Or will you stay? Even if it hurts? Even if I try to push you out will you return?

-------------

-------------

--------------

Vuoteen 2015 mahtui paljon piirrustuksia näiden lisäksi. Aiheet vaihtelivat näissäkin itsetuhoisuudesta syömishäiriöön. Tämä oli mun ensimmäinen vuosi, kun sain ''ikuistettua'' Sen paperille. 

Seuraavaksi käsittelemme vuotta 2016.

---> tässä <-- vielä linkki edelliseen #pienipalapaperia tekstiin.

Mirror, Mirror

Mirror, mirror on the wall, ruthless to your victim. 

Suiting you becomes my love, tied to my reflection. 

Hunger takes a hold of me, making my decisions.

----------------

Aamuni alkaa aina samalla. Ne alkaa pelolla tulevasta päivästä.

Mitä jos mä mokaan? Mitä jos mä en osaa? Mitä jos mä syön liikaa?

Niin, mitä jos mä syön?

Ruokailut pyörii mielessä. Ne kiertää ympyrää mun päässä. Se jatkuu ja jatkuu, eikä se lopu, vaikka mä menisin nukkumaan. Kun herään, se alkaa taas. Joskus en saa edes yöllä rauhaa, vaan ruoka tulee uniini. Näen painajaisia siitä, että lihon.

Herään aamulla paniikissa. Enkai mä vaan oo lihonu eilisestä? Enhän? Olihan se vaan unta?!

Varmuuden vuoksi kaivan vaa'an piilosta. Punnitsen itseni, kerran, kahdesti, kolmesti. Ravaan vaa'an päällä niin kauan, että voin olla varma, ettei se valehtele. Laitan vaa'an takaisin piiloon, ettei kukaan huomaa.  

Juoksen takaisin alakertaan.

Varmuuden vuoksi mittaan reidet. Eikai vaan yön aikana ole tullut lisä senttejä. Mittaan jokaikisen kohdan kehostani. Enhän vaan ole isompi kuin eilen?

Skippaan aamupalan. Siitä tulisi vain turhia kaloreita kulutettavaksi, enkä halua rikkoa 15 tunnin paastoa. En ole luovuttaja. Vaikka Skyr-rahka huutaakin jääkaapin oven takaa, suljen sen pois mielestäni. Tänään en sitä voi syödä. 

Otan aamulääkkeet ja vitamiinit. Juon niiden kanssa paljon vettä.

Ah, kylmää ihanaa vettä.

Se on niin kylmää, että voin tuntea sen virtaavan tyhjään vatsaani.

Seuraavaksi alan laskea tunteja seuraavaan kertaan, kun täytyy syödä. Mietin monet kerrat, syönkö vai en? Pidänkö vielä paastoa ja syön vasta illalla? Mitä syön? Paljonko kaloreita siinä on?

Päätän syödä. Pidin kuitenkin eilen paaston, niin tänään voin jotain syödäkin. Mutta en saa ajatella ruokaa palkintona hyvin sujuneesta paastosta. Ruoka ei saa olla palkintona. Sen ei kuulu olla hyvä asia. Se vain lihottaa.

Ruoka-aika, päätös täytyy olla valmis nyt!

Kasaan annoksen lautaselle. 

3rkl riisiä ja 100g kanakastiketta. 

Lasken kalorit nopeasti, 204. 

Lämmitän annoksen ja alan syömään. 

Pureskelen hitaasti ennen kuin nielaisen ... 25, 26, 27, 28, 29, 30. 

nielaisen ensimmäisen haarukallisen.

Puolessa välissä alkaa tökkiä. En pysty enää. Ihan kuin kurkkuuni olisi muodostunut lukko, joka estää minua syömästä enempää. Minun täytyy lopettaa, olen syönyt jo 100 kalorin edestä myrkkyä.

Seuraava vaihe on kulutus. Täytyy nollata kalorit. En saa jättää niitä kehooni. En kykene oksentamaan mitään, joten ainoa vahtoehto on kulutus. Se täytyy tehdä heti.

Aloitan lihaskunnolla ja jatkan lenkkeilemällä postilaatikolle ja takaisin. Juoksen sinne ensin neljästi sitten tauko ja toiset neljä. 

Tämän jälkeen sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa, jalat eivät kanna, enkä meinaa saada happea. 

Olenkohan varmasti saanut kaiken myrkyn ulos? Olenko varmasti?!

Illalla syön puolikkaan ruisleivän ja mukillisen teetä. En viitsinyt olla kokonaan syömättä, sillä muu perhe oli paikalla. En halua huolestuttaa heitä turhaan. Päivän päätteeksi lasken kalorit. Syödyt ja kulutetut. Olen hieman miinuksella, mikä on hyvä. Sain kulutettua enemmän kun söin. 

Nälkäisenä on hyvä mennä nukkumaan. Jotenkin on rauhallinen olo kun on nälkä, tunnen onnistuneeni jossain. Nälän tunteeseen on ihana nukahtaa. En tiedä, mutta saattaa kuulostaa teistä oudolle. Nautin siitä, että minulla on nälkä. Aivan kuten nautin siitäkin, kun lihaskuntoa tehdessä ei meinaa saada happea. Tai kun juoksulenkin jälkeen tuntuu, ettei jalat kanna. Siinä vaiheessa tiedän onnistuneeni edes jossakin. 

---------------

---------------

because the mirror hurts worse than starving. 

Epäonnistuja

Eikö niin, täytyy selviytyy. 

Ei saa pysähtyy. 

Tää oli minun syy. 

Kaikki muutkin kantaa taakkojaan, 

nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa.

-------------

Epäonnistuja.

Se mä oon.

Mä oon se jota kukaan ei halua. Jota kukaan ei kaipaa. Jota kukaan ei tarvi.

Mä en ansaitse olla täällä. 

Must tuntuu, et oon vaan kaikkien tiellä. Niillä ois parempi ilman mua.

Kaveri pettää lupauksiaan minkä ehtii. Meidän oli tarkoitus mennä yhdessä katsomaan uusin Fifty Shades. Ei menty, se meni mun serkun kanssa. Eikä ne halunnu mua mukaan, vaikka tarjouduin tulemaan. Edes mun ''paras'' ystävä ei jaksa katsoa mua enää. Enkä yhtään ihmettele. En mäkään jaksaisi.

Mun pitää laihtua. Oon liian iso, niin mun, kuin Anan mielestä. Mut silti, vaikka mä syön alle 700 kaloria päivässä, vaikka mä paastoan, jätän herkut pois. Silti mun paino ei laske. Mä veikkaan, että se johtuu lääkkeistä. Ne täytyy hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Ne on mun ja Anan tiellä. Ne lähtee ekana. Tän on paras toimia, Ana ei tule hyväksymään mua tälläisenä. Ei kukaan tule.

Ehkä mä olisin parempi ystävä, jos oisin laihempi. Ehkä musta taas pidettäis?

Kaupassa käydessäni tunnen muiden katseet selässäni.

''Mitä toi täällä tekee?''

''Miksi se ei pysy kotona, ällöttävä!''

''Kuka edes haluaa tota tänne?''

Siinä hetkessä haluaisin vaan huutaa. Hautoa kasvot käsiini ja itkeä. Juosta. Paeta.

Onko tässä maailmassa paikkaa, jossa musta pidettäisiin? Paikkaa, johon tunnen kuuluvani? Haluaisin kaverin, joka pitää lupauksensa. Kaverin, joka on täällä mun tukena. Haluaisin tuntea olevani tärkeä edes jollekin.

Heräisinkö joskus sellaisesta paikasta?

-------------

-------------

I want to disappear from my life. 

Just be gone, as if I were never here.

too fat to be alive

Everybody said she was a winner.

 No one knew the secret kept within her. 

Starving for perfection. 

Hating her reflection.

-----------

Mun pitää varmaan lopettaa nää ''herkkupäivät''. Aina on niiden jälkeen vaan kauhea ahdistus ja paha olo. Vaikken hirveesti mitään herkkuja syökään. Tänään olen ottanut yhden Maraboun Oreo munan ja muutaman hedelmäkarkin. Kaloreita niistä kertynyt about 200 kcal, joista kaikki kulutettu. 

Mut silti, hirvee ahdistus päällä, koska sorruin ne syömään.

Mä toivon, ettei J huomaa ensi viikolla painoni tippuneen. Lupasin hänelle, että yritän syödä normaalisti jne. Lupasin lopettaa kalorien laskemisen ja ruuan punnitsemisen.

Noh, mitään näistä en ole pystynyt toteuttamaan. 

En vaan pysty syömään jos en tiedä tarkalleen, montako kaloria kyseisessä tuotteessa on. Ja kaiken lisäksi minun täytyy punnita jokainen suupala. Muuten en voi syödä. Jos kuitenkin satun syömään päivän aikana enemmän, kuin on sallittavaa, ahdistus on valtava. Yritän viimeiseen asti olla oksentamatta ruokia, mutta siihenkään en ole aina pystynyt.

Päivittäinen kalorirajani on tällähetkellä 700kcal/päivä. Ihan hyvin olen pystynyt sen alle jättämään. Viime viikon keskiarvo oli 589kcal.

Mutta silti, ajatukset eivät jätä rauhaan. Eikä peilikuva. Kaikki huutavat päässäni yhtäaikaa. Ana ei ole hetkeäkään hiljaa. Turha minun on toisaalta väittää vastaankaan. Olen aina hävinnyt. 

Helppoa tästä tekee se, ettei mulla ole milloinkaan nälkä. Pystyn helposti olemaan aamupäivän syömättä. Tänäänkin söin ''lounaan'' kello 15:00. Tämä on yksi asia, johon olen tyytyväinen. Ja niin on Anakin. 

Mutta nyt isoin huolenaiheeni on J. Miten kerron tämän hänelle? Vai kerronko ollenkaan? Olen jo monta kertaa sanonut, että mun pitäis kertoa J:lle totuuden mukaisesti kaikki, sillä hän haluaa vain auttaa. Mutta mitä jos mä en halua apua. Toisin sanoen, mä en tarvi apua. Olen vieläkin liian lihava. Niin omasta, kuin Anankin mielestä. Meillä on vielä matkaa tavoitepainoon. Ja se me saavutetaan, maksoi mitä maksoi.

-------------

------------

Ofcourse you don't understand. You are beautiful.

Pieni pala paperia #3

Today was a long day in school and I haven't 

really eaten anything yet today but I guess that's good.  

I just wanted to draw something real quick before 

I go off to bed, so here it goes.

-----------------

Lyhyesti:

- Pieni pala paperia -teksti sarja pitää sisällään minun piirtämiä piirustuksia vuodesta 2013 alkaen. Piirrustuksissa käsittelen mm. masennusta, ahdistusta ja syömishäiriöitä. Kaikki sarjan tekstit löydät kätevästi tägin #pienipalapaperia alta.

Jatketaan vuodella 2014, johon sisältyy 3 kuvaa.

----------------

---------------

''Is it sad, when you get hurt so much you can finally say, I'm used to it''

---------------

Myös vuonna 2014 syömiseen liittyvät ajatukset olivat hyvinkin pinnalla, vaikken niistä kamalasti piirtänytkään. Muutoinkin vuosi 2014 oli piirtämisen suhteen hieman hiljainen. En näidenkään lisäksi paljoa piirtänyt. 

Seuravaa #pienipalapaperia käsittelee vuotta 2015.

--> tässä <-- linkki sarjan edelliseen tekstiin.

Jos mä oon oikee

Mä olen yksin vaik metro täynnä on ihmisii.

 Ne katsoo läpi, vaik tartun niiden käsistä kii. 

Ei oo olemassa kummituksii. 

Eiks nii?

---------------

Mä en ole tässä.

Mun keho tuntuu vieraalle. 

Mun ajatukset tuntuu vieraalle.

Viimeks ku mä tunsin näin, mä jouduin osastolle. Sitä mä pelkään nytkin. Jos avaan suuni ja kerron kaiken. Ei, mä en halua osastolle. Mun pitää tehdä kaikkeni, jotta mä vältän sen kauhean paikan. Mä en saa joutua sinne. Se on kaikista paikoista viimeisin, jonne mä haluisin. Ei, mä en ole niin sairas, että kuuluisin sinne. 

Mul on jo pitkään ollu tunne, että mä en ole mä. Että mä en ole tässä ja tää ei oo mun koti. Mä en tunne ihmisiä, jotka on mun ympärillä. Ne on tuntemattomia. 

Kun mä katson peiliin mä näen vieraan ihmisen. Vieraan, lihavan ihmisen. Se en ole mä. Ei voi olla. Se on takuulla joku muu. 

Must tuntuu, et aina, kun en käy katsomassa sitä, se tarkkailee mua. Se katselee joka päivä mitä mä teen. Mä en uskalla olla samassa huoneessa sen kanssa. 

Mun peili sijaitsee työhuoneessa, jossa on myös suurin osa mun tavaroista. Mä en pysty olemaan siellä. En oo pitkään aikaan pystynyt piirtämäänkään, sillä se tarkoittais, et mun täytyis olla siinä huoneessa. Peilin kanssa. Mä pelkään sitä, mut se ei pelkää mua. 

Mitä, jos se haluaa mulle pahaa? Mitä, jos se ei oo ystävällinen?

Aina, kun mä vilkaisen peiliin, näyttää siltä kuin peilikuva hymyilis takaisin. Mä en uskalla kääntää päätä pois. Jos se vaikka kattoo ja vahtii mua. 

Oon myös huomannut, että joskus, kun katson mun käsiä, ne muuttaa muotoaan. Niisätä tulee ihan siniset ja ryppyiset. Ihan kuin ne ois täynnä arpia. Olen joskus ottanut kuvankin mun käsistä ja siinä kuvassakin ne on näyttänyt sille. Tosin seuraavana päivänä kuva on normaali. Olen myös huomannu, että kun katson itseäni, reiteni näyttävät olevan eriparia. Toinen on paksu ja toinen selvästi ohuempi. Näissä tilanteissa usein menen aivan paniikkiin ja alan itkeä. Miksi? Miksi mulle käy näin? Ja mitä tää tarkoittaa? Joskus oon menny kaverille ja kysyny, et onko mun kädet jotenki oudon näköiset. Aina mulle on sanottu, että ne on normaalit. Mut miks mä näen ne eri tavalla?

Mä en tiedä mitä mä teen. Mä en voi kertoa Tintille, sillä pelkään joutuvani osastolle. Enkä mä voi puhua äidillekään. Tuntuu, et se ei ymmärrä tai pahimmassa tapauksessa suuttuis mulle. Mun täytyy vaan jaksaa. Nollata tää kaikki ja jatkaa eteenpäin. Pää pystyssä, hymy suulla. Eihän minussa ole vikaa. Enhän mä ole sairas?

--------------

-------------

Kai mä hengitän?

Monsters

Closed my eyes so I couldn't see it. 

Felt so numb, but now I'm ready to feel it. 

So tonight I'm making friends with all the creatures

 that are hiding there under my bed. 

--------------

Juoksen.
Juoksen talvisessa metsässä. Ulkona on pimeää, en näe kunnolla. Täysikuu valaisee reittiäni syvälle metsään. En muistanut laittaa kenkiä jalkaan tai ottaa takkia.
Minulla on kylmä. Ympärillä on täysin hiljaista. Ainoastaan kevyt pakkaslumi narskuu kenkieni alla. Juoksen syvemmälle ja syvemmälle metsään. Tuntuu, kuin jokin ajaisi minua takaa. En uskalla kääntää päätäni. En halua nähdä sitä.
Juoksen kovempaa.
Jalkani ovat jäässä, pelkään, että ne pettävät alta. Pelkään, että kaadun. Sitten se saa minut.
Minun on pakko jaksaa. En saa lopettaa juoksemista. Minun on päästävä pois.
Ahdistus valtaa kehoni.
Hengitykseni vinkuu ja kädet tärisee. Missä se on? Uskallanko pysähtyä, en jaksa enää juosta.
Pysähdyn.
Yritän tasata hengitykseni niin pian kuin mahdollista. Olenko yksin? Mistä suunnasta se tulee? Mikä se? Olen kokoajan varuillani. Se voi tulla mistä vaan. En välttämättä pääse pakoon. Seison keskellä synkkää metsää. Kuu paistaa taivaalla. Sen kirkkaus sokaisee minut. Mitään ei kuulu. Huokaisen helpotuksesta, voin palata kotiin. Mutta mihin suuntaan? Yritän lähteä kävelemään, mutten tunne jalkojani. Ne eivät tottele minua. Kädet sinisinä alan hakata reisiäni. Toimikaa jalat! Ei mitään.
Paniikki iskee.
Jalkani eivät reagoi. Paniikissa yritän liikuttaa niitä. Hakkaan reiteni mustelmille. Toimikaa nyt! Otan askeleen ja kaadun. En pääse enää ylös. Ihan kuin jalkani olisivat halvaantuneet. Ne eivät toimi, enkä pääse pois. Katson olkani yli, näen kaukana juoksevan tumman hahmon. Se tulee kohti.

Havahdun hereille.

Se istuu makuuhuoneeni nurkassa.

-----------

------------

And when her halo broke,
she carved the two halves into horns.

SKINNY

I told another lie today and I got through this day. 

No one saw through my games. 

I know the right words to say like 

''I don't feel well'' , ''I ate before I came'' 

Then someone tells me how good I look 

and for a moment, for a moment I am happy. 

But when I'm alone, no one hears me cry.

--------------

589 kaloria. 589 liikaa. 

Mä en tuu ikinä saavuttamaan mun tavoitetta, jos mä en edes yritä. Nytkin mun pitäis tehdä vatsalihaksia 50, 100, 150. Mikään ei riitä. Ana huutaa niin pirun kovaa. Mua ahdistaa ja oksettaa. Haluisin oksentaa kaiken pahan ruuan ulos mun kehosta. 

Miten mä voin olla niin tyhmä, että mä söin taas. Mä oon viime aikoina syöny kuin hevonen. Olen lihava ja ällöttävä, kukaan ei kaipaa minua. 

Anan ääni kaikuu päässäni. Laiha. Se mun täytyy olla. 

Tuntuu, että en saa otetta enää mistään. Paino on tippunut viimeisen kuukauden aikana 3 kiloa. Se ei riitä, ei alkuunkaan. Matkaa maaliin on vaikka millä mitalla. Ja musta tuntuu, että se vaan karkaa päivä päivältä kauemmas. Haluan olla taas se pieni ja siro niinkuin 4 vuotta sitten. Haluan vain takaisin sen mikä multa vietiin. 

Mun oloa ei helpota yhtään J:n tapaamiset. Vaikka toisaalta, hän on täällä vain auttamassa minua. Ja toisinaan on päiviä, jolloin haluaisin olla ''terve''. Olla vapaa Anasta ja sen käskyistä. Mut toisaalta tää tuntuu turvalliselta. En mä yksin pärjää ruuan kanssa. 

Päässäni soi lause: ''Tavoitteena pienin mahdollisin keho ja pienin mahdollisin paino, vaikka se maksaisi kuoleman verran. Mut jos mä ennenkin pystyin, niin pystyn nytkin.

-------------

-------------

I can't lose control