Sinä pilkkasit, estelit kun halusin vaan lentää.
Tänään. Mun kipukynnys on taivaan korkuinen ja siitä,
sinä ansaitset suuren kiitoksen.
--------------
Tämä on vaikea aihe minulle. En ole ikinä ennen pystynyt selittämään, miksi en voi luottaa uusiin ihmisiin? Varsinkaan eri hoitotahojen ihmisiin. Mulle on pitkään sanottu, että kaikista pitää uskoa hyvää, kukaan ei ole paha syntyessään. Eihän? Minusta on paljon parempi ensin varautua pahimpaan ja myöhemmin yllättyä (toivottavasti) positiivisesti. Itseäni harmittaa erittäin paljon, varsinkin Tintti. Olin alussa hänelle erittäin töykeä. Ja monille muille. Nyt ''esittelen'' teille henkilön, joka sai minut tajuamaan, että kaikki eivät ole mukavia, vaikka ulkoapäin siltä näyttävät.
Mulle oli alunperin ''määrätty'' tukihenkilö auttamaan kouluhommissa, jotka sairaalareissujen yms. muun kiusaamisen myötä kärsivät. Minut erotettiin koulusta, jonka seurauksena jouduin käymään peruskoulun loppuun kotona. Ensimmäinen tukihenkilöni oli ihana, olen hänelle kiitollinen kaikesta avusta ja tuesta. Hän kuitenkin joutui jäämään töistä pois, äitiyslomalle. Hän kertoi palaavansa takaisin vasta, kun olen täyttämässä 18. Silloin, emme tietenkään voineet enää jatkaa.
Psykologini ja lääkärini kuitenkin totesivat, että tarvitsen tukihenkilöä vielä. Joten hänen tilalleen täytyi valita uusi. Minä en valintaan saanut vaikuttaa millään tavalla. Sain sitten melko pian uuden tukihenkilön, joka tuli suoraan meille kotiin. Minä sain tietää vain nimen ja sen, että hän oli työskennellyt aiemmin lapsiperheiden parissa. Ajattelin, että hän osaa homman, kun on lapsiperheitä auttanut. Niin metsään en ollut ikinä ennakkoluulojeni kanssa mennyt.
Käytetään hänestä vaikka nimeä Anna. Hän oli n. 50 vuotias nainen, jolla oli laaja tietämys lapsista, muttei nuorista. Aluksi kaikki näytti hyvälle, jutteleminen sujui, meillä riitti asioita jaettavaksi. Hiljalleen suistuttiin kohti erimielisyyksiä, ristiriitoja.
Tehtiin asioita yhdessä, käytiin kahvilla ja puistoissa. Mä en väitä, etteikö meillä olis ollu välillä kivaakin. Mut sitten, kun kysyit aina, että mitä tehdään ja mä sulle ehdotin. Sä olit aina keksinyt jotain ''parempaa''. Esimerkiksi, ehdotin kerran, että mentäisiin käymään tallilla hoitamassa hevosystävääni. Sä sanoit, että käy. Kun sitten saavuit seuraavana päivänä meille, sanoit, että sinulla on parempi idea. Kohteliaasti kuuntelin ehdotuksesi. Sanoin, että meidän pitäisi kyllä mennä tallille, sillä olin sopinut hoitavani hevosen. Siihen tokaisit töykeästi;
''Kyllä se hevonen tallissa pärjää.''
Ööö, ei se kyllä pärjää. Kaverit menneet pihalle jo puoli tuntia sitten, ei toista voi yksin tallissa seisottaa. Siihen Anna tokaisi, ilmota, että sulla on muuta tekemistä. Sain sitten sovittua tallin hoitamiset kaverin kanssa ja päästiin lähtemään ''paremman'' tekemisen pariin. Ja arvatkaas mikä tämä kuningas-idea oli? Menimme kirjastoon lukemaan jotain luontokirjoja.
Nää ei jääny todellakaan tähän.
Mulle on aina sanottu, että tukihenkilöt maksaa esim. kahvilassa ja leffassa. Mä jouduin aina maksamaan itse. Käytiin aina ylihinnoitelluissa eläkeläis-kahviloissa. Arnolds ei ikinä käynyt, kun kuulemma heillä on suppea valikoima ja huono asiakaspalvelu. Ootko nyt tosissas?
Yhden kerran olin niin masentunut, etten päässyt sängystä ylös ja mun piti mennä hänen luokseen toimistolle. Laitoin viestin aamulla 8 aikoihin, että en pysty tulemaan. Olin nukahtanut, enkä kuullut puhelimeni soivan. Herään siihen kun Anna ryskyttää ulko-ovea ja käskee minun avaamaan ovi. Tulin sängystä puoli unessa ja mitä on ensimmäinen asia, minkä kuulen.
'' Mä oon niin pettynyt suhun.''
Annan riisuessa kenkiä, mä menin takaisin sängylle istumaan. Hän tuli perässäni ja istui sängyn toiseen päähän. Ja sitten alkoi kunnon ripitys, siitä, kuinka minä olin pettänyt hänen luottamuksensa. Kun jotain oltiin sovittu, ne kuului pitää, eikä omin päin mennä perumaan. Sain siinä kunnon puhuttelun luottamuksellisuudesta ja ystävällisyydessä. Päällimmäisenä kysymys, Kuinka minä kehtasin pettää hänen luottamuksensa. Aloin itkemään, eikä Anna Osoittanut minkäänlaista myötätuntoa, sen sijaan minun piti etsiä kalenterini ja sopia uusi tapaaminen hänen kanssaan. Niin, ku mitä ihmettä? Ensin huudat minulle, kuinka minä olen tuhlannut aikaasi ja pettanyt luottamuksesi ja sitten minun täytyy vielä sopia uusia tapaamisia kanssasi. Loppu käynnin hän käyttäytyi, kun mitään ei olisi tapahtunut.
Seuraavalla kerralla hän tuli kotiimme ja vaati, että koko perhe on paikalla. Hän tuli etuajassa, jolloin meillä vielä oli vieraita. Meillä oli käymässä viimeisillään raskaana oleva serkkuni ja hänen äitinsä. Serkkuni harvoin meillä pääsi käymään, sillä asui toisella paikkakunnalla. Ja mitä teki Anna, hän teki itsestään suuren numeron ja oli koko ajan äänessä. Koko ajan muistutteli siitä, kuinka hän on nyt tullut meille kotikäynnille ja hänellä oli tärkeää asiaa. Minulta koko ajan tivasi, että saako hän käyttää tietokonettamme, sillä halusi näyttää meille videon. Vastasin aina, että kyllä saat odota hetki. Sitten Anna lähti kiipeämään rappusia yläkertaan, jolloin vieraamme tokaisivat, että ehkä heidän pitäisi nyt lähteä kotiin. Olivathan he meillä huimat 20 minuuttia. Vieraiden pukemassa kenkiä yläkerrasta kuului, Mikä on teidän tietokoneen salasana!
Menimme sitten kaikki ylös ja äiti meni auttamaan Annaa. Minä menin siskoni kanssa askartelemaan. Pian Anna hääti äitinikin pois työhuoneesta, sillä halusi etsiä videon rauhassa. Muutaman minuutin jälkeen hän oli asetellut kaikille tuolit ja itse jäi seisomaan meidän taaksemme. Video oli: Orastavan syömishäiriön tunnistaminen. Siinä kohtaa minua ei enää kiinnostanut koko asia. Kaivoin puhelimen taskusta ja aloin selata facebookia. Sitten Anna tulee ja yrittää ottaa puhelimeni pois. Minun pitäisi keskittyä hänen valitsemaansa videoon. Vastasin, että osaan videon jo ulkoa, sillä sitä on vuosien varrella tuputettu joka tuutista. Kiitos, mutta ei kiitos. Pitkin videota kuului Annalta kommenttia: No, tuossa olet sinä, tunnistatko? ja Ihan samanlainen käytös, kuin lapsellanne.
Videon loputtua Anna kaivoi käsilaukustaan paperinivaskan, korjasi ryhtinsä ja alkoi lukea kuuluvalla äänellä. Välissä kuului perheenjäsentemme nimiä ja kommentteja ''huomasitteko''. Tekstin jälkeen alkoi minun ripittäminen. Puolessa välissä hermoni eivät enää jaksaneet, vaan huusin ''Nyt pidä jo se turpas kiinni, senkin ämmä.'' Yllätys, yllätys Annalla oli vastaus tähänkin.
Hän vietti meillä yhteensä 3 tuntia, eikä meinannut lähteä useasta pyynnöstä huolimatta. Meidän perheellä oli varattuna liput keikalle Helsinkiin, josta sitten myöhästyttiin, kun Anna ei lähtenyt. Tässä kohtaa minä pistin leikin poikki. En enää sopinut uutta aikaa hänen kanssaan. Halusin hänestä eroon. Soitin kaikki hoitopiiriini kuuluvat ihmiset läpi ja kuukausia myöhemmin Anna lähti elämästäni. Hän ei edes saapunut loppupalaveriin. Hän vain katosi.
Näin hänet seuraavan kerran viimeisimmän osastojaksoni aikana. Hän oli tullut tapaamaan uutta nuorta. Kohteli minua kuin ylintä ystävää. Sisimmässäni näytin hänelle keskisormea.
Jätin tästä suosiolla kaiken laisia pienempiä juttuja mitä meidän n. 2 vuoden yhteiselle taipaleella mahtui. Mä todellakin uskoin, että tää ihminen välittäisi ja auttaisi mua, eikä pilkkaisi ja ajaisi itsetuntoani maahan. Hän ei ollut minulle reilu, hän oli itsekäs. Ainoa asia, millä oli merkitystä oli se, että teimme mistä hän tykkäsi.
-----------
Tämän jälkeen minun on ollut erityisen vaikeaa luottaa uuteen ihmiseen. Toivon, että myös te ymmärrätte miksi. En tarkoita, että teidän tulisi nyt myös ajatella kaikista ensin pahaa. Ei, jatkakaa niinkuin itse parhaaksi näette! Minä en enää pystyy luottamaan tai avautumaan heti uudelle ihmiselle. Toivoisin todella, että pystyisin. On hirveää ensin ajatella, kuinka kauhea toinen voikaan olla.
Nyt pyydän anteeksi kaikilta niiltä, menneiltä ja tulevilta ihmisiltä, joita olen kohdellut ikävästi ensimmäisien tapaamisien yhteydessä.
------------
Tehtiin asioita yhdessä, käytiin kahvilla ja puistoissa. Mä en väitä, etteikö meillä olis ollu välillä kivaakin. Mut sitten, kun kysyit aina, että mitä tehdään ja mä sulle ehdotin. Sä olit aina keksinyt jotain ''parempaa''. Esimerkiksi, ehdotin kerran, että mentäisiin käymään tallilla hoitamassa hevosystävääni. Sä sanoit, että käy. Kun sitten saavuit seuraavana päivänä meille, sanoit, että sinulla on parempi idea. Kohteliaasti kuuntelin ehdotuksesi. Sanoin, että meidän pitäisi kyllä mennä tallille, sillä olin sopinut hoitavani hevosen. Siihen tokaisit töykeästi;
''Kyllä se hevonen tallissa pärjää.''
Ööö, ei se kyllä pärjää. Kaverit menneet pihalle jo puoli tuntia sitten, ei toista voi yksin tallissa seisottaa. Siihen Anna tokaisi, ilmota, että sulla on muuta tekemistä. Sain sitten sovittua tallin hoitamiset kaverin kanssa ja päästiin lähtemään ''paremman'' tekemisen pariin. Ja arvatkaas mikä tämä kuningas-idea oli? Menimme kirjastoon lukemaan jotain luontokirjoja.
Nää ei jääny todellakaan tähän.
Mulle on aina sanottu, että tukihenkilöt maksaa esim. kahvilassa ja leffassa. Mä jouduin aina maksamaan itse. Käytiin aina ylihinnoitelluissa eläkeläis-kahviloissa. Arnolds ei ikinä käynyt, kun kuulemma heillä on suppea valikoima ja huono asiakaspalvelu. Ootko nyt tosissas?
Yhden kerran olin niin masentunut, etten päässyt sängystä ylös ja mun piti mennä hänen luokseen toimistolle. Laitoin viestin aamulla 8 aikoihin, että en pysty tulemaan. Olin nukahtanut, enkä kuullut puhelimeni soivan. Herään siihen kun Anna ryskyttää ulko-ovea ja käskee minun avaamaan ovi. Tulin sängystä puoli unessa ja mitä on ensimmäinen asia, minkä kuulen.
'' Mä oon niin pettynyt suhun.''
Annan riisuessa kenkiä, mä menin takaisin sängylle istumaan. Hän tuli perässäni ja istui sängyn toiseen päähän. Ja sitten alkoi kunnon ripitys, siitä, kuinka minä olin pettänyt hänen luottamuksensa. Kun jotain oltiin sovittu, ne kuului pitää, eikä omin päin mennä perumaan. Sain siinä kunnon puhuttelun luottamuksellisuudesta ja ystävällisyydessä. Päällimmäisenä kysymys, Kuinka minä kehtasin pettää hänen luottamuksensa. Aloin itkemään, eikä Anna Osoittanut minkäänlaista myötätuntoa, sen sijaan minun piti etsiä kalenterini ja sopia uusi tapaaminen hänen kanssaan. Niin, ku mitä ihmettä? Ensin huudat minulle, kuinka minä olen tuhlannut aikaasi ja pettanyt luottamuksesi ja sitten minun täytyy vielä sopia uusia tapaamisia kanssasi. Loppu käynnin hän käyttäytyi, kun mitään ei olisi tapahtunut.
Seuraavalla kerralla hän tuli kotiimme ja vaati, että koko perhe on paikalla. Hän tuli etuajassa, jolloin meillä vielä oli vieraita. Meillä oli käymässä viimeisillään raskaana oleva serkkuni ja hänen äitinsä. Serkkuni harvoin meillä pääsi käymään, sillä asui toisella paikkakunnalla. Ja mitä teki Anna, hän teki itsestään suuren numeron ja oli koko ajan äänessä. Koko ajan muistutteli siitä, kuinka hän on nyt tullut meille kotikäynnille ja hänellä oli tärkeää asiaa. Minulta koko ajan tivasi, että saako hän käyttää tietokonettamme, sillä halusi näyttää meille videon. Vastasin aina, että kyllä saat odota hetki. Sitten Anna lähti kiipeämään rappusia yläkertaan, jolloin vieraamme tokaisivat, että ehkä heidän pitäisi nyt lähteä kotiin. Olivathan he meillä huimat 20 minuuttia. Vieraiden pukemassa kenkiä yläkerrasta kuului, Mikä on teidän tietokoneen salasana!
Menimme sitten kaikki ylös ja äiti meni auttamaan Annaa. Minä menin siskoni kanssa askartelemaan. Pian Anna hääti äitinikin pois työhuoneesta, sillä halusi etsiä videon rauhassa. Muutaman minuutin jälkeen hän oli asetellut kaikille tuolit ja itse jäi seisomaan meidän taaksemme. Video oli: Orastavan syömishäiriön tunnistaminen. Siinä kohtaa minua ei enää kiinnostanut koko asia. Kaivoin puhelimen taskusta ja aloin selata facebookia. Sitten Anna tulee ja yrittää ottaa puhelimeni pois. Minun pitäisi keskittyä hänen valitsemaansa videoon. Vastasin, että osaan videon jo ulkoa, sillä sitä on vuosien varrella tuputettu joka tuutista. Kiitos, mutta ei kiitos. Pitkin videota kuului Annalta kommenttia: No, tuossa olet sinä, tunnistatko? ja Ihan samanlainen käytös, kuin lapsellanne.
Videon loputtua Anna kaivoi käsilaukustaan paperinivaskan, korjasi ryhtinsä ja alkoi lukea kuuluvalla äänellä. Välissä kuului perheenjäsentemme nimiä ja kommentteja ''huomasitteko''. Tekstin jälkeen alkoi minun ripittäminen. Puolessa välissä hermoni eivät enää jaksaneet, vaan huusin ''Nyt pidä jo se turpas kiinni, senkin ämmä.'' Yllätys, yllätys Annalla oli vastaus tähänkin.
Hän vietti meillä yhteensä 3 tuntia, eikä meinannut lähteä useasta pyynnöstä huolimatta. Meidän perheellä oli varattuna liput keikalle Helsinkiin, josta sitten myöhästyttiin, kun Anna ei lähtenyt. Tässä kohtaa minä pistin leikin poikki. En enää sopinut uutta aikaa hänen kanssaan. Halusin hänestä eroon. Soitin kaikki hoitopiiriini kuuluvat ihmiset läpi ja kuukausia myöhemmin Anna lähti elämästäni. Hän ei edes saapunut loppupalaveriin. Hän vain katosi.
Näin hänet seuraavan kerran viimeisimmän osastojaksoni aikana. Hän oli tullut tapaamaan uutta nuorta. Kohteli minua kuin ylintä ystävää. Sisimmässäni näytin hänelle keskisormea.
Jätin tästä suosiolla kaiken laisia pienempiä juttuja mitä meidän n. 2 vuoden yhteiselle taipaleella mahtui. Mä todellakin uskoin, että tää ihminen välittäisi ja auttaisi mua, eikä pilkkaisi ja ajaisi itsetuntoani maahan. Hän ei ollut minulle reilu, hän oli itsekäs. Ainoa asia, millä oli merkitystä oli se, että teimme mistä hän tykkäsi.
-----------
Tämän jälkeen minun on ollut erityisen vaikeaa luottaa uuteen ihmiseen. Toivon, että myös te ymmärrätte miksi. En tarkoita, että teidän tulisi nyt myös ajatella kaikista ensin pahaa. Ei, jatkakaa niinkuin itse parhaaksi näette! Minä en enää pystyy luottamaan tai avautumaan heti uudelle ihmiselle. Toivoisin todella, että pystyisin. On hirveää ensin ajatella, kuinka kauhea toinen voikaan olla.
Nyt pyydän anteeksi kaikilta niiltä, menneiltä ja tulevilta ihmisiltä, joita olen kohdellut ikävästi ensimmäisien tapaamisien yhteydessä.
------------
-------------
The problem is,
you still don't think that you did anything to
hurt me.
--------------
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hei, luen kaikki kommentit läpi ennen julkaisua. Jos haluat jättää kommentin, muttet halua, että sen julkaisen, jätäthän siitä tiedon kommenttisi loppuun. Kiitos!