Mä olen yksin vaik metro täynnä on ihmisii.
Ne katsoo läpi, vaik tartun niiden käsistä kii.
Ei oo olemassa kummituksii.
Eiks nii?
---------------
Mä en ole tässä.
Mun keho tuntuu vieraalle.
Mun ajatukset tuntuu vieraalle.
Viimeks ku mä tunsin näin, mä jouduin osastolle. Sitä mä pelkään nytkin. Jos avaan suuni ja kerron kaiken. Ei, mä en halua osastolle. Mun pitää tehdä kaikkeni, jotta mä vältän sen kauhean paikan. Mä en saa joutua sinne. Se on kaikista paikoista viimeisin, jonne mä haluisin. Ei, mä en ole niin sairas, että kuuluisin sinne.
Mul on jo pitkään ollu tunne, että mä en ole mä. Että mä en ole tässä ja tää ei oo mun koti. Mä en tunne ihmisiä, jotka on mun ympärillä. Ne on tuntemattomia.
Kun mä katson peiliin mä näen vieraan ihmisen. Vieraan, lihavan ihmisen. Se en ole mä. Ei voi olla. Se on takuulla joku muu.
Must tuntuu, et aina, kun en käy katsomassa sitä, se tarkkailee mua. Se katselee joka päivä mitä mä teen. Mä en uskalla olla samassa huoneessa sen kanssa.
Mun peili sijaitsee työhuoneessa, jossa on myös suurin osa mun tavaroista. Mä en pysty olemaan siellä. En oo pitkään aikaan pystynyt piirtämäänkään, sillä se tarkoittais, et mun täytyis olla siinä huoneessa. Peilin kanssa. Mä pelkään sitä, mut se ei pelkää mua.
Mitä, jos se haluaa mulle pahaa? Mitä, jos se ei oo ystävällinen?
Aina, kun mä vilkaisen peiliin, näyttää siltä kuin peilikuva hymyilis takaisin. Mä en uskalla kääntää päätä pois. Jos se vaikka kattoo ja vahtii mua.
Oon myös huomannut, että joskus, kun katson mun käsiä, ne muuttaa muotoaan. Niisätä tulee ihan siniset ja ryppyiset. Ihan kuin ne ois täynnä arpia. Olen joskus ottanut kuvankin mun käsistä ja siinä kuvassakin ne on näyttänyt sille. Tosin seuraavana päivänä kuva on normaali. Olen myös huomannu, että kun katson itseäni, reiteni näyttävät olevan eriparia. Toinen on paksu ja toinen selvästi ohuempi. Näissä tilanteissa usein menen aivan paniikkiin ja alan itkeä. Miksi? Miksi mulle käy näin? Ja mitä tää tarkoittaa? Joskus oon menny kaverille ja kysyny, et onko mun kädet jotenki oudon näköiset. Aina mulle on sanottu, että ne on normaalit. Mut miks mä näen ne eri tavalla?
Mä en tiedä mitä mä teen. Mä en voi kertoa Tintille, sillä pelkään joutuvani osastolle. Enkä mä voi puhua äidillekään. Tuntuu, et se ei ymmärrä tai pahimmassa tapauksessa suuttuis mulle. Mun täytyy vaan jaksaa. Nollata tää kaikki ja jatkaa eteenpäin. Pää pystyssä, hymy suulla. Eihän minussa ole vikaa. Enhän mä ole sairas?
--------------
-------------
Kai mä hengitän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hei, luen kaikki kommentit läpi ennen julkaisua. Jos haluat jättää kommentin, muttet halua, että sen julkaisen, jätäthän siitä tiedon kommenttisi loppuun. Kiitos!